Kyselisin ihmisten kokemuksia ja mielipiteitä parisuhteesta maanisdepressiivisen henkilön kanssa. Voiko tällaiseen ihmiseen ikinä luottaa, voiko oppia tuntemaan aitoa ihmistä oireiden takana?
Mulla siis tilanne se, että tapasin puolisen vuotta sitten tämän miehen, ja vaikutti silloin ihanalta, energiseltä ja romanttiselta ihmiseltä (myöhemmin opin, että oli hypomaanisessa vaiheessa silloin). Aloimme seurustella, mutta yllätys olikin suuri, kun yhtäkkiä miehen koko persoona muuttui melodramaattiseksi, jopa itsetuhoa hautovaksi. Mies "jätti" minut, syyttäen minua alkoholin liikakäytöstään, pahasta olostaan ja kaikesta, edellisenä päivänä vielä iloisena selitettyään kuinka suuri onni on että me tapasimme toisemme, ja että kuinka onnellinen hän on. Suhde ei kuitenkaan loppunut, vaan mies parin päivän päästä oli taas hyvällä tuulella ja oli kuin jättämistä ei olisi tapahtunutkaan. Taas oli kova tulevaisuudensuunnittelu päällä, ja puhui jopa häistä, mikä tietysti minusta oli oudon ennenaikaista.
No, tätähän tämä on sitten siitä asti ollut, mielialat ja ajatukset voivat vaihdella saman päivänkin aikana äärilaidasta toiseen. Minut on jätetty depisvaiheeen aikana ainakin 20 kertaa, mutta olen oppinut suhtautumaan niihin jättämisiin lähes huumorilla, ja odottelemaan että "tuuli kääntyy" taas. Toinen ikävä ongelma on, että maanisen vaiheen aikana, kun muuten on ihana, vaatii kauheasti tekemistä ja jos minä en lähde mukaan, menee ystäviensä kanssa juhlimaan, ja on pari kertaa pettänytkin - mitä syvästi katuu sitten kun masennus taas iskee (olen suorastaan joutunut väittämään, ettei pettäminen ole niin vakavaa, jotta mies ei loputtomiin kierisi sen takia masennuksessa ja hautoisi itsetuhoa). Olen antanut anteeksi, koska koen, että mies ei voi sille mitään, ei ole kertakaikkiaan oma itsensä kun on maaninen.
Viime aikoina olen vain alkanut miettiä, että tällaistako loppuelämä tämän kanssa olisi... Lääkitystä saa (litiumia), mutta ilmeisemmin ei kauheasti tehoa. Suurin huoli minulla ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole nuo jättämiset ja pettämiset ja muu kohellus, vaan se, että en yhtään tiedä kuka tuo mies oikeasti on. Tuntuu, ettei hän ole se, joka hän on masentuneena, mutta ei se pinnallinen koohottajakaan, joka on maanisena. Luulen, ettei mies tiedä itsekään, ja depiskautena se ahdistaakin häntä, kun ei tiedä mitä haluaa oikeasti. Olisi mielenkiintoista kuulla sellaisten kokemuksia, joilla on joko maanisdepressiivinen puoliso, tai jotka itse ovat parisuhteessa MD-potilaana. Voiko tällaisesta suhteesta tulla syvä kahden ihmisen parisuhde, vai estääkö sairaus aidon yhteyden toiseen ihmiseen omana itsenään?
Mulla siis tilanne se, että tapasin puolisen vuotta sitten tämän miehen, ja vaikutti silloin ihanalta, energiseltä ja romanttiselta ihmiseltä (myöhemmin opin, että oli hypomaanisessa vaiheessa silloin). Aloimme seurustella, mutta yllätys olikin suuri, kun yhtäkkiä miehen koko persoona muuttui melodramaattiseksi, jopa itsetuhoa hautovaksi. Mies "jätti" minut, syyttäen minua alkoholin liikakäytöstään, pahasta olostaan ja kaikesta, edellisenä päivänä vielä iloisena selitettyään kuinka suuri onni on että me tapasimme toisemme, ja että kuinka onnellinen hän on. Suhde ei kuitenkaan loppunut, vaan mies parin päivän päästä oli taas hyvällä tuulella ja oli kuin jättämistä ei olisi tapahtunutkaan. Taas oli kova tulevaisuudensuunnittelu päällä, ja puhui jopa häistä, mikä tietysti minusta oli oudon ennenaikaista.
No, tätähän tämä on sitten siitä asti ollut, mielialat ja ajatukset voivat vaihdella saman päivänkin aikana äärilaidasta toiseen. Minut on jätetty depisvaiheeen aikana ainakin 20 kertaa, mutta olen oppinut suhtautumaan niihin jättämisiin lähes huumorilla, ja odottelemaan että "tuuli kääntyy" taas. Toinen ikävä ongelma on, että maanisen vaiheen aikana, kun muuten on ihana, vaatii kauheasti tekemistä ja jos minä en lähde mukaan, menee ystäviensä kanssa juhlimaan, ja on pari kertaa pettänytkin - mitä syvästi katuu sitten kun masennus taas iskee (olen suorastaan joutunut väittämään, ettei pettäminen ole niin vakavaa, jotta mies ei loputtomiin kierisi sen takia masennuksessa ja hautoisi itsetuhoa). Olen antanut anteeksi, koska koen, että mies ei voi sille mitään, ei ole kertakaikkiaan oma itsensä kun on maaninen.
Viime aikoina olen vain alkanut miettiä, että tällaistako loppuelämä tämän kanssa olisi... Lääkitystä saa (litiumia), mutta ilmeisemmin ei kauheasti tehoa. Suurin huoli minulla ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole nuo jättämiset ja pettämiset ja muu kohellus, vaan se, että en yhtään tiedä kuka tuo mies oikeasti on. Tuntuu, ettei hän ole se, joka hän on masentuneena, mutta ei se pinnallinen koohottajakaan, joka on maanisena. Luulen, ettei mies tiedä itsekään, ja depiskautena se ahdistaakin häntä, kun ei tiedä mitä haluaa oikeasti. Olisi mielenkiintoista kuulla sellaisten kokemuksia, joilla on joko maanisdepressiivinen puoliso, tai jotka itse ovat parisuhteessa MD-potilaana. Voiko tällaisesta suhteesta tulla syvä kahden ihmisen parisuhde, vai estääkö sairaus aidon yhteyden toiseen ihmiseen omana itsenään?
Vastaukset 78
Vanhimmat
Itselläni on diagnoosina maanisdepressiivisyys eli kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta onneksi lievä sellainen.
Suoraan sanoen; sinun itsesi on tehtävä päätös haluatko / jaksatko elää "bibon" kanssa. Hän on kaikkea sitä mitä on: täysillä masentunut, halveksiva, syyttävä ja silti ihastuttava, energinen kenties ymmärtävä ja siinä välillä ehkä hetken "normaali". Hoito ja lääkitys voivat olla apu pitkällä juoksulla, mutta arki siinä välissä on jotain muuta.
