Heippa!
Ajattelin kirjoittaa tänne oman tarinani, koska masennus on minullekin tuttu juttu.
Eli, jo ala-asteella olin ylipainoinen ja tästä johtuen koulukiusattu, tosin hyvin lievästi. Olen lapsesta asti ollut melko "rautanen pakkaus", annoin siis kiusaajille takaisin.
Teininä, 15-vuotiaana rakastuin kaksi vuotta vanhempaan poikaan ja aloin seurustelemaan ensimmäistä kertaa. Poikaystäväni asui melkein 300km päässä. Kaikki meni hyvin, kunnes 20.3.2000, vajaan 3kk seurustelun jälkeen hän soitti ja ilmoitti ettei rakasta minua enää. Sillä hetkellä silmissä sumeni ja tuntui ettei tämän jälkeen ollut enää mitään syytä elää. Rikoin lasin ja viilsin ranteeni auki. En tuntenut sillä hetkellä mitään, ei sattunut eikä päässä liikkunut mitään. En vieläkään muista tapahtumasta juuri mitään. Kaksi kaveriani kuitenkin olivat kanssani ja suuresta järkytyksestä huolimatta tajusivat soittaa ambulanssin. Pääsin vielä heiltä juoksemaan karkuun, mutta saivat minut kiinni ja minut vietiin ambulanssilla päivystykseen tikattavaksi. Siellä vasta alkoi kipu tuntumaan ja ekan kerran itkin.
Viikon olin pois koulusta ja sen jälkeen elämäni vain mateli eteenpäin, mutta sen tajusin etten koskaan ikinä enää yrittäisi itsemurhaa. Tajusin, että itse saisin (ehkä) helpotuksen kuolemma, mutta miten paljon aiheuttaisin surua lähimmäisilleni!? Peruskoulu loppui ja lähdin opiskelemaan paikkakunnalle missä ex-poikaystäväni asui. Siellä näimme jonkin verran ja välillemme kehkeytyi seksi-suhde, tuttu ja turvallinen. Rakastin edelleen poikaa, mutta hän ei halunnut muutakuin seksiä.
Opiskelu aika minulla oli myös paljon muita miehiä, yhdenillan juttuja kaikki. Hain lohtua huonolle itsetunnolleni ja kaipasin läheisyyttä. Myös alkoholi maistui paljon koko kolmen vuoden aikana. Miehistä huolimatta olin todella yksinäinen. En tuntenut kyseiseltä paikkakunnalta ennestään muuta kuin exäni. Ensimmäinen vuosi meni lähinnä nukkuessa ja syödessä. Lihoin n.20kg sen kolmen vuoden aikana.
Valmistuin ja muutin takaisin kotiseudulle. Kuukausi muuton jälkeen, juhannuksena -03 tapasin miehen johon ihastuin valtavasti. Siitä alkoi yhteyden pito ja seurustelu. Kaikki meni oikein hyvin ja päätimme muuttaa yhteen 6kk seurustelun jälkeen. Siitä se alamäki sitten alkoi. Mies oli minua 5 vuotta vanhempi ja hyvin jääräpää, olin hänen ensimmäinen tyttöystävä. Hän laati minulle säännöt joiden mukaan piti mennä. Hänen mielestään naisen piti olla sivistynyt, ei saanut polttaa eikä juoda. Minun piti tykätä kaikista hänen kavereistaan, mutta hän ei voinut sietää ketään minun kavereitani. Hän painosti minua laihtumaan. Koti piti olla aina siisti ja ruoka pöydässä odottamassa kun herra saapui kotiin. Kumpikaan ei ollut tyytyväinen suhteeseen ja päätimme lähteä Espanjaan hakemaan virtaa. Siellä piti olla 3kk, mutta 3vko:n jälkeen tulin Suomeen koska en kestänyt enää. Poikaystäväni sai itsetuntoni niin alas, etten uskaltanut enää mennä edes ulos koska en halunnut kenenkään nähdä rumaa itseäni. Möllötin sisällä ja itkin.
Suomeen tultuani, kerroin äidilleni tunteistani. Hän kauhistuneena kannusti minut lääkäriin. Menin ja sain vakavan masennuksen diagnoosin, seronil lääkityksen masennukseen, xenical lääkityksen laihdutukseen ja psykologille ajan kerran viikossa.
