haluaisin kertoa oman tarinan teinivanhemmuudesta,itse en ole teinivanhempi...mutta isäni ja äitini olivat 15 vuotiaita kun minä heille synnyin.
En luonnolliseseti ollut suunniteltu lapsi,mutta ainakin minut otettiin rakkaudella vastaan,tai ainakin isäni otti.
Äitini olisi halunnut ottaa aluksi abortin,mutta perääntyi sitten,syyt olivat myös lääketieelliset,koska raskaus oli jo aika pitkällä kun se tuli tietoon.
Äitini vanhemmat sekä isäni vanhemmat olivat kaiketi tyrmistyneitä saadessaan kuulla uutisen...erityiseseti isin äiti,hänhän oli vasta 36 vuotia,aika nuori mummi=)
Äitini vanhemmat sanoivat että lapsi saa syntyä kaikessa hiljaisuudessa,ja sitten laitetaan adobtoitavaksi.
Mutta isäni ei suostunut,vaikka tuskin hänen sanallaan olisi ollut juuri mitään arvoa.
Niin minä sitten synnyin "onnellisten tähtien alla",ja äitini kanssa mentiin suoraan synnytyslaitokselta ensikotiin,olin parin kuukauden vanha kun menimme aluksi asumaan äitini kotiin ja sitten pikkuhiljaa aloin aina enemmän olla isäni kotona,äitini ei jaksanut minua,olin koliikkivauva ja muutenkin itkuinen,hankala...isäni jaksoi minua,hän rakasti minua...ajatelkaa tuo 15 vuotias teinipoika,hänenhän pitäisi olla ryyppäämässä,rellestämässä ja kaikkea muuta sellaista mitä nyt teinit yleensä tekevät.
Äitini piti hauskaa kavereidensa kanssa,nautti elämästä.
Olin 8kk ikäinen kun äitini alkoi taas tykätä minusta,ja vanhempien "suhde" heräsi jälleen eroon.
Olin noin vuoden ikäinen kun äiti ja isä ottivat ja menivät kihloihin,ja äitini muutti isäni kotiin asumaan...olimme vihdoin ihan oikea perhe.
1990,syntyi sitten pikkuveljeni,joka oli varmaankin sitten kivavauva,koska äitini hoiti häntä hyvin,ei huutanut,ravistanut,jättänyt märkiin vaippoihin.
1991 Isäni kirjoitti ylioppilaaksi huippuarvosanoin ja saman vuoden kesällä hän meni inttiin...
1992 Isä aloitti sairaanhoitaja koulun.
1994 syntyi toinen pikkuveljeni,joka oli moniallerginen,vatsavaivainen ja "syömishäiriöinen" lapsi.
Äitini alkoi ryyppäämään,ja viettämään aikaa jälleen kaupungilla yms. joskus hän jätti minut ja veljet keskenään kotiin,isä oli koulussa.
Muistan se aina,olin itse täyttänyt juuri 7-vuotta,ja minulla oli pikkuveljet toinen pian neljä ja toinen muutaman kuukauden ja kummatkin itkivät ikävää...ja minunko olisi pitänyt tuolloin osata huolehtia heistä?
Äitini ja isäni erosivat tuona syksynä....
ja niin minun isästäni tuli 3 lapsen yh-isi 22-vuotiaana!!!
Äitini tapasi meitä hyvin harvoin,koska muutti toisella paikkakunnalle.
Isäni alkoi seurustelemmaan uudestaan sinä vuonna kuin valmistui (96),ja avioitui sitten tämän naisen kanssa kesällä 2000.tästä suhteesta syntyi pojat vuosina 2001,2003 ja tuorein painos 2006.
Minulla on nyt hyvä äiti,vaikka hän ei ole biologiseseti minun.
Oma äitini elää miten elää,viimeksi tapasin hänet vuosi sitten...ei hyvältä näytä naisen elämä.
en jaksa vihata äitiäni,mutta en rakastaa myöskään.
Olen monesti kysynyt isältä,että katuuko hän koskaan menetettyä nuoruuttaan,hän usein sanoo vaikka siihen aikaan liittyi paljon tuskaa,kärsimystä ja itkuakin,niin päiväkään hän ei vaihtaisi pois...elämä on kuulemma antanut hänelle niin paljon.
itse kävin kouluni hyvin ja tänä kesänä tulee valkolakki päähän=)
Elän avoliitossa,naismisiin menen kesällä-07...vakaa aikomukseni on tehdä isistä pappa 36-vuotiaana,heh,heh.
no sen aika näyttää...olen kuitenkin hakenut opiskeleen,jos vaikka ne hoitais alta pois.
