Aluksi huokaan syvään.. ja sitten aloitan.
Opiskelen ekaa vuotta amk:ssa ja tuntuu siltä,että mun "opiskelijaelämä" on aika nuupahtanutta. Tai elämä ylipäätään tässä uudessa kaupungissa. Tarkoitukseni oli aloittaa niin sanotusti elämä alusta kunhan pääsen vaihtamaan maisemia. Kaverisuhteeni kuihtuivat parin viime vuoden aikana aika hyvin; syy on minun hyvinkin pitkälti,mitäs lankesin siihen yleiseen ansaan,johon nuoret tytöt niin helposti repsahtaa: mieheen. Uuden jätkäkaverin takia laiminlöin ystävyyssuhteeni;aloin viettämään vloppuja yhä useammin mieheni paikkakunnalla,jolloin kavereille jäi vähemmän aikaa. Aluksi ja no, pitkän aikaa olin masennuksissa asian takia,sillä ystäväni olivat olleet minulle rakkaita. En vain näköjään osaa jakaa aikaani kunnolla.
Kun sain tiedon opiskelupaikasta olin onnellinen..monesta syystä. Yksi syy oli se,että toivoin saavani solmittua uusia ystävyyssuhteita. Olenkin saanut ihan hyviä kavereita,mutta juttelumme on jäänyt silti aika pintapuoliseksi. Pidän heistä todella,mutta en usko voivani olla täysin oma itseni heidän seurassa. Tapasin olla vauhdikas,kokeilunhaluinen ja noh..villi,mutta nyt tunnen oloni jotenkin tukahdetuksi. Vanhojen ystävieni kanssa pystyin olemaan oma itseni,hulluttelimme usein, eikä koskaan tarvinnut miettiä voinko sanoa/tehdä jotain..Tunsin olevani elossa. Tunnen itseni hirveän tylsäksi ja jopa tätimäiseksi! ei kiva homma,kun vasta kahdenkympin korvilla olen!
Viikot jumitan kämpilläni enkä juurikaan näe opiskelukavereita. Baareissa ollaan tavattu käydä sillon tällön,mutta siihen se onkin jäänyt. Toisaalta en edes jaksaisi lähteä asunnoltani,haluaisin ollakkin yksin, rauhassa.. mutta toisaalta kaipaan elämisen tunnetta ympärilleni! Seurustelen yhä saman miehen kanssa, ja suhteemme on ihana:uskon löytäneeni elämäni miehen(voi kuulosta naiivilta,mutta ihan sama). Kaipaan silti elämääni ystäviä,en välttämättä enää kotikuntani kavereita,joiden kanssa välit viileni, mutta yleisesti. Tiedän,että pallo on minulla ja että voin vaikuttaa paljon asioihin itse,en vain jotenkin saa äntiin. aattelette varmaan,että mitä mä täällä sitte jauhan tätä asiaa,mutta tuli vain yhtäkkinen tarve purkaa sydäntä. Olis vaan niin kiva saada jutella taas tyttöjen juttuja ja hullutella. Ei mies kuitenkaan ihan kaikkeen pysty;) Jos jollakin samankaltasia kokemuksia,niin kirjottele tänne vaan..Muutkin toki saa kommentoida,jos ny jakso lukea tän ees loppuun;)
Opiskelen ekaa vuotta amk:ssa ja tuntuu siltä,että mun "opiskelijaelämä" on aika nuupahtanutta. Tai elämä ylipäätään tässä uudessa kaupungissa. Tarkoitukseni oli aloittaa niin sanotusti elämä alusta kunhan pääsen vaihtamaan maisemia. Kaverisuhteeni kuihtuivat parin viime vuoden aikana aika hyvin; syy on minun hyvinkin pitkälti,mitäs lankesin siihen yleiseen ansaan,johon nuoret tytöt niin helposti repsahtaa: mieheen. Uuden jätkäkaverin takia laiminlöin ystävyyssuhteeni;aloin viettämään vloppuja yhä useammin mieheni paikkakunnalla,jolloin kavereille jäi vähemmän aikaa. Aluksi ja no, pitkän aikaa olin masennuksissa asian takia,sillä ystäväni olivat olleet minulle rakkaita. En vain näköjään osaa jakaa aikaani kunnolla.
Kun sain tiedon opiskelupaikasta olin onnellinen..monesta syystä. Yksi syy oli se,että toivoin saavani solmittua uusia ystävyyssuhteita. Olenkin saanut ihan hyviä kavereita,mutta juttelumme on jäänyt silti aika pintapuoliseksi. Pidän heistä todella,mutta en usko voivani olla täysin oma itseni heidän seurassa. Tapasin olla vauhdikas,kokeilunhaluinen ja noh..villi,mutta nyt tunnen oloni jotenkin tukahdetuksi. Vanhojen ystävieni kanssa pystyin olemaan oma itseni,hulluttelimme usein, eikä koskaan tarvinnut miettiä voinko sanoa/tehdä jotain..Tunsin olevani elossa. Tunnen itseni hirveän tylsäksi ja jopa tätimäiseksi! ei kiva homma,kun vasta kahdenkympin korvilla olen!
Viikot jumitan kämpilläni enkä juurikaan näe opiskelukavereita. Baareissa ollaan tavattu käydä sillon tällön,mutta siihen se onkin jäänyt. Toisaalta en edes jaksaisi lähteä asunnoltani,haluaisin ollakkin yksin, rauhassa.. mutta toisaalta kaipaan elämisen tunnetta ympärilleni! Seurustelen yhä saman miehen kanssa, ja suhteemme on ihana:uskon löytäneeni elämäni miehen(voi kuulosta naiivilta,mutta ihan sama). Kaipaan silti elämääni ystäviä,en välttämättä enää kotikuntani kavereita,joiden kanssa välit viileni, mutta yleisesti. Tiedän,että pallo on minulla ja että voin vaikuttaa paljon asioihin itse,en vain jotenkin saa äntiin. aattelette varmaan,että mitä mä täällä sitte jauhan tätä asiaa,mutta tuli vain yhtäkkinen tarve purkaa sydäntä. Olis vaan niin kiva saada jutella taas tyttöjen juttuja ja hullutella. Ei mies kuitenkaan ihan kaikkeen pysty;) Jos jollakin samankaltasia kokemuksia,niin kirjottele tänne vaan..Muutkin toki saa kommentoida,jos ny jakso lukea tän ees loppuun;)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Helpostihan se kävi! =)
Olen itsekin sinun ikäisesi ja täytyy sanoa, että minulla ei ole ollut tuonkaltaisia ystäviä varmaan KYMMENEEN VUOTEEN. Kaikki on niin suhteellista... Osalla on ollut vielä yläasteen jälkeen hyviä ystäviä, osa on sen sijaan menettänyt ne jo ala-asteen alaluokilla. Mutta en halua kuitenkaan vähätellä huolenaihettasi... Onhan se ilmiselvää, että kunnollisen ystäväpiirin yllättäinen haihtuminen jättää tyhjän olon. Mutta silti sanon sinulle, että tuo asia on sinun käsissä. Ei ole mahdollista, ettetkö pystyisi saamaan tuolla asuvista uusista ihmisistä itsellesi ystäviä. Vain pienen vaivannäön se vaatii, ei muuta. Kyllä se siitä :)
P.S.
Onnittelut muuten hyvästä miesystävästäsi!!
asutko ukissa??
eli siis: en asu.