Itselläni on perusluontessa vaativuutta ja riippuvaisuutta. Jos miehelläsi on myös lisänä esim. riippuvaisuutta, yksin jääminen jättämisistä huolimatta olisi hänelle kauheaa ja yksin jäämisestä syyllistäminen onkin helppoa.
Te olette kumpikin vastuussa omasta elämästä, joten sun on itse päätettävä haluatko tuon paketin ailahtelevuuksineen vai haluatko jotain turvallisempaa ja ennakoitavampaa.
Perusongelma on se, että tässä on kaksi ongelmaa. Kaksoisdiagnoosi: bipolaarisuus ja alkoholismi.
Perehdy aiheeseen, hanki asiatietoa ja keskusteluapua vaikka. Tilanteesi on vaikea, mutta päätös sinun on tehtävä itse.
Sun miehellä kyllä kuulostaa tuo sairaus tod. pahalta. Itselläni diagnosoitiin maanis-depressio
helmikuussa. Kaks vuotta olin sairastanu jo tätä tautia. Maanisvaiheessa alkoholin käyttö lisääntyi ja tein asioita mitä en "normaalina" tekis.Petin miestäni ja lähdin jopa toisen miehen mukaan monta kertaa.Mieheni otti minut takaisin kolme kertaa. Nyt ku saatiin diagnoosi tempauksilleni olin todella helpottunu ku en itekää tajunnu tekojani...
Sain mielialaa tasaavan lääkityksen (absenor) ja masennuslääkkeen (zoloft). Noin kuukauden päästä lääkkeitten käytön aloittamisesta tunsin itseni taas "normaaliksi". Mulla oli tuuria ku heti löyty sopiva lääke.Mania- ja depressiovaiheet on jääny pois. Alkoholia en ota enää ku korkeintaan siiderin tai kaks.Humalaan asti ei kannata juoda, koska sillon lääkkeet ei tehoa.
Voihan olla, että mullaki tulee takapakkia ton lääkityksen suhteen, mutta nyt oon onnellinen tilastani. Elän tässä päivässä en jaksa murehtia
et miten tää lääke tulevaisuudessa tehoaa. Oon oppinu, että arjen pienet ilot on arvokkaita.Tän sairauden tähden mieheni lopulta mut jätti. Ku diagnoosi selvis ja olin jo lähes normaali niin mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Ehkä hän katuu sitä ku huomaa, että minä taas olen oma itseni, se, johon hän yhdeksän vuotta sitte rakastu ;)
Tärkeää on muutes tän sairauden hoijossa seki et käy säännöllisesti juttelemassa psygologille tai hän voi käydä myös kotona juttelemassa. Unirytminki täytys olla säännöllinen. Koittakaa jaksaa kaikki bibot ja heidän kanssa elävät !
Ihanaa kevättä
Särkynyt enkeli
olen itse bipo ja elänyt avioliitossa jo yli 12 vuotta.
Ymmärrän huolesi, bipot kun ovat omia maailmankaikkeuksia omine lainalaisuuksineen: ihminen on aina muutakin kuin "oireensa" sekä samalla hetkellä juuri ne.
Suhde ei voi kuitenkaan olla terapiasuhde eikä pettymyksiäkään jaksa aina niellä.
Jos oikeasti arveluttaa, ui väljemmille vesille!
Hyvää kevättä sinulle.
Kumma kyllä, tämä suhde ei erityisemmin ahdista minua nyt. Olen jotenkin ottanut miehen kaikkiin toimiin sillä lailla etäisyyttä, että ne eivät ahdista tai järkytä minua. Kun minut taas jätetään melodramaattisesti, ajattelen tyynesti, että siinä puhuu sairaus, ja tämä menee ohi. Tai samoin jos on suuria tulevaisuudensuunnitelmia, annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ajatellen että tämä on taas tätä maniavaihetta. Samoin maniassa esiintyvän äärimmäisen seksuaalisuuden ja vaativuuden. Ainoa mikä jossain määrin huolestuttaa on tulevaisuus, kun ei tiedä, kuinka pitkälle käytös voi mennä. Eritoten pettämissekoiluja en rajatonta määrää jaksa katsoa.
Joku mainitsi tuosta alkoholista - se tosiaan on ongelma. Maniassa mies juhlii valtavasti, ja juo kotonakin usein 3-6 olutta illassa. Aamuyöstä usein juomisen jälkeen tulee sitten depis, ja saan 3-4 aamulla kuunnella tilitystä kauheista syyllisyydentunnoista, itkuisia anteeksipyyntöjä ja halua kuolla. Ilmeisesti alkoholi vaikuttaa tuolla aika vahvasti aivokemiaan. Depression kautena mies myöntääkin sen, ja on halukas hakemaan apuakin - on kerran jo mennyt A-klinikallekin. Mutta kun mania tulee taas, ei mitään ongelmia ole, ei sairauksia eikä alkoholismia, ja siihen jää se homma. Jäkättävä ämmänkäppyrä olen, jos vihjailen ongelmista. Tosiaan tällä miehellä tauti on sellainen, että mielentilat vaihtelevat erittäin nopeasti, ihan päivissä tai jopa saman päivän aikana, joten päättäväistä sitoutunutta toimintaa on vaikea saada aikaan mihinkään suuntaan. Töissä on kylläkin arvostetussa ammatissa ja saa työnsä ihme kyllä riittävän hyvin hoidettua.
On muuten kyllä mielenkiintoinen ihmisen ymmärtämisen koulu tällainen suhde. Tippuu pois paljon sellaista turhaa ylpeyttä ja vaatimuksia siitä, miten toisen pitää käyttäytyä. En olisi ikinä ennen uskonut, että minä voisin vain tyynesti katsella tuollaista ailahtelua, ilman halua riidellä tai heittää tyyppiä pihalle tms - mutta niin vaan näyttää käyneen.
No hyvä, ettet siellä ihan ahdistuksen syövereissä kieri!
Itellänikin on tuo tosi nopeasti vaihteleva muoto,eli helpommankin kohtalon olisin mielelläni valinnut, mutta mutta... viinaa en ihan aikuisten oikeesti ole juonut vuosiin ja pettäminen on jäänyt vain ajattelun asteelle, sen verran haltsaan kuitenkin nuo maaniset yllykkeet, mitkä niitä säröjä sinne suhteeseen luovat.
Jossain vaiheessa kuitenkin on vaan otettava vastuu omasta olotilastaan ja käyttäytymisestään, biponkin.
Onko miehelläsi jatkuva hoitosuhde?
Nopeavaiheisessä muodossa tuon lääkityksen kanssa titraaminen on hankalaa ja sopivaa troppia vaikea löytää, mutta toisinaan niitäkin kannattaa päivityttää, varsinkin jos tuntuu, että oireet tulevat rajuimmiksi/ sahaavat ääripäissä holtittomasti;)
2suuntaisuudesta on muuten netissä hurjasti tietoa ja vertaiskokemuksia, kannatta selailla.
Sellaista se on, elämä.
