Olen aivan ihmeissäni mikä minulle on tullut. En enää osaa olla luonnollinen vieraiden ihmisten seurassa.
Olen ollut kotiäitinä viimeiset 14 vuotta, silloin syntyi ensimmäinen lapseni. Ennen sitä olin vieraalla töissä viimeksi 80-luvulla, sitten mieheni perusti oman yrityksen jossa olin loppuajan siis siihen asti kunnes ensimmäinen lapsemme syntyi.
Olen kaikesta päätellen työelämästä syrjäytynyt ja tämä kotona oleminen on tehnyt minusta kai jonkun asteen "erakon" vaikka muuten kyllä olen puhelias. Kukaan ei vaan tiedä mitä koen sisälläni. Itsetuntoni ja uskoni omiin kykyihini on nollassa. Olen ollut työkkärissä työnhakijana siitä asti kun nuorimmainen lapsemme täytti 3 v ja kotihoidon tuki loppui. Töitä ei kuitenkaan ole löytynyt. Viime syksynä menin puoliväkisin kurssille joka kesti 2 kuukautta. Sinne meneminen oli minulle aika vaikeaa, juuri siitä syystä että jännitän vieraiden seurassa, tarkkailen koko ajan omaa käytöstäni ja kun en osaa olla luonnollinen, muut varmaankin ihmettelevät olemustani. Sanatkin sekoaa tai puhun peräti jotain mitä en alunperin tarkoittanut sanoa.
Aikoinaan kun lapsemme olivat leikkikoulussa, minua luonnehdittiin siellä hoitajien mukaan "teennäiseksi". Sille varmaan vaikutin. Ja varmaan myös ylpeältä kun kartan ihmisiä, ja toivoisin että mieheni hoitaisi kaikki yhteydenotot eri paikkoihin. Pelkään että sotkeudun sanoihini.
Ennen en ollut tällainen. En tajua mistä tämä johtuu. Joskus jyrsin kynteni, yleensä silloin kun joku asiaa hermostuttaa minua.
En usko osaavani mitään. Mieheni on hyvin dominoiva eikä koskaan kehu minua mistään. Arvostelee ennemmin. Hän myöskin yleensä pyrkii tekemään pienimmätkin asiat puolestani jonka vuoksi varmaan olenkin alkanut vähitellen uskomaan ettei minusta olekkaan mihinkään.
Nyt on taas vaikeaa kun olen menossa ensi kuun alussa työkkäriin ja aikovat nyt vaikka "tikusta" vääntää minulle jotain työtä, vaikka harjoittelupaikka tms. Miten pääsen eroon tästä jännityksestä?
Ulkonäköni on mielestäni jotenkuten siedettävä, olen kylläkin pullukka ja usein ajattelen että minä olen toisten mielestä inhottava. Niin ainakin itse uskon ja siksi kai uskon muidenkin ajattelevan niin. Osaisko joku sanoa mikä minua oikein vaivaa?
Olen ollut kotiäitinä viimeiset 14 vuotta, silloin syntyi ensimmäinen lapseni. Ennen sitä olin vieraalla töissä viimeksi 80-luvulla, sitten mieheni perusti oman yrityksen jossa olin loppuajan siis siihen asti kunnes ensimmäinen lapsemme syntyi.
Olen kaikesta päätellen työelämästä syrjäytynyt ja tämä kotona oleminen on tehnyt minusta kai jonkun asteen "erakon" vaikka muuten kyllä olen puhelias. Kukaan ei vaan tiedä mitä koen sisälläni. Itsetuntoni ja uskoni omiin kykyihini on nollassa. Olen ollut työkkärissä työnhakijana siitä asti kun nuorimmainen lapsemme täytti 3 v ja kotihoidon tuki loppui. Töitä ei kuitenkaan ole löytynyt. Viime syksynä menin puoliväkisin kurssille joka kesti 2 kuukautta. Sinne meneminen oli minulle aika vaikeaa, juuri siitä syystä että jännitän vieraiden seurassa, tarkkailen koko ajan omaa käytöstäni ja kun en osaa olla luonnollinen, muut varmaankin ihmettelevät olemustani. Sanatkin sekoaa tai puhun peräti jotain mitä en alunperin tarkoittanut sanoa.