Omille biologisille veljille kuuluu myös ihan hyvää...toinen heistä aloittaa syksyllä lukion ja on minusta lupaava jääkiekkoilia,toinenkin jakselee kivasti vaikka on allerginen suurinpiirtein kaikelle syötävälle.
Rakastan veljiäni,niitä koknaisia ja puolikkaitakin=)
isäni on enemmän kuin mahtava tyyppi!
Luki itsensä loppujenlopuksi ensihoitaja-palomieheksi.
halusin kertoa tämän tarinan lähinnä siksi ja kertoakseni,ettei teinivanhemmuus ole mikään ongelma,ja elämä silti jatkuu vaikka se ei aina alussa ole niin ruusuista!
Toisaalta olen mielissäni että minulla on nuori isä..sekin on rikkaus=)
En luonnolliseseti ollut suunniteltu lapsi,mutta ainakin minut otettiin rakkaudella vastaan,tai ainakin isäni otti.
Äitini olisi halunnut ottaa aluksi abortin,mutta perääntyi sitten,syyt olivat myös lääketieelliset,koska raskaus oli jo aika pitkällä kun se tuli tietoon.
Äitini vanhemmat sekä isäni vanhemmat olivat kaiketi tyrmistyneitä saadessaan kuulla uutisen...erityiseseti isin äiti,hänhän oli vasta 36 vuotia,aika nuori mummi=)
Äitini vanhemmat sanoivat että lapsi saa syntyä kaikessa hiljaisuudessa,ja sitten laitetaan adobtoitavaksi.
Mutta isäni ei suostunut,vaikka tuskin hänen sanallaan olisi ollut juuri mitään arvoa.
Niin minä sitten synnyin "onnellisten tähtien alla",ja äitini kanssa mentiin suoraan synnytyslaitokselta ensikotiin,olin parin kuukauden vanha kun menimme aluksi asumaan äitini kotiin ja sitten pikkuhiljaa aloin aina enemmän olla isäni kotona,äitini ei jaksanut minua,olin koliikkivauva ja muutenkin itkuinen,hankala...isäni jaksoi minua,hän rakasti minua...ajatelkaa tuo 15 vuotias teinipoika,hänenhän pitäisi olla ryyppäämässä,rellestämässä ja kaikkea muuta sellaista mitä nyt teinit yleensä tekevät.
Äitini piti hauskaa kavereidensa kanssa,nautti elämästä.
Olin 8kk ikäinen kun äitini alkoi taas tykätä minusta,ja vanhempien "suhde" heräsi jälleen eroon.
Olin noin vuoden ikäinen kun äiti ja isä ottivat ja menivät kihloihin,ja äitini muutti isäni kotiin asumaan...olimme vihdoin ihan oikea perhe.
1990,syntyi sitten pikkuveljeni,joka oli varmaankin sitten kivavauva,koska äitini hoiti häntä hyvin,ei huutanut,ravistanut,jättänyt märkiin vaippoihin.
1991 Isäni kirjoitti ylioppilaaksi huippuarvosanoin ja saman vuoden kesällä hän meni inttiin...
1992 Isä aloitti sairaanhoitaja koulun.
1994 syntyi toinen pikkuveljeni,joka oli moniallerginen,vatsavaivainen ja "syömishäiriöinen" lapsi.
Äitini alkoi ryyppäämään,ja viettämään aikaa jälleen kaupungilla yms. joskus hän jätti minut ja veljet keskenään kotiin,isä oli koulussa.
Muistan se aina,olin itse täyttänyt juuri 7-vuotta,ja minulla oli pikkuveljet toinen pian neljä ja toinen muutaman kuukauden ja kummatkin itkivät ikävää...ja minunko olisi pitänyt tuolloin osata huolehtia heistä?
Äitini ja isäni erosivat tuona syksynä....
ja niin minun isästäni tuli 3 lapsen yh-isi 22-vuotiaana!!!
Äitini tapasi meitä hyvin harvoin,koska muutti toisella paikkakunnalle.
Isäni alkoi seurustelemmaan uudestaan sinä vuonna kuin valmistui (96),ja avioitui sitten tämän naisen kanssa kesällä 2000.tästä suhteesta syntyi pojat vuosina 2001,2003 ja tuorein painos 2006.
Minulla on nyt hyvä äiti,vaikka hän ei ole biologiseseti minun.
Oma äitini elää miten elää,viimeksi tapasin hänet vuosi sitten...ei hyvältä näytä naisen elämä.
en jaksa vihata äitiäni,mutta en rakastaa myöskään.