Persemonella oli hyvin tiivistetty asia. Itse diagnoosin omaavana haluan sanoa, että saatamme olla hankalia, mutta kaipaamme ennen kaikkea läheisyyttä, oli se sitten ystävyys- , pari- tai terapiassa. Ketjun aloittaja, tue mieltäsi jos tunnet pystyväsi siihen mutta muista huolehtia omasta jaksamisesta, ettei suhteessanne olisi kahta uhria.
ja ollut avioliitossa pian 30 vuotta. Ei ole ollut miehelläni helppoa. Jo mielialan vaihtelut ovat hänelle rasittavia, saati sitten kaikki mitä muuta on jouutnut kestämään (rakastumiset toisiin, muutot,itsemurhayritykset, veitsen kanssa riehumiset(silloin kyllä soitti poliisit paikalle ja veivät putkaan yöksi), alkoholin aineuttaman "hulluuden" ja sitä seuraavan katumuksen ja itsesäälin).
Ennen kuin sain tämän diagnoosinkin, mies sanoi errä vaikka käyttäydyn huonosti, en voi sillw mitään, ts. en tahallani ole vaikea ja/tai ilkeä. Tämä dg ja lääkitys olivatkin sitten hänelle helpotus. Seroquel tasaa ihanimmat huput pois, muttajääp jäljelle luotettava arki... Ja muuten: kaksisuuntaisen hoito-ohjeissa on ensimmäisenä: ei tippaakaan alkohlia. Alko vaikuttaa meihin todi voimakkaasti ja eri tavalla kuin useimpiin ns. normaaleihin ihmisiin. Jos saisit miehesi psykiatrin juttusille ja jos hän suosutuisi edes pieneen määrään tasaavaa lääkettä, elämänne saattaisi tasapainottua kummasti. Tsemppiiä!
Kannattaa miettiä moneen kertaan, mikä on oma elämä ja mitä siltä haluaa. Puolisollani on tuo mania. Olemme olleet naimisissa 25vuotta. Viimeiset viisi vuotta olen tiennyt asiasta, koska se on salattu minulta. Itsareita ym hän on tehnyt ennen meidän yhteistä aikaa. Siskonsa paljasti asiat muutama vuosi sitten. Aina, kun tuli kohtauksia ja itsareita, niin sukulaiset ja vanhemmat vyöryttivät sen minun syyksi.
Harmitta, kun en ole saanut tehdä päätöstäni puhtaalta pöydältä. Koskaan en saa tietää, mitä elämällä olisi ollut tarjota.
Kannattaa miettiä tarkasti, kun on mahdollisuus.
Minulla sitä ei ollut.
Täytyy mennä huumorilla eteenpäin. Tsemppiä.
Kiitos tosiaan kaikille. Ajateltavaa on tullut paljon vastauksistanne. Tuo alkoholiasia oli minulle uusi, että tosiaan vaikuttaa voimakkaammin bipolaari-ihmisiin kuin muihin. Olen sen itsekin havainnut miesystävässäni, että jo pari saunakaljaa, ja aamuyöstä tulee se äärimmäisen ahdistunut ja levoton olo. Taidanpa ottaa projektikseni nyt tutustua enemmän sairauteen ja yrittää saada miehen uskomaan, että siitä alkoholista olisi päästävä. Se tarkoittaa varmasti myös sitä, että minun pitää jättää juhliminen - en ole itse niin kova juhlija kuin mies maniavaiheessa, mutta kyllä me yhdessä ollaan tykätty viihteellä käydä silloin tällöin, ja suomalaiskansalliseen tapaan silloin on alkoholia kulunut. Mies on muuten kännissä ihan uskomattoman hauska, "parempi" kuin koskaan muuten - sivistynyt keskustelija, vapautunut, iloinen ja hyväntuulinen, jopa rauhallisen oloinen. Siksi kai ehkä olen jossain vaiheessa itsekin kantanut kotiin sitä kaljaa, koska olen tiennyt että jos mies ottaa parit, hän on illan hyvällä tuulella mikä on itselleni helpompaa. Tästä lähtien täytyy alkaakin tukea raittiutta.
Sekä tietysti patistaa mies psykiatrille taas, jospa noita lääkkeitä saisi rukattua. Nimittäin, on ihan viime kuukausina muuttunut pahempaan suuntaan, tajusin sen eilen kun asiaa mietin. Olen viime kuukauden tuntenut, ettei mies ole ollut LAINKAAN oma itsensä, vaan jatkuvasti jossain ääripäässä. Ennen oli toisinpäin - mies oli enimmäkseen itsensä, mutta silloin tällöin vaihteli mielialat. Ja nämä pettämiset ja muu kohellus kuten uhkapelit on tullut vasta nyt ihan viime aikoina mukaan. Samoin oli viime viikolla yksi yö, tosin olusteluillan jälkeen, jolloin koki selviä vainoharhoja. Mies pelkäsi tosissaan, että kotiimme murtautuu joku, ja selitti todella sekavia salaliittoteorioita. Senkin kuitenkin laitoin vain viinan piikkiin, ja aamulla se olikin mennyt ohi, ja mies kuittasi jutun sanomalla, että taisi pää käydä vähän ylikierroksilla. Mutta joo, lääkityksen tarkistaminen taitaa nyt olla avain siihen, että elämämme taas tasaantuisi :D
Toivon ettei Sinulle näiden keskustelujen perusteella jäänyt sellaista mielikuvaa, että vastuu miehen asioissa on Sinun.
Tietysti voit yrittää auttaa miestä tajuamaan oman tilansa. Kerrot niin jo tehneesikin. Asia ei kuitenkaan millään tavalla etene niin kauan kuin mies ei ole valmis toimimaan, niin kauan kuin hän hakee syitä oman itsensä ulkopuolelta. Käy myös lukemassa Alkoholismi-palstan keskusteluja. Saatat löytää sieltäkin jotain omaan tilanteeseesi sopivaa.
Harkitse siis tarkoin. Mieti myös siltä kannalta miten suhteenne tähän asti on kehittynyt. Parempaan-huonompaan, mitä se Sinulle kertoo. Mieti siltä kannalta, mitä omalle jaksamisellesi vuosien saatossa käy.
Rakkaus on sokea. Siihen minulla ei ole mitään kommentoitavaa.
"Harkitse siis tarkoin. Mieti myös siltä kannalta miten suhteenne tähän asti on kehittynyt. Parempaan-huonompaan, mitä se Sinulle kertoo. Mieti siltä kannalta, mitä omalle jaksamisellesi vuosien saatossa käy.
Rakkaus on sokea. Siihen minulla ei ole mitään kommentoitavaa. "
Sehän siinä onkin, kun ei voi tietää, miten omalle jaksamiselle käy. Tällä hetkellä olen lähinnä yllättynyt siitä, minkälaista tyyneyttä ja ymmärtäväisyyttä olen itsestäni löytänyt. Mutta mistä sen koskaan tietää, jos sellainen jossain vaiheessa loppuu. Mutta niinhän se on "terveenkin" ihmisen kanssa, että tulevaisuutta ei voi ennustaa. Tällä hetkellä elän siksi päivä kerrallaan, ja seuraan sekä miestä että omaa jaksamistani tarkasti. Varmasti ainakin ennen mitään sitoutumista suhteeseen tulee aika pitkään katseltua miten homma kehittyy.