Samoihin aikoihin tapasin nykyisen avomieheni. Ystäväni kikkaili meidät yhteen. Avomiehestäni oli todella paljon apua masennuksen voittamisessa. Suhteen alkuaika ei ollut hänelle ihanteellinen, aloittaa nyt seurustelu "hullun" kanssa jonka ero entisestä ei ollut vielä loppuun käsitelty. Nostan hattua miehelleni että jaksoi sen.
Seronilia söin 8kk, xenicalilla laihduin 13kg ja psykologilla käynnitkin loppui. Kaikki oli taas hyvin.
Tämä nykyinen suhde on ollut ihanteellinen kaikin puolin, mutta minun vastoinkäymiset eivät loppuneet. Vuosi sitten minulla todettiin PCOS jonka takia en voi saada lapsia ilman hoitoa jos silloinkaan. Olen aina haaveillut lapsista, se on ainoa asia miksi olen jaksanut tulevaisuutta odotta. Ja nyt minulta mahdollisesti vietiin haaveeni. Matto tosiaan vietiin jalkojen alta!!
Kutsu lapsettomuusklinikalle tuli onneksi suht nopeasti ja lääkkeellinen hoito aloitettiin. Taas lääkäri kehotti laihduttamaan koska se auttaisi raskaaksi tulemisessa.
Tulinkin kuin ihmeen kaupalla raskaaksi heti ensimmäisen kuukauden aikana lääkkeitä syödessäni. Olin onnellinen, kaikesta huolimatta saisin haaveeni toteutettua!
Raskausaika meni hyvin, kunnes raskausviikolla 20 2 (puolessa välissä raskautta) synnytys käynnistyi. Lääkäriin mentyäni mitään ei ollut tehtävissä. Synnytin supistuksiin kuolleen poikani aivan liian aikaisin.
Keskenmenon syynä kohdunsuun heikkous, PCO ei ollut vaikutusta.
Synnytyksen jälkeen en osannut ajatella mitään. Tuntui pahalta, todella pahalta mutta silti ajattelin että tämäkös vielä puuttui. Kaikki hyvä loppuu elämässäni. En pystynyt suojelemaan lastani kuolemalta. Kaikki oli minun syytäni.
Kuukauden olin töistä sairaslomalla ja se meni kotona möllöttäessä ja itkiessä. Töihin palaaminen otti todella koville, niin paljon muistoja. Aikaa oli muistella, koska teen yötyötä yksin. Mieleni virkityi kun rupesin suunnittelemaan uutta raskautta. Siitä tuli minulle pakkomielle enkä muuta enää ajatellutkaan. Mieheni kuitenkin ilmoitti ettei ole vielä valmis uuteen lapseen, eikä tiennyt koska olisi. TAAS minulta vietiin haaveet. Ei ollut enää mitään mitä odottaa, menetetyn poikani kaipaus palasi, ei paistanut enää aurinko risukasaan.. kunnes teimme kompromissin. Päätimme että aloitamme uuden vaavin yrittämisen kunhan olen laihtunut 20kg. Siinä olisi miehelläni aikaa valmistautua ja laihtumisen johdosta minulla parempi mahdollisuus tulla raskaaksi ja saan itsekunnioitukseni takaisin.
Eli, kaikesta paskasta huolimatta aurinko pilkistelee taas risukasaan.
Olen huomannut, että elämänilo lisääntyy, kun on jotain mitä odottaa. Yrittää olla murehtimatta menetettyä ja nauttii siitä mitä on ja on tulossa. Se mikä ei tapa, vahvistaa.
En kaipaa sääliä, mutta ajattelin kirjoittaa jos tästä olisikin jollekin apua, kuulla jotain positiivista.
Kiitos sinulle, joka jaksoit tämän lukea!
P.S. Saa esittää kysymyksiä ja kommentteja.
Ajattelin kirjoittaa tänne oman tarinani, koska masennus on minullekin tuttu juttu.
Eli, jo ala-asteella olin ylipainoinen ja tästä johtuen koulukiusattu, tosin hyvin lievästi. Olen lapsesta asti ollut melko "rautanen pakkaus", annoin siis kiusaajille takaisin.
