Kaikki alkoi muutama vuosi sitten, kun ensimmäiset "paniikki" kohtaukset saivat alkunsa työpaikalla. En tiennyt mikä minuun tuli, olen normaalisti erittäin puhelias ja rento. Menin ihan kauhun valtaan, huomasin punastuvani todella reippaasti, kädet hikosivat ja kauheita hulvauksia alkoi tulemaan, hikosin todella. Tuli halu paeta tilannetta, pois kaikkien silmistä! Ihmettelin mikä oli, en pystynyt kekittymään enää työhöni, kun tarkkailin jatkuvasti itseäni ja reaktioitani. Pelko uusista kohtauksista olivat jatkuvasti läsnä. Se alkoi rajoittaa elämääni todenteolla, jopa siinä määrin, että lähdin töistä, enkä palannut. Pelkäsin paikkaa niin paljon, koska ajattelin saavani taas kohtauksen jos olen siellä. En osannut selittää edes ystävilleni tilannetta. Itkin illat ja mietin mitä teen? Ajatus lääkkeistä tuntui häpeälliseltä. Pikku hiljaa ote elämään alkoi lipsua, tuntui että pohja kaikesta musertui täysin. Tunsin olevani yksin, vaikka avopuoliso olikin kovasti tukenani. Halusin olla vain kotona, välttää ihmisiä ja olla yksin. Hakeuduin lopuksi lääkäriin, kerroin kaiken mitä tunsin, hän määräsi lievät masennuslääkkeet ja unilääkkeet että sain nukuttua. Olo oli häpeällinen, minäkö joudun syömään pillereitä!! Ajatus oli kamala, mutta ainoa vaihtoehto. En puhunut ystäville asiasta, häpesin. Valtava itsensä häpeäminen vei mukanaan, rajoitti kaikkea. Salasin asian myös läheisiltäni, vaikka nyt tuntuu kun asiasta on aikaa, että tein siinä väärin. Olisi pitänyt ottaa apu vastaan ja kertoa avoimesti. Ensioireista on nyt useampi vuosi, en ole syönyt lääkkeitäkään vuosiin, koska halu pärjätä "omillaan" oli niin valtava. Haluan päihittää nämä ongelmat pois keinolla millä hyvänsä, olen nyttemmin myös avoimesti puhunut tästä ja sekin on auttanut paljon. Välillä pelko tulee esiin edelleenkin, mitä jos nyt saan kohtauksen, apua... Välttelen myös paikkoja joissa kohtauksen mahdollisuus on suuri. Mietin usein syytä tähän kaikkeen: voiko lapsuudessa olla jotain joka laukaisee paniikkihäiriön? Voiko liika herkkyys altistaa? Entä jos perhesuhteissa jokin mättää? Miksi minä?
Saako elämästä enää kiinni
paniikkihäiriön takia?
4833
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
"jouduin" hankkimaan lääkityksen kun työterveystarkastuksessa kysyttiin mielenterveydellisistä ongelmista. olen kärsinyt paniikkihäiriöstä 10 vuotta, elämä on ailahdellut kovasti, välillä on mennyt hyvin, välillä hyvin huonosti... viina ja tupakka kuuluu voimakkaasti elämääni, mutta lapsen takia jaksan elää ja käydä töissä, sekä taistella viimeiseen hengenvetoon. olen erittäin sosiaalinen ja puhelias ihminen, en tiedä miksi joskus, ihan missä vain tulee tunne, että on pakko päästä pois, ei saa happea, sydän tykyttää... paska tauti, ei voi muuta sanoa! luin jostain että lapsuus ja perinnöllisyys vaikuttaa sairauteen, oma lapsuuteni oli suoraan helvetistä. lääkitys toimii täysin vasta parin kuukauden päästä, nyt alkaa jo helpottaa, mutta eilen tuli pieni "kohtaus" kaupassa, ei voi mitään, on vain opittava elämään.
Tuttua tarinaa. Lääkkeittä haluaisin minäkin selvitä myös jatkossa.
Voi kuinka ihminen hädässä janoaakaan vastauksia kysymyksiinsä, että joku tulisi ja kertoisi ja kaikki olisi taas niinkuin ennenkin.
Omanitsensä paras asiantuntia on kuitenkin valitettavasti tiedät kuka. Apua kannattaa toki tueksi ottaa, jos sitä on tarjolla.
Itselläni puolittain pyörtyminen armeijan rivissä. Jatkossa jännitin koko ajan etten nyt vaan taas pyörtyisi, tarkkailin itseäni joka hetki. Aloin ikäänkuin jalostamaan tätä pelkoa.