Olen monesti kysynyt isältä,että katuuko hän koskaan menetettyä nuoruuttaan,hän usein sanoo vaikka siihen aikaan liittyi paljon tuskaa,kärsimystä ja itkuakin,niin päiväkään hän ei vaihtaisi pois...elämä on kuulemma antanut hänelle niin paljon.
itse kävin kouluni hyvin ja tänä kesänä tulee valkolakki päähän=)
Elän avoliitossa,naismisiin menen kesällä-07...vakaa aikomukseni on tehdä isistä pappa 36-vuotiaana,heh,heh.
no sen aika näyttää...olen kuitenkin hakenut opiskeleen,jos vaikka ne hoitais alta pois.
Omille biologisille veljille kuuluu myös ihan hyvää...toinen heistä aloittaa syksyllä lukion ja on minusta lupaava jääkiekkoilia,toinenkin jakselee kivasti vaikka on allerginen suurinpiirtein kaikelle syötävälle.
Rakastan veljiäni,niitä koknaisia ja puolikkaitakin=)
isäni on enemmän kuin mahtava tyyppi!
Luki itsensä loppujenlopuksi ensihoitaja-palomieheksi.
halusin kertoa tämän tarinan lähinnä siksi ja kertoakseni,ettei teinivanhemmuus ole mikään ongelma,ja elämä silti jatkuu vaikka se ei aina alussa ole niin ruusuista!
Toisaalta olen mielissäni että minulla on nuori isä..sekin on rikkaus=)
Vastaukset 22
Vanhimmat
Mahtavaa,että joskus tulee lukeneeksi myös tällaisia tarinoita,eikä aina niitä negatiivisia juttuja.tätä lisää =)
hajonneita perheitä ja alkoholisoituneita äitejä? Minusta tarina oli enemmän kuin surullinen.
Kiva, että kirjoitit tarinasi.
Jos isäsi ei olisi halunut kasvattaa teitä, elää sitä elämää mitä hän eli, 3:n lapsen yh 22-vuotiaana, ei hän olisi jäänyt.
Isäsi kuulostaa hienolta ja vahvalta mieheltä.
Onnea tulevaisuuteen. :)
on toki mukava kuulla erilaisia kantoja tähänkin asiaan...joskus sitä mietin entäs jos isäni ei olisikaan jaksanut,mutta onneksi jaksoi=)
toki on ikävää että alkoholi kuului ja kuuluu edelleenkin niin vahvasti äitini elämää,mutta se ei meitä ole lannistanut.
lähinnä äitini kypsymättömyys ja lapsellisuus johti näihin tilanteisiin...valitettavasti,mutta minusta on tärkeätä että isäni silti jaksoi ja meistä muksuista tulikin ihan täyspäisiä,veljillä kun ei ole mitään muistikuvaa tuosta ajasta,toisella ehkä jotain hämäriä...mutta minä muistan kaiken sen paskan mitä äitini teki,mutta selvisin koska minulla on hyvä isä =)
Nostan hattua hänelle todella!
On jaksanut lapsensa kasvattaa kunniakkaasti, vaikka suruja ollut matkassa ja muita ongelmia.
Täytyy sanoo, ett pari kyyneltä vierähti poskelle sun tarinaa lukiessa, sun isälles nostan hattua ja sille, että susta on kasvanu kaiken alku-ikävän keskellä "täyspäinen" nuori aikuinen. ;)
Hyvää jatkoa tästä eteenpäin!!
Todellakin nostan hattua isällesi, mahtava tyyppi.. Todella hienoa että isäsi otti niin ison vastuun nuorena.
MUTTA, miksi juuri kun on kyseessä mies henkilö niin kaikki ovat nostamassa hatuua ym.. vaikka meitä naisiakin on monia nuoria yh-äitejä niin meitä aina aliarvoidaan ja me ei olla yhtä kunnioitettavia kuin yh-isä, eikäöhän me olla ihan saman arvoisia vaikka me ollaan naisia, vai?
onkon joku samaa mieltä?
En tarkoittanut tekstillä että en arvostais kertomustasi, se oli todella surullinen.
Tuli kyllä kieltämättä tippa linssiin :(
mutta mietityttää vain että mikä ero siinä on jos on yh-isä tai yh-äiti, eikö ne ole saman arvoisia ja kunniotettavia molemmat?
Ja eiköhän molemmilla sukupuolilla ole yhtä rankka yh-äitinä/isänä.
Nämä kysymykset vain tuli mieleen siitä kuin näillä palstoilla aina aliarvioidaan ja haukutaan teini-äitejä että yh-äitejä?
Miksi ei yh-äideille nosteta hattua?
Samaa todellakin ihmettelen..
Niitä nuoria miehiä jotka yksin huoltavat lapsiaan taitaa olla sen verran vähemmän, että heitä halutaan oikein kannustamalla kannustaa. En vain voi käsittää miten maailmasta löytyy noinkin hyväsydämisiä ja fiksuja miehiä. Etenkin jos on niinkin nuori kun 15. Sellainen nuori mies on ihan lapsi melkein.