Aikoinaan kun lapsemme olivat leikkikoulussa, minua luonnehdittiin siellä hoitajien mukaan "teennäiseksi". Sille varmaan vaikutin. Ja varmaan myös ylpeältä kun kartan ihmisiä, ja toivoisin että mieheni hoitaisi kaikki yhteydenotot eri paikkoihin. Pelkään että sotkeudun sanoihini.
Ennen en ollut tällainen. En tajua mistä tämä johtuu. Joskus jyrsin kynteni, yleensä silloin kun joku asiaa hermostuttaa minua.
En usko osaavani mitään. Mieheni on hyvin dominoiva eikä koskaan kehu minua mistään. Arvostelee ennemmin. Hän myöskin yleensä pyrkii tekemään pienimmätkin asiat puolestani jonka vuoksi varmaan olenkin alkanut vähitellen uskomaan ettei minusta olekkaan mihinkään.
Nyt on taas vaikeaa kun olen menossa ensi kuun alussa työkkäriin ja aikovat nyt vaikka "tikusta" vääntää minulle jotain työtä, vaikka harjoittelupaikka tms. Miten pääsen eroon tästä jännityksestä?
Ulkonäköni on mielestäni jotenkuten siedettävä, olen kylläkin pullukka ja usein ajattelen että minä olen toisten mielestä inhottava. Niin ainakin itse uskon ja siksi kai uskon muidenkin ajattelevan niin. Osaisko joku sanoa mikä minua oikein vaivaa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Et ole yhtään omituinen!!Olisitko vaan niin kuin itse sanoit dominoivan miehen käskyn alla?ohjetta en osaa muuta antaa kuin älä alistu!!siinä vahvempikin itsetunto latistuu,ja omaarvostuksesi.Tuo kirjoituksesi on niin läheltä koskettavaa....jaksamista ps.olisiko joku jolle voisit kertoa tunteesi esim.ammatti ihminen,sillä olet varmaan ihan ok.ihminen,mut joku osaisi "avata" sinun silmäsi näkemään,ja hyväksymään oman itsesi.(toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitan)
Ongelma onkin juuri siinä että minulla ei ole ketään aikuista jolle kertoisin. Äitini on jo 8kymppinen ja sairastellut, en halua häntäkään kuormittaa murheillani, eikä sieltä enää varmaan muutenkaan tulisi kovin rakentavia vastauksia.
Ketään naisystävää tai -kaveria minulla ei ole. Vaikeaa on ammatti-ihmisellekään mennä puhumaan. Miten sinne ensinnäkään edes hakeutuisin... Siskoilleni en tällaisesta edes kehtaisi kertoa. Olen odottanut että tämä menisi ohitse, mutta on kylläkin jatkunut jo vuosia.
Joskus karehdin että muut osaavat olla niin luonnollisia, kaikki menee "metsään" kun alan seuraamaan omaa käytöstäni ja puheitani. Pitäisi vain osata olla oma itseni niinkuin kotonakin pystyn olemaan.
...Ongelma vaan pahenee, koska sulla on liikaa aikaa itse mollata itseäsi. Usko pois, sinussa ei ole mitään vikaa, vaikka niin yrität itsellesi uskotella ja ilmeisesti myös miehesi.
Oletteko miehesi kanssa sellaisissa väleissä, että voisit hänelle avautua ja kertoa, millaisia tunteita hän sinussa herättää? Ehkä hän onkin tehnyt niin tietämättään.. toimii vain jonkun itse oppimansa mallin mukaan. Sinuna kertoisin avoimesti tunteistasi.. eihän teidän yhteiselo voi toimia, jos et pysty hänelle suoraan kertomaan tunteistasi. Jos hän ei kuuntele, hän ei vaan ole sinulle tarpeeksi hyvä mies. Kunnioita ja pidä itse itsestäsi huolta, koska kukaan muu ei sitä tee sun puolesta!