Pikkuhiljaa pienikin hälytysääni huipputarkoiksi hioutuneilta sisäisiltä tarkkailuantureilta aiheutti paniikkifiiliksiä jonossa,pöydässä ym.
Tuli tunne," ei saatana en kai mä nyt tähän pyörry kesken kahvin".
(Kömpelönä vertauksena: Jos pelaat päivittäin tennistä, opit pelaamaan ja sinusta tulee siinä hyvä. Jos taas tarkkailet päivittäin itseäsi...)
No eihän ihminen tuommoista halua, niimpä sitten seuraa vetäytymistä, masennusta, toivottomuutta.
Kohta sitä sitten onkin kuin takapihalla pidetty koira: arka, pelokas ja vihainen.
Mikä tähän sitten on syy? Miksi toiset pyörtyvät, nousevat ylös ja jatkavat eteenpäin sitä sen kummemmin miettimättä?
Varmaan ainakin alttius on suurempi, jos luonteessa on taipumusta kontrollin tarpeeseen, halua hallita tilannetta. Herkkyyttä, itsetunto kärsii kolhuista kenties helpommin.
Kaikenlaisiin serotoniinin ym. synnynnäisiin vajauksiin en ota kantaa. Tälläisen syyn ihminen kuitenkin tottakai haluasi itselleen, selkeän kohteen mihin uskoa/iskeä.
Vaikka en näihin enää uskokkaan, olen vielä tänäpäivänäkin aivan varma, että minulta puuttuu kyllä hieman serotoniiniä tms;)
Miten sitten takaisin elämään? Olen yrittänyt kiinnittää itseeni vähemmän huomiota, tätä kuuluisaa läsnäoloa:) Ihan oikeasti kuunnella toista, mitä sillä on sanottavaa. Enkä itseäni, että miltä minusta nyt tuntuu.
Lakata reagoimasta pelkoon pelolla. Jos pyörtymisen tunne tulee, antaa tulla vaan. Pieni paniikki yrittää puskea pintaan, hengittelen vaan rauhallisesti, annan tunteen olla, enkä ala hoivata sitä, tehdä siitä tapahtumien keskipistettä.
Itsetunnon ja alitajunnan ruokkiminen muullakin kuin:olen paska, ei tuumitään, en mee, ei ne tykkää. Jopa urheilijat käyttävät henkistä valmentautumista pystyäkseen huippusuorituksiin.
Kantti kestää paremmin kun alitajunnassa lukee: "vittu mä meen ja hoidan tän" ..eikä esim: "kääk nyt mä varmaan pyörryn";)
Ihan samalta tuntuu mustakin, ja olen miettinyt tota taktiikkaa että mitä siitä jos pyörtyy mutta en vielä ole saanut sitä itsestäni ulos jotta kehtaisin ajatella noin, tsemppiä sulle.
Itselläni on ollut kaksi masis/paniikkihäiriökautta, ensimmäinen kesti 8 vuotta, toinen n. 5 vuotta.
Ainoat lääkkeet joita olen käyttänyt olivat bentsojohdannaiset, mm. alpratsolaami ja diatsepaami.
Mielialalääkkeisiin en ole suostunut koskemaan vaikka arvauskeskuspuoskari yritti painostaa minua vaihtamaan kalliisiin muotilääkkeisiin uhkaamalla pakkolähetteellä mielisairaalaan lääkeaineiden väärinkäyttäjänä kun Xanor-annos oli 2,5 mg vuorokaudessa ja olin koko ajan itse laskenut annostusta alusta asti.
Xanorin lopetin n. vuosi sitten asteittain, vaihtaen sen loppuvaiheessa Diapamiin pitemmän puoliintumisajan takia, sen jälkeen olen pärjännyt ilman noita myrkkyjä.
Otan päivittäin E-Epaa 500mg, karnosiinia, B-vitamiinia ja magnesiumia.
Tuo serotoniinin "synnynnäinen vajaus" on täyttä humpuukia jolla myydään vain mielialalääkkeitä, panikoinnin oppii melko helposti ja siinä pystyy harjoittamaan itsensä mestariksi ellei opettele ohjelmoimaan aivojaa reagoimaan ahdistaviin tunteisiin ja tilanteisiin ilman että käynnistää paniikkiprosessin.
Jos minulla olisi synnynnäinen serotoniinvajaus niin miksi paniikit iskivät rajuina vasta kun täytin 30, ennen sitä minulla ei ollut paniikista mitään tietoa edes kuulopuheena.