Kyllä on äitikin todella nuori jos on 15v? Siitä jos selviää, niin pitäisi minun mielestäni kunnioittaa yhtä lailla äitiäkin. Jos tulee saman tarinan kertomaan niin, että isän tilalla onkin äiti tulee vain kommentteja; mitäs sitten, yks kymmenestä selviää noin hyvin jne..
Totta on, että yleensä äidit saavat lokaa niskaansa, mutta mä en ainakaan jaksa edes välittää siitä. Se on asia, mille ei voi mitään.
Jokaisen pitäisi vaan tahollaan olla niin vahva, että luottaa ja uskoo itseensä, ei anna muiden, onnettomien ihmisten vaikuttaa itseensä; tietää itse, missä seisoo.
On niin harvassa (käsittääkseni) niitä isejä, jotka todella pystyvät tuohon, kuin alk.per. mainitsema isä pystyi. Harva mies edes haluaa sitä.
Mutta on hienoa, että jotkut ihmiset pystyvät ja haluavat!
Vaatii aika paljon pystyä yksin tekemään ne hommat, mihin moni ei pysty edes kaksin. Se on aina hatunnoston arvoinen juttu. Yksinhuoltajat ovat vahvoja ja sinnikkäitä, oli isä tai äiti.
Vanhemmmuus on vaativaa, jokaista siitä suoriutuvaa pitäisi kannustaa, koska kasvatus on tärkeää.
Raha ei tule taloon ilman työntekijää, lapset eivät voi kasvattaa itse itseään, koti ei pysy puhtaana itsestään, eikä ruoka tanssi valmiina pöytään.
Tämä kaikki vaatii vanhemmilta aika lailla.
ketään 15v olis sitten isä tai äiti ei tule kunnioittaa. Hoitakoon lapsensa itse kun on ne tänne hommannukki.
hoitanutkin, niinkuin monet muutkin teinivanhemmat.
ei ihan heti 15.v poikaa yksin huoltaja isiks voi kuvitellakkaan.. tiedän hyvin kuika raskasta touhu on pojalle, kun itse sain esikoiseni 16.v.. kaikki ystävien painostukset, vanhempien hykäämä ammattia saman aikaisesti opiskeleva nuori miettii et hei vois ny lähtee vittuun ja jättää ton ämmän..
eikä kukaan kattois kauan pahanl silmäl,
mut jos nainen tekee niin nii tuomitaan.. yhteiskunta on tehnyt naisesta pyhimyksen ja sen taakan kantajan, joten alkohilisti teini äiti ei kuullosta kauhean hyvältä.. eihän perheväkivaltaa harrastava äitikään loista...
mut tiedän miltä tekstin isältä tuntui, tai no ehkä murto osan siitä, 1.v 3kk lapsi tukeutuu äitiinsä ja äiti minuun.. ei ehkä niin tärkeä asema kuin äskeisellä isällä mutta auttaa vaimoani...
samanarvoisia iskät ja äiskät. vaan minun kokemuksellani ainakin iskät eivät aina ota vastuuta, harvemmin kuin naiset ja sen vuoksi on mahtavaa kun löytyy niitä mun kokemuksel harvoja vastuuntuntoisia miehiä :)
ps. en ole yh, mutta en myöskään tasa-arvoinen vastuusta miehen kanssa.
ilman muuta,kummatkin sekä isi ja äiti ovat yhtä arvokkaista...kirjoiyin siksi että myös teini-vanhemmat pärjäävät ja onhan yh-isiä paljon vähemmän kuin äitejä.
kunnioitan kumpiakin yhtä paljon....!
t.alkuperäinen kirjoittaja
sehän on minun tarinani pointti...ymmärätkö? minun äiti hylkäsi minut ja veljeni,eikö jo kerro aika paljon?
minun äitini ei kestänyt olla äiti!
harvemmin kuulee että asia menee näin päin että isä hoitaa lapset äidin hylätessä kun kyse on teineistä...mutta muuten olen samaa mieltä!
Tarina oli koskettava!
Pointsit isällesi! Kuulostat hyvältä nuorelta mieheltä, joka ymmärtää elämää hyvin. Kunnioitusta!:)
Kun päässä on vain kusta ja toimia ei osaa kuin alapäällään, niin mitä muuta voi odottaa.
aika paha olla...menisit keskustelemaan asenteestas jollekkin joka osaa auttaa...
Tarinasi oli todella koskettava... On mielestäni todella hienoa että kerrot sitä muille.
Kaikkea hyvää sinulle ja veljillesi! :)