Teininä, 15-vuotiaana rakastuin kaksi vuotta vanhempaan poikaan ja aloin seurustelemaan ensimmäistä kertaa. Poikaystäväni asui melkein 300km päässä. Kaikki meni hyvin, kunnes 20.3.2000, vajaan 3kk seurustelun jälkeen hän soitti ja ilmoitti ettei rakasta minua enää. Sillä hetkellä silmissä sumeni ja tuntui ettei tämän jälkeen ollut enää mitään syytä elää. Rikoin lasin ja viilsin ranteeni auki. En tuntenut sillä hetkellä mitään, ei sattunut eikä päässä liikkunut mitään. En vieläkään muista tapahtumasta juuri mitään. Kaksi kaveriani kuitenkin olivat kanssani ja suuresta järkytyksestä huolimatta tajusivat soittaa ambulanssin. Pääsin vielä heiltä juoksemaan karkuun, mutta saivat minut kiinni ja minut vietiin ambulanssilla päivystykseen tikattavaksi. Siellä vasta alkoi kipu tuntumaan ja ekan kerran itkin.
Viikon olin pois koulusta ja sen jälkeen elämäni vain mateli eteenpäin, mutta sen tajusin etten koskaan ikinä enää yrittäisi itsemurhaa. Tajusin, että itse saisin (ehkä) helpotuksen kuolemma, mutta miten paljon aiheuttaisin surua lähimmäisilleni!? Peruskoulu loppui ja lähdin opiskelemaan paikkakunnalle missä ex-poikaystäväni asui. Siellä näimme jonkin verran ja välillemme kehkeytyi seksi-suhde, tuttu ja turvallinen. Rakastin edelleen poikaa, mutta hän ei halunnut muutakuin seksiä.
Opiskelu aika minulla oli myös paljon muita miehiä, yhdenillan juttuja kaikki. Hain lohtua huonolle itsetunnolleni ja kaipasin läheisyyttä. Myös alkoholi maistui paljon koko kolmen vuoden aikana. Miehistä huolimatta olin todella yksinäinen. En tuntenut kyseiseltä paikkakunnalta ennestään muuta kuin exäni. Ensimmäinen vuosi meni lähinnä nukkuessa ja syödessä. Lihoin n.20kg sen kolmen vuoden aikana.
Valmistuin ja muutin takaisin kotiseudulle. Kuukausi muuton jälkeen, juhannuksena -03 tapasin miehen johon ihastuin valtavasti. Siitä alkoi yhteyden pito ja seurustelu. Kaikki meni oikein hyvin ja päätimme muuttaa yhteen 6kk seurustelun jälkeen. Siitä se alamäki sitten alkoi. Mies oli minua 5 vuotta vanhempi ja hyvin jääräpää, olin hänen ensimmäinen tyttöystävä. Hän laati minulle säännöt joiden mukaan piti mennä. Hänen mielestään naisen piti olla sivistynyt, ei saanut polttaa eikä juoda. Minun piti tykätä kaikista hänen kavereistaan, mutta hän ei voinut sietää ketään minun kavereitani. Hän painosti minua laihtumaan. Koti piti olla aina siisti ja ruoka pöydässä odottamassa kun herra saapui kotiin. Kumpikaan ei ollut tyytyväinen suhteeseen ja päätimme lähteä Espanjaan hakemaan virtaa. Siellä piti olla 3kk, mutta 3vko:n jälkeen tulin Suomeen koska en kestänyt enää. Poikaystäväni sai itsetuntoni niin alas, etten uskaltanut enää mennä edes ulos koska en halunnut kenenkään nähdä rumaa itseäni. Möllötin sisällä ja itkin.
Suomeen tultuani, kerroin äidilleni tunteistani. Hän kauhistuneena kannusti minut lääkäriin. Menin ja sain vakavan masennuksen diagnoosin, seronil lääkityksen masennukseen, xenical lääkityksen laihdutukseen ja psykologille ajan kerran viikossa.
Samoihin aikoihin tapasin nykyisen avomieheni. Ystäväni kikkaili meidät yhteen. Avomiehestäni oli todella paljon apua masennuksen voittamisessa. Suhteen alkuaika ei ollut hänelle ihanteellinen, aloittaa nyt seurustelu "hullun" kanssa jonka ero entisestä ei ollut vielä loppuun käsitelty. Nostan hattua miehelleni että jaksoi sen.