Nämä ongelmathan eivät tosiaan ole ainoa puoli suhteessamme toki. Olemme molemmat taiteilijasieluja ja tietynlaisia "älykköjä", ja koemme löytäneemme toisissamme todellisen sielunsisaruksen. Kumpikaan ei ole sellaista ennen kokenut, sen verran erikoisia tyyppejä ollaan että meitä on harvassa ;) Tämä on juuri se syy, miksi en nyt ihan heti ongelmien takia olisi antamassa periksi. Varsinkin kun tämä sairaus, vaikkei ehkä olekaan parannettavissa, on hoidettavissa niin että elämän ei aina tarvitse olla niin vaikeaa kuin pahimpina aikoina.
Tällä hetkellä meillä on taas muuten sellainen tilanne, että sain tänään täysin yllättäen tekstiviestin, jossa mies julistaa ettei koskaan enää halua olla missään tekemisissä kanssani, hyvästi! Eilen oli vielä kaikki hyvin, toi minulle pääsiäislahjankin ja oli erittäin hyvällä tuulella. Mutta niin, tähän olen niin tottunut etten ota sitä vakavasti. Tunteet ailahtelee sairauden takia ja se vie miestä mukanaan - en ota näitä mitään henkilökohtaisiksi loukkauksiksi. Huoli on tietty jonkinasteinen siitä, että kunpa tila ei menisi kovin pahaksi kun mies on taas suhdekatkolla yksin joko manian tai masennuksen kourissa eikä halua missään nimessä nähdä minua. Onneksi yleensä tosiaan kestää korkeintaan päivän-pari nuo tilat...
"Olemme molemmat taiteilijasieluja ja tietynlaisia "älykköjä", ja koemme löytäneemme toisissamme todellisen sielunsisaruksen. Kumpikaan ei ole sellaista ennen kokenut, sen verran erikoisia tyyppejä ollaan että meitä on harvassa ;)"
Että tällainen tapaus...
Pikku päässäni olin kertomasi perusteella muodostanut ihan toisenlaisen kuvan suhteestanne ja tilanteestanne.
Niin kauan kuin sitä kestää, nauttikaa ihmeessä toisistanne, jos suinkin! Seuraavaksi tämä "parisuhdeneuvoja" laittaa oman suukkosensa tiukasti suppuun.
Hyvää jatkoa Sinulle!
lääkkeistä apua
Kirjoittanut: bibo minäki 14.4.2006 klo 19.36
Sun miehellä kyllä kuulostaa tuo sairaus tod. pahalta. Itselläni diagnosoitiin maanis-depressio
helmikuussa. Kaks vuotta olin sairastanu jo tätä tautia. Maanisvaiheessa alkoholin käyttö lisääntyi ja tein asioita mitä en "normaalina" tekis.Petin miestäni ja lähdin jopa toisen miehen mukaan monta kertaa.Mieheni otti minut takaisin kolme kertaa. Nyt ku saatiin diagnoosi tempauksilleni olin todella helpottunu ku en itekää tajunnu tekojani...
Sain mielialaa tasaavan lääkityksen (absenor) ja masennuslääkkeen (zoloft). Noin kuukauden päästä lääkkeitten käytön aloittamisesta tunsin itseni taas "normaaliksi". Mulla oli tuuria ku heti löyty sopiva lääke.Mania- ja depressiovaiheet on jääny pois. Alkoholia en ota enää ku korkeintaan siiderin tai kaks.Humalaan asti ei kannata juoda, koska sillon lääkkeet ei tehoa.
Voihan olla, että mullaki tulee takapakkia ton lääkityksen suhteen, mutta nyt oon onnellinen tilastani. Elän tässä päivässä en jaksa murehtia
et miten tää lääke tulevaisuudessa tehoaa. Oon oppinu, että arjen pienet ilot on arvokkaita.Tän sairauden tähden mieheni lopulta mut jätti. Ku diagnoosi selvis ja olin jo lähes normaali niin mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Ehkä hän katuu sitä ku huomaa, että minä taas olen oma itseni, se, johon hän yhdeksän vuotta sitte rakastu ;)
Tärkeää on muutes tän sairauden hoijossa seki et käy säännöllisesti juttelemassa psygologille tai hän voi käydä myös kotona juttelemassa. Unirytminki täytys olla säännöllinen. Koittakaa jaksaa kaikki bibot ja heidän kanssa elävät !
Ihanaa kevättä
Särkynyt enkeli
Tapasin mieheni vuonna 1991 hän oli silloin maaninen.En ollut kuullutkaan sen nimisestä sairaudesta,eikä hän siitä minulle kertonut. Valloittava persoona ,kuten muutkin tällä palstalla ovat kirjoittaneet kokemuksistaan.Tänä aikana olemme kokeneet viisi maniaa ja masennusta ,tällä hetkellä on taas mania päällä.Eli kuudes kerta.Hän on sairastanut MD:täjo 11 kertaa ,eikä hoida itseään , ellei ole pakko.Kaksi kertaa hän on joutunut pakosta sairaalaan ollessaan väkivaltainen,vapaaehtoisesti ei lääkkeitä ota.On pakko sanoa ,että tämä sairaus on kamala.Tuntuu ettei millään enää jaksa.Henkinen julmuus on ehkä pahinta.Hän on lukenut ihminen ja fiksu,mutta manian aikana itse piru.Kovaääninen musiikin kuuntelu yöllä,kapakkareissut joka ilta ja hän vielä löytää kaikkein kurjimmat tyypit ,jotka hän sitten tuo kotiin aamuyöstä ja tälläkin kertaa on tuolit rikki,kristallimaljat rikki ja ovensaranat pois paikaltaan.Vahinko hän sanoo.Millään ei ole väliä,hän ajelee juovuksissa ,ilman korttia,ei se haittaa,mania on kivaa hän sanoo.Tälläkin kerralla on mennyt rahaa ostoksiin jo 30 000€ ja mania alkoi joulukuussa,niin että paljon ennättää tapahtua ennen kuin se kääntyy masennukseen ja sitten on ajankohtaista kaiken selvittäminen.Hoitoon ei suomessa ketään saa väkisin,ennen kuin jotain sattuu,sen olen kokenut.Hän itse ei tunnista olevansa sairas ,vaikka sen kyllä puhuttaessa myöntää.Kaikki muut ovat hulluja,tyhmiä,k...aivoja,ym.hänen kielenkäyttönsä on kamalaa.Kolme vuotta sitten kun hänellä oli viimeksi mania jouduin hankkimaan oman yksiön,koska hän yksinkertaisesti ajoi minut pois kotoa ,enkä ole asunnostani luopunut nytkään ,täällä voin olla rauhassa,en enää millään pysty kuuntelemaan ja katselemaan sitä menoa.Kun masennus sitten tulee,hän aivan kuin herää unesta,katsoen ympärilleen ,mitä on tapahtunut ja masennus on syvä,samassa mittakaavassa manian kanssa.Tämä elämä maistuu elämälle ja on ajoittain erittäin raskasta,koko ajan se on elämistä sairauden varjossa.Lääkkeet ihan varmasti auttaisivat ,mutta hän lääkitsee mieluummin itseään vodkalla,koska se " auttaa "kummassakin vaiheessa.Olkaa toki ystäviä keskenänne ja rakastakaa toisianne ,niin minäkin olen tehnyt,mutta pidä oma yksityinen elämäsi se on minun neuvoni.