Mun mielestä ensimmäinen askel muutokseen on se, että hankit sellaisen ystävän jolle voit avautua. Voisit aloittaa siitä, että rakennat suhdetta siskoon läheisemmäksi.. paljastat jotain inhimillistä itsestäsi kertomalla elämäsi nurjasta puolesta. Usko pois, myös sun sisko on ihminen ja hänelläkin on omat murheet, joita voisi mielellään jakaa sinun kanssasi. Juuri se, että yrität pitää yllä kulisseja ja pidät sisälläsi pahaa oloa, antaa sinusta kylmän ja ehkä ylpeänkin vaikutelman. Ketään et varmasti ongelmillasi vaivaa, vaan päinvastoin, kuulija on varmasti otettu siitä, että luotat häneen niin paljon, että uskallat avautua.
Surullista kuulla, että jollakin on paha olla ja pitää vaan sisällään sitä. Tämä meille annettu elämä on niin lyhyt, että omasta onnellisuudesta kannattaa taistella. Älä jää pyörimään siihen ahdistukseen ja surkeuteen, koska elämällä olisi sulle varmasti niin paljon enemmän annettavaa! Tärkeintä on, että sinä itse rakastat itseäsi.. silloin muidenkin on helpompi rakastaa sua. Sussa ei taatusti ole MITÄÄN vikaa. Älä kuuntele sitä ääntä päässäsi, joka niin väittää, vaan ala väittämään vastaan.
Toivon sulle tsemppiä ja paljon onnellisuutta tuleviin päiviin! =)
En usko että mieheni ymmärtäisi, sanoisi vaan taas että "olet sairas", kuten hän joskus sanoo kun yritän tuoda omaa näkökantaani jossain tietyssä asiassa esiin. Hän ei siedä että itken, siksi en sitä hänelle näytäkkään koskaan paitsi joskus jos en voi pidätellä itkua. Olen ollut hänen kanssaan naimisissa 22 v ja koko sinä aikana hän ei ole itse itkenyt kertaakaan. Sekin kertoo jotain hänen luonteestaan.
Seurusteluaikana minua joku varoitti, joka tunsi mieheni, että niin kauan hänen kanssaan menee hyvin kun on samaa mieltä hänen kanssaan, mutta sitten ei enää kun yrittää tuoda omia näkökantojaan esiin. Olen sen nyt huomannut, harmi etten silloin heti ottanut onkeeni... Hän pitää tiukasti kiinni omista mielipiteistään jotka usein poikkeavat yleisestä mielipiteestä ja haluaa määräillä ja vaikuttaa minunkin elämääni kuten se olisi hänen oma elämänsä.
En usko että hän ymmärtäisi minua jos kertoisin, ihmettelisi varmaan tai ei uskoisi koska en ole sitä hänelle näyttänyt. Hän ei itse varmaankaan ole mitään huomannut.
tuo miehesi. Siitä saattaa osaltaan johtua sinun alemmuudentunteesi. Kokeilisitko kuitenkin puhua hänelle tuntemuksistasi ja ajatuksistasi? Vähitellen. Sitä ennen ehkä voisit avautua sille siskollesi. Kynnys voi olla vaikea, mutta luulen että olet helpottunut saadessasi puhuttua jollekulle.Kannattaa kuitenkin varmaan aloittaa siitä siskosta, sen jälkeen vasta siirtyä mieheesi. Saattaa tietysti olla ettei miehesi ymmärrä, mutta kokeile, ota se riski, sillä aina kannattaa yrittää. Miestäsi et pysty muuttamaan. Toisaalta hän ei myöskään ole ajatustesi lukija. Lähesty asiaa varovasti, äläkä syytä tai moiti häntä. Älä myöskään mollaa itseäsi tai pyytele anteeksi omaa olemassaoloasi, jos tiedät mitä tarkoitan. Koeta olla päättäväisen oloinen ja itsevarma, näin vaikuttaa siltä, että olet tosissasi. Koska niinhän sinä oletkin, sinun täytyy vaan saada miehesikin uskomaan siihen ja kunnioittamaan sinua. Suosittelen että hankit jonkun jolle puhua ongelmista ihan aluksi, jos siskon kanssa luottamuksellinen keskustelu ei tunnu luontevalta, niin sitten on olemassa ammattiapua. Sekin on hyvä vaihtoehto. Voit varata ajan esim. Mielenterveystoimistoon, sillä vaikuttaa siltä, että kärsit jonkinasteisesta masennuksesta, osittain perhetilanteesi takia.