Seronilia söin 8kk, xenicalilla laihduin 13kg ja psykologilla käynnitkin loppui. Kaikki oli taas hyvin.
Tämä nykyinen suhde on ollut ihanteellinen kaikin puolin, mutta minun vastoinkäymiset eivät loppuneet. Vuosi sitten minulla todettiin PCOS jonka takia en voi saada lapsia ilman hoitoa jos silloinkaan. Olen aina haaveillut lapsista, se on ainoa asia miksi olen jaksanut tulevaisuutta odotta. Ja nyt minulta mahdollisesti vietiin haaveeni. Matto tosiaan vietiin jalkojen alta!!
Kutsu lapsettomuusklinikalle tuli onneksi suht nopeasti ja lääkkeellinen hoito aloitettiin. Taas lääkäri kehotti laihduttamaan koska se auttaisi raskaaksi tulemisessa.
Tulinkin kuin ihmeen kaupalla raskaaksi heti ensimmäisen kuukauden aikana lääkkeitä syödessäni. Olin onnellinen, kaikesta huolimatta saisin haaveeni toteutettua!
Raskausaika meni hyvin, kunnes raskausviikolla 20 2 (puolessa välissä raskautta) synnytys käynnistyi. Lääkäriin mentyäni mitään ei ollut tehtävissä. Synnytin supistuksiin kuolleen poikani aivan liian aikaisin.
Keskenmenon syynä kohdunsuun heikkous, PCO ei ollut vaikutusta.
Synnytyksen jälkeen en osannut ajatella mitään. Tuntui pahalta, todella pahalta mutta silti ajattelin että tämäkös vielä puuttui. Kaikki hyvä loppuu elämässäni. En pystynyt suojelemaan lastani kuolemalta. Kaikki oli minun syytäni.
Kuukauden olin töistä sairaslomalla ja se meni kotona möllöttäessä ja itkiessä. Töihin palaaminen otti todella koville, niin paljon muistoja. Aikaa oli muistella, koska teen yötyötä yksin. Mieleni virkityi kun rupesin suunnittelemaan uutta raskautta. Siitä tuli minulle pakkomielle enkä muuta enää ajatellutkaan. Mieheni kuitenkin ilmoitti ettei ole vielä valmis uuteen lapseen, eikä tiennyt koska olisi. TAAS minulta vietiin haaveet. Ei ollut enää mitään mitä odottaa, menetetyn poikani kaipaus palasi, ei paistanut enää aurinko risukasaan.. kunnes teimme kompromissin. Päätimme että aloitamme uuden vaavin yrittämisen kunhan olen laihtunut 20kg. Siinä olisi miehelläni aikaa valmistautua ja laihtumisen johdosta minulla parempi mahdollisuus tulla raskaaksi ja saan itsekunnioitukseni takaisin.
Eli, kaikesta paskasta huolimatta aurinko pilkistelee taas risukasaan.
Olen huomannut, että elämänilo lisääntyy, kun on jotain mitä odottaa. Yrittää olla murehtimatta menetettyä ja nauttii siitä mitä on ja on tulossa. Se mikä ei tapa, vahvistaa.
En kaipaa sääliä, mutta ajattelin kirjoittaa jos tästä olisikin jollekin apua, kuulla jotain positiivista.
Kiitos sinulle, joka jaksoit tämän lukea!
P.S. Saa esittää kysymyksiä ja kommentteja.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kiitos, että kerroit tuon tarinan. Se auttaa monia.
-koskettava tarina-
Voi mikä tarina,
Kauheasti olet kyllä kerennyt kokemaan 23 vuoden aikana. :)
Tällanen vanha jäärä vois sanoa vaan että kauheella hopulla oot elänny, puhaltele nyt vähän aikaa ja nautiskele maailman katselemisesta. Ei kaiken tarvitse kaiken aikaa pyöriä ympärillä, sitä voi itsekkin pyöriä muitten ympärillä ihan vaan katselemassa.
Hauskaa kevättä ja vauvan odotuksen odotusta!
jaa kato, siitä on jo 2 vuotta aikaakin :D