Luin kirjoituksesi avovaimoni kehoituksesta ja ja hymy oli herkässä,koska se oli kuin suoraan meidän elämästä! Aivan sama tilanne kuin meillä ja samanlailla alkanut suhde kuin meillä.Vaikka asia on vakava ja monimutkainen,niin kirjoituksesi antoi vähän valoa tähänkin päivään.
Itsellänikin järkytys oli suuri kun tajusin millaista elämämme on alkuhuuman jälkeen. Ainaista epäselvyyttä ja tietämättömyyttä ja syyllisyydentunnetta,mutta sen kanssa oppii elämään! Olemme nyt olleet noin 3 vuotta yhdessä ja meillä on kaksi lasta joista toinen on yhteinen. Elämämme on yhtä vuoristorataa,mutta olen oppinut nauttimaan hyvistä hetkistä ja muistamaan ne ja toisaalta unohtaa ne huonot ajat. Avovaimoni ei ota alkoholia kuin harvoin...nykyään ja siihen on syynsä,meillä ei kuitenkaan ole ollut pettämistä vaan muunlaisia ongelmia. Minut on kanssa jätetty noin 50 kertaa,mutta aina on tullut takaisin...yleensä pihalla käynyt ja sitten palannut!;)
Olenkin oppinut jo erottamaan mitkä asiat johtuu sairaudesta ja mitkä on häntä itseään ja se on elintärkeää suhteelle! Rakastan avovaimoani ylitse kaiken ja toivon että suhteemme jaksaa tämän sairauden,koska ollessaan oma itsensä hän on aivan ihana nainen!!!
Toivon teille jaksamista ja jaksamista varsinkin sinulle,mutta sanon myös sen että jos lähdet suhteesta,niin se on täysin hyväksyttävää! Itse olen tehnyt valintani...eli seison rakkaani rinnalla,tapahtui mitä hyvänsä,koska ne hyvät ajat on aivan ihania!;)
Ihan niin kuin minä... Välillä olen niin ihana kuulemma ja välillä olen taas poissa tästä maailmasta... välillä olen agressiivinen ja saatan jopa lyödä.. Sen takia minulla menikin 1,5 vuoden suhde poikki kun löin niin että piti laittaa tikkejä sen takia.. Itsestäni ja kyseisestä entisestäni olen huomannut samoja piirteitä.. Ikinä ei voi tietää mitä toinen ajattelee.. Anteeksi antoa on ehkä turha enää pyytää.. Mutta tiedän itsekkin että olin poissa tolaltani kun se tapahtui. Vaikka olin alkoholin vaikutuksessa. Mutta on niitä sattunut selvin päinkin ja se on kamalaa. Ikinä ei voi tietää että millä päällä toinen on ja mitä nyt sopisi tehdä.. Syyttely ei ainakaan auta sen olen huomannut. Ja kun molemmat on samanlaisia niin en tiedä tuleeko suhteesta mitään..
Kaikkea hyvää teille molemmille
Olen itse bipolaarinen 30-vuotias nainen.
Minä olen itse kaikkea sitä mitä minä olen hyvinä ja huonoina päivinä -- ja kaikkea siltä väliltä. Minä tunnen olevani niin paljon kaikkea (huonoa ja hyvää) että ulotun huoneen kulmasta kulmaan aina huoneeseen astuessani.
Olen huomannut, että minun on nyt aikuisena bipolaarisuuden puhjettua, hyvin vaikeata solmia ystävyyssuhteita, koska olen yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista. Ihmiset eivät pysy mukana eivätkä tiedä kuka minä olen. Mutta kun minä olen sitä kaikkea. Kaikkea sitä. Vain erilainen joka päivä.
Isäni oli bipolaarinen (ja yritti itsemurhaa) ja voin sanoa, ettei elämä välttämättä ole onnellista bipolaarisen ihmisen kanssa -- jos hän ei edes hiukan kriittisesti näe omaa tilaansa. Minun isäni mielestä kaikki hänen mielipahansa ja masennuksensa oli muiden ihmisten syytä. SE teki elämän hankalaksi hänen kanssaan.
Minä en ole samanlainen. Minäkin olen itsetuhoinen, mutta koen, että kaikki syy on minussa. Mieheni tosin rakastaa minua syvästi, mutta täytyy elämän silti olla raskasta minun kanssani. Sairastuin vasta seurustelumme aloittamisen jälkeen.
Ei mielisairaan ihmisen kanssa välttämättä tule olemaan onnellista. Varsinkaan mielisairaan, joka ei suostu käyttämään lääkkeitä (kuten minä, koska koen, että lääkkeiden vaikutuksesta olen joku muu kuin minä eikä elämä ole sitten enää merkityksellistä. Ja rakastan maniaani.)-
Voimia jaksamiseen!
Ainoa ratkaisu meillä on ollut asioista puhuminen ja puhutun mukaan toimiminen. Tosin itselläni on suuri helpotus se, että puolisoni ymmärtää ongelmansa ja toimii parhaansa mukaan niin, ettei asiat johda esim. pettämiseen. Eli nauttii alkoholia vain minun ja ystäviemme seurassa ja annos jää muutamaan eli hän ei juovu tolkuttomasti ja toiseksi hän karttaa ravintoloita, kun tietää miten voisi käydä jos ottaa kuppia ja vaimo ei ole mukana. Itse vaimona minä taas kaivan hänet aina ylös pohjamudista tavalla tai toisella. Mieheni on oppinut avautumaan jolloin depressiivisyys ja puhumalla olo hiukan helpottuu ja joskus jopa menee ohi. Yksi keino on stimuloida mies kertomaan depisvaiheessaan jostakin asiasta missä hän on pätevä. Esim saatan johdatella puheen aiheen autoihin ja ovelasti kysästä häneltä jotain yksityiskohtaa niiden tekniikasta ja alkaessaan selittää asiaa hän yks kaks huomaamattaan innostuu aiheesta ja joskus jopa kokonaan unohtaa synkät fiilarinsa. Tosin mulla on sekin onni ettei mieheni maanisdepressiivisyys ole varmastikaan niin paha kuin sinun miehelläsi, joten en tiedä onko mun sepostuksistani paljoakaan hyötyä. Puolison itsetunnon vahvistaminen on toinen, joka auttaa paljon noiden tunteiden hallinnassa. Kolmas mitä suosittelen on runsas ajanvietto yhdessä ja se että lähdet kultasi kanssa ulos, vaikka kuinka väsyttäisi. Se varmasti maksaa kuitenkin vaivan koska saattat siten välttää ikäviä seurauksia mitä voi olla kun hän lähtee ulos ilman sinua. Paras apu on yhteistyö ja avoin viestiminen. Siinä olet oikeassa ettei pettämisellä ole mitään tekemistä miehesi persoonallisuuden kanssa. Itse koen, että mieheni todellinen luonne on ne parhaat asiat yhteensä (maanisen vaiheen) iloisuus, hauskuus, romanttisuus, tunteellisuus, aloitekykyisyys ja (depisvaiheen) vakavuus, mietiskely ja filosofointi. Voi kuulostaa hassulta (jos ei ole uskonnollinen ihminen), mutta mieheni sanoo Raamatun lukemisen auttavan depisvaiheessa. Erityisesti sananlaskut ja spalmit ovat ovat rohkaisevia ja auttavat ajattelemaan positiivisesti. siinä jotain ajatuksia, toivottavasti tästä oli edes vähän hyötyä.
Olen ollut nyt suhteessa enemmän tai vähemmän 4 vuotta. Alkuaika oli yhtä symbioosia, mutta pikku hiljaa miehen ex-suhde alkoi kummitella ja me voimme yhä huonommin.
Olin aikaisemmin harrastanut yhdenyön suhteita, mutta tämän suhteen myötä halusin Kaiken ja lopetin itsetuhoisen käyttäytymiseni.
Mutta suhde ei edennyt. Joko puoliskollani oli niin paljon haamuja edellisestä 10-vuotisesta avioliitostaan tai minä en vain sopeutunut poikaan, mutta yhteenmuuttaminen ei tullut kyseeseenkään ja minä aloin voida huonosti, koska suhde ei edennyt.
Olen hyvin energinen ja aikaansaapa kun näen asioilla kehittymisenmahdollisuuksia.
Nyt sitten, tein syrjähypyn. Sillä ei ole mitään merkitystä ja mietinkin nyt onko se oire huonosta parisuhteesta vai vain muuten kiihkeästä tavastani elää.
Tosiasia on kuitenkin se, että en ole voinut tässä suhteessa hyvin pitkään aikaan.
Kuinka kohtelen itseäni?
Comments - please!
Hei!
minulla on itselläni tuo sairaus, aika pahakin vielä. Olen seurustellut reilut 2 ja puoli vuotta kihlattuni kanssa ja meillä menee hyvin, olen välillä vähän maaninen ja toisina päivinä alakuloinen, surullinen ja huono itsetuntoinen , depis. Silti poikaystäväni ymmmärtää minua, kerran hän on joutunut viemään minut sairaalaan. Mieheni rakastaa minua tällaisena kun olen, vaikka mielialat heittelehtivätkin, syön lääkkeitä ja yritän jaksaa, kummallekkin se on meistä välillä rankkaa mutta silti meillä sujuu ihan hyvin, ollaan suunniteltu vauvaa ja naimisiinmenoa yms. sulle tsemppii ja jaksamista, rakkaus voittaa!
Olipa todella mielenkiintoista lukea nämä sain näet juuri eilen tietää rakkaaltani että hän on MD ja olin aika kiinnostunut ottaa selvää. Luin nämä ja olen sitä ehkä vielä enempi. Kaikki sopii ollaan niitä persoonia isolla peellä molemmat viina on kuvassa ja lähtemiset on tullut jo tutuksi pettämisiä ei oo ollut eikä niitä tarvita mun kohdalla kun yksi kerta. Avioerosta vasta vuosi ja se asia ongelmoi pahasti lapset ym. Viina ongelmaan on olemassa ratkaisu AA jota oon itse käyttänyt jo yli 5v ja se sopii myös toiselle siis kyseessä sillon täysraittius.Ainakin tahtoo yrittää on aivan ihana älykäs ja todella persoonallinen...
Itse hiljattain tutustuin bipoon mieheen.
En ihastu kovinkaan helposti kehenkään, mutta tämä tyyppi kolahti ja on niin minunlainen ihminen, että ajatuskin laittaa perhoset mahassa lentelemään. Hän kertoi minulle diagnoosistaan heti. Halusi että tiedän, koska oli tosissaan ihastunut minuun. Pyrin etenemään rauhallisesti(en siis sairauden takia, vaan ettei hätiköinnillä pilaisi koko juttua), mutta toivon tästä tulevan jotakin oikeaa ja pysyvää.
Olen ottanut selvää sairaudesta, enkä missään tapauksessa sen takia halua perääntyä. Tottakai puheet pettämisistä ja jättämisistä vähän kauhistuttavat, mutta en ole kokenut näin voimakasta molemminpuolista ihastusta ja kiintymystä, joten en halua edes ajatella luovuttamista tässä vaiheessa.
Eihän sitä parisuhteiden kohtaloista muutenkaan ikinä tiedä... Aina voi jotakin sattua. Tietysti tiedän että arki voi tulla olemaan paljon vaikeampaa, kuin terveen kanssa elossa, mutta olen valmis ottamaan tämän riskin.
Tsemppiä sinulle ja kaikille muillekin puolin tai toisin asian kanssa eläville.
Hei!
Olen itse ollut diagnosoimatta maanisdepressiivinen eli kaksisuuntanen mieleltäni n. 8 vuotta. Elämä meinasi mennä lokaan kun petin vakaassa parisuhteessa ja silloin itse marssin psykiatrille kyselemään, mikä päätäni vaivaa.
Olet varmasti saanut hyviä neuvoja muilta vastaajilta, eli psykiatrin apua tarvitaan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, lääkitystä (niitä muuten on nykyään niin paljon, että saattaa kestää aikansa, ennenkuin paras löytyy. itselläni maniaa hoidetaan epilepsialääkityksellä ja depressiota masennuslääkkeillä) Kumppanin tuki on tietenkin tärkeää, mutta säännöllinen terapiakeskustelu on välttämätöntä kaksisuuntaiselle ja toisinaan myös kumppani voi osallistua niihin.
Alkoholi pois kokonaan. Kahvinjuontia kannattaa vähentää, kaikki kofeiinipitoinen voi aiheuttaa maniaa.Samoin tietenkin tee.
Itse olen miettinyt samaa oikean diagnoosin jälkeen. Kuka olen, mistä pidän, mistä en, jne. oli rankkaa kuulla diagnoosi, mutta sitä ei pidä kantaa kuin leimaa otsassa, ei kumppanin eikä sairastavan itsensäkään. Se on häiriö ja niitä "vipatuksia" ties mihin suuntaan on nykyään niin monella, että on ihan turhaa edes käyttää nimeä diagnoosi. Se on lääketieteellinen termi, mutta kaksisuuntainen elää siinä missä muutkin, hiukkasen varoen tosin.
Toipuminen otti minulta aikansa, kun sitä ei edes todettu alkujaan.
Ihminen häiriön takana on ihminen siinä missä muutkin. me tunnemme surua, melankoliaa, onnea, rakkautta, iloa ja huisin hauskoja hetkiä. ei aina kannata laittaa joka tunnetta mielihäiriön piikkiin. Mutta juu. haluaisin tässä korostaa, että valitettavasti se alkoholin käyttö on loputtava kokonaan. Se muuttaa ihan jokaista ihmistä, joistakin tulee mukavia, joistakin vakavia, jne. Alkoholi on suomalaisessa kulttuurissa kyllä hirmu vaikea lopettaa, mutta kun alkuun pääsee, kannattaa jatkaa. Itse löysin tukihenkilön auttamaan alkoholin lopettamisessa, en AA:sta, mutta aivan siviilistä. Sen kannattaa olla joku, joka ei aivan läheinen ole kaksisuuntaiselle, itse raitis, mutta tietää riippuvuuden tuskat.
No jaa. tulikohan tässä mitään uutta vastaukseksi sinulle. Joka tapauksessa hyvää jatkoa elämääsi!
Sain myös tietää, että poikaystävälläni on tämä sama sairaus..Olen kerennyt riidellä hänen kanssaan ja itkenyt tuhansia kertoja, kun en ole tiennyt mikä tässä mättää. Välillä tuli tunne, että välittääkö hän minusta lainkaan. Kaikki palaset loksahtivat paikoilleen kun luin näitä kommentteja: ihmeellisiä mielialanvaihteluita. Hän ei välillä tiedä rakastaako hän minua vai ei! En osaa erottaa näitä oireita hänen oikeasta minästään, ja siitä tulee vielä ongelmia. Rakastan häntä kamalasti, mutta en ole varma pystynkö olemaan aina hänen tukenaan. Tuntuu toisaalta kamalan itsekkäältä ajatella että jättää toisen jonkun sairauden takia, mutta joskus on pakko huolehtia omasta mielenterveydestään.
Luettuani näitä viestejä on ihan pakko kommentoida. Läheiseni on vakavasti maanisdepressiivinen, jo vanhempi henkilö. En voi muuta kuin kehottaa vakavasti miettimään seurustelua tätä sairautta potevan kanssa. Elämä on jo meille läheisille tarpeeksi vaikeaa ilman, että asuisimme saman katon alla. Rakkaus on todellakin sokea, mutta vuosien vieriessä sairaus saattaa pahentua, tulee väkivaltaisuutta, suuria taloudellisia vaikeuksia, elämän hallinta on todella hukassa. Olemme juuri saaneet läheisemme sairaalaan poliisien avulla ja toivomme vain, että hoitojakso olisi tarpeeksi pitkä ja saisimme hengähdystauon itsekin. Olemme täysin uupuneet selvittämään sotkuja, perumaan kauppoja ja ostoksia, matkoja yms. Samalla saamme sairaan ihmisen vihat niskoille, kun sotkeudumme hänen asioihinsa. Kannattaa siis vakavasti harkita ennenkuin sitoutuu elämässään mieleltään sairaan henkilön kanssa.
Löysin tässä taannoin bipofoorumin (http://bipolar.phpbb.fi/) mutta se on varsin nuori vielä.
Oletko löytänyt parempaa vertaistukikanavaa mistään?
Sain itse juuri diagnoosin ja olen aika uusi näissä piireissä. :/
Eihän se helppoa ole, läheisille tai edes sairaalle koska päällä on tilanne, jota ei pysty hallitsemaan. Rakkaus kuitenkin parantaa ja auttaa ja jos todella löytyy halua, löytyy myös voimaa.
Se pitää vaan muistaa, että kuuntelee sydäntään rehellisesti ja elää sen ohjeiden mukaan. :)
Jaksamisia!
Seurustelin puoli vuotta maanisdepressiivisen ihmisen kanssa, mikä oli hyvin vaikeaa. Vaikka katsoin häneen, en tuntenut häntä. Se tuntui pahalta. Hän ei nähnyt loukkauksissaan mitään väärää, eikä osannut pyytää anteeksi. Varoitin häntä ettei hän toistaisi loukkauksiaan, yritin auttaa häntä hoitamaan sairauden hankkimalla lääkettä. Hän suhteen lopussa kertoi ettei hän edes syönyt niitä niin kuin olisi pitänyt. Viimeinen loukkaus oli, kun hän satutti minua fyysisesti. Vasta parin päivän päästä hän katui, ei aikaisemmin. Suhteen lopettaminen oli vaikeaa, koska molemmilla oli vielä tunteita, mutta en kestänyt hänen käyttäytymistä enää.
Elämässä on niin paljon omia murheita ja huolia, ettei niitä kannata hakea vielä lisää vaikean ihmisen kanssa seurustelemisesta. Oma mielipiteeni on, että juoskaa pois heti kun se on vielä mahdollista! Varsinkin ennen kuin lapsia alatte tuollaiseen kuvioon sotkea. Elämä voi olla niin paljon helpompaa ja valoisampaa "normaalin" ihmisen kanssa. Toki se on jokaisen oma päätös mitä tekee, mutta en haluaisi että kukaan kokee sitä tuskaa jota maanisdepressiivisen kanssa joutuu kokemaan. Sitä vain kun tulee välillä seliteltyä itselle ja muille että kyllä se kumppani kuitenkin on ihana eikä se nyt aina ole niin huonossa kunnossa jne. Mutta ajatelkaa itseänne ja omaa tulevaisuuttane. Maanisdepressiivisyydestä on kuitenkin hankalaa ikinä täysin parantua.
Terv. Kokemuksia md:stä puolin ja toisin.
100 % samaa mieltä. Kannattaa miettiä jo suhteen alussa että kestääkö tuollaista koko loppuelämän.
Tapasin vuosi sitten ihanan ihmisen jota tunsin odottaneeni jo vuosia ja jonka kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni toivoin saavani sen kaiken; yhteisen kodin, lapset ja tulevaisuuden.
Kaksi päivää sitten kuitenkin jätin hänet.
Muutamat ensimmäiset kuukaudet me molemmat oltiin ihan seitsemännessä taivaassa, mutta etenkin hän jaksoi kehua, ihailla ja palvoa minua, puhua yhteisestä tulevaisuudesta ja lapsista. Kaikki tuo tuntui tietysti valtavan hyvältä, mutta myös hiukan ennenaikaiselta...
Syksyn tullen tuntui kuin sielunkumppanini olisi kadonnut johonkin. Hän alkoi viihtymään baareissa, lähettelemään tekstareita vieraille naisille, ja riidan tullen uhkaili aina erolla ja oli hyvin julma ja epäoikeudenmukainen sanoissaan.
Tajusin myös jossain vaiheessa että hänen alkoholin käyttönsä oli lisääntynyt niin, että loppuvuodesta hän veteli jo 3-5 kaljaa illassa, mutta taisteli kuulemma kovasti ettei juonut sitä kymmentä illassa kuten mieli teki. Siis hänen teki mieli kymmentä kaljaa JOKA ilta!
Baarissa hän tilasi aina jäykkää ja kaksi lasia kerralla, yksi kumpaankin käteen. Yöbussista ulos noustessa tarvittiinkin sitten välillä muiden matkustajien apua että hänet saatiin sieltä pihalle, mikä tietysti hävetti minua valtavasti.
Hän on menestyvä yrittäjä ja pärjää myyntityössä hyvin ihmisten kanssa, muu sosiaalinen kanssakäyminen tuottikin vähän vaikeuksia johon usein haettiinkin taas apua kaljasta.
Myöskin hänen toistuvat mutta lievät paniikkikohtaukset ja rytmihäiriöt kävivät tutuiksi.
Hän on käynyt psykiatrilla ja saanut reseptin lääkkeseen jota hän ei kuitenkaan halunnut ruveta syömään.
Kun hän nyt sitten jäi kolmannen kerran kiinni samoille naisille viestittelystä ja kutsuista kotiinsa kahville, raja tuli vastaan. Päätin suhteen, mutta näitä kirjoituksia lukiessani tein myös sen päätöksen että aion pysyä hänen lähellään tukena ja turvana, syytönhän tuo kuitenkin lämminsydäminen ja ihana ihminen, minun sielunystäväni on mielenterveyshäiriöönsä.
Olen itse ollut maanis-depressiivisen miehen kanssa naimisissa kohta 4 vuotta. Ja olen vieläkin ymmälläni tästä sairaudesta ja mieheni todellisesta persoonasta. Kun tapasimme koin että mieheni oli upea ihminen. Hän auttoi kaikkia ihmisiä ja oli älyttömän fiksu ja loistavalla huumorintajulla varustettu. Hän kertoi heti sairaudestaan, mutta en silloin vielä ymmärtänyt mitä se todellisuudessa pitää sisällään.
Menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Olen sitten joutunut olemaan aika paljon lasten kanssa yksin kotona mieheni jatkuvien mania jaksojen takia. Järkyttävintä on että hän syyllistää aina minua juomisesta ja rahan käytöstä vaikka hänellä itsellään on niiden kanssa ongelmia. Loppujen lopuksi minusta on alkanut tuntua että hän pitää itseään jatkuvassa maniassa koska ei kestä asioiden kohtaamista eikä depressiota.
Pettämistäkin on ollut hänen puoleltaan, mutta jotenkin ne on aina laitettu minun syyksi. Minulle tulee joka kerta kamalan paha olo kun hän pettää. Olen miettinyt että jaksanko tällaista elämää lopullisesti vai pitääkö minun olla myös itsekäs ja irtautua tästä vaikeasta suhteesta. On äärimmäisen kuluttavaa olla 2 pienen lapsen äiti ja maanikko miehen henkisen alistuksen uhri. Haluaisin myös tavata muita ihmisiä jotka kamppailevat tämän sairauden takia.
Hei!
Kuulostaapa tutulta tuo sinun tarinasi. Itse olen ollut mieheni kanssa yhdessä n. 15 vuotta. Hän on saanut diagnoosinsa suhteemme aikana. Paljon kaikenlaisia päiviä on mahtunut matkan varrelle, onneksi kuitenkin niitä normaaleja arkipäiviä eniten. Tällä hetkellä miehelläni on menossa maniavaihe ja mopo on karannut tosi pahasti käsistä. Syy tietenkin on minussa. Olisi kiva jutella kanssasi sähköpostin välityksellä tai vaikka puhelimitse, sillä kaipaisin "kanssasisaren" kommentteja kipeästi. Toisen kokemuksista olisi varmasti hyötyä ja tukea tässä sairaan rinnalla kulkiessa.
Vieläkö suhteenne jatkuu? olisi ihana vaihtaa kuulumisia kanssasi ja keskustella lisää
Voiko md:n kanssa yleensäkään elää suht normaalia elämää tai yhtään suunnitella tulevaisuutta vai TULEEKO AINA JÄTETYKSI JA KUSETETUKSI?????? Tarinoita ois kiva kuulla...
Seurustelin itse vajaan vuoden vaikeasti maanis-depsessiivisen miehen kanssa. Seurusteluaikanamme hän oli voimakkaasti sitoutunut lääkitykseen ja terapiaan, koska oli ennen suhteemme alkua todella tajunnut sairautensa ja erityisesti hänen voimakkaiden manioidensa hirveän tuhovoiman. Tavatessamme hän oli siten vaiheessa, jossa halusi ikäänkuin puhdistatua. Hänen edellinen seurustelusuhteensa oli loppunut hyvin kipeällä tavalla hoitamattomasta sairaudesta johtuen.
Sain olla yhdessä syvällisen, elämää tervein ja kaunein tavoittein katsovan, erittäin viehättävän ihmisen kanssa, joka huomioi minut paremmin ja kunnioitti minua enemmän kuin kukaan aikaisemmin. Valitettavasti sairaus väritti suhdettamme ikäänkuin uinavana petona, ja tiesimme, että jos se pääsisi valloilleen, suhteemme pohja olisi äkkiä murrettu. Niin kontrolloimattomia hänen maniansa olivat - ja tämä kontrolloimattomuus hänellä koski etenkin seksiä. Seksivoittoista maniaa kokemattoman on luultavasti mahdoton ymmärtää, miltä seksinhimo tuollaisessa mielentilassa tuntuu. Vaikka olin suhteessa hyvin onnellinen, en ollut missään vaiheessa suhdetta täysin rento tietäessäni, ettei tämä sairaus lähtisi hänestä koskaan täysin pois vaan olisi aina tavalla tai toisella olemassa.
Ilmeisesti hänen tapauksessaan elimistö alkoi tottua maniaa estävään lääkkeeseen ja niin mania lopulta murtautui läpi. Jo lievän manian otteessa maanis-depressiivinen saattaa helposti hylätä kaikki lääkkeensä, koska useimmat heistä rakastavat manioitaan, se on vastustamatonta huumetta ihmisen itsensä sisältä. Suhteemme päättyi hänen ensimmäiseen rajuun maniaansa, tiesimme molemmat ettei minusta olisi siihen erojen ja yhteenpalaamisten syöksykierteeseen, mihin moni suhde päätyy, kun toinen osapuoli on maanis-depressiivinen. Olimme rakentaneet suhteen oletukselle / toiveelle, että lääkitys toimii ja pahimmat laskut ja nousut jäävät näkemättä.
Kauniin suhteen elettyäni en tiennyt, kenen kanssa olin lopulta ollut. Oliko lempeä ja mietteliäs kumppanini ollut lääkkeillä vaimennettu versio itsestään? Onko totuus hänestä enemmänkin ne kaksi äärilaitaa, joiden välillä hän pääasiassa oli aikuisikänsä seilannut? Oliko kumppanni hänen itsensä luoma roolihenkilö, täydellinen seurustelukumppani, joka hän kovasti tahtoi olla?
Sairaus ei tapa rakkautta. Rakkaus voi olla hyvin totta niin depressiivisten kuin maanistenkin jaksojen taustalla. Mutta sairauden saadessa otteen rakkaastasi, voit olla varma, että sairaus jyrää rakkauden kuin heinänkorren alleen aiheuttaen usein kipua - oli manian tai depression ilmentymä sitten millainen hyvänsä. Yhteys rakkaaseen tuntuu katoavan ja puheesi arvokkaista yhteisistä asioista on silloin ärsyttävää hyttysen ininää. Oletko valmis ottamaan hänet syylisi taas kaiken tapahtuneen jälkeen, kun hän taas tuntuu olevan ihminen, johon alunperin rakastuit?
Olen itse vaikeasti MD. Vaimoni on joutunut sietämään tämän faktan siitä asti kun tapasimme ensimmäistä kertaa, toistakymmentä vuotta sitten ja koettelemus jatkuu. Tietojeni, tunteitteni mukaan pettäminen ei kuulu maniaan, ellei henkilö ole jo moraalisesti rappeutunut. Tiedän en usko.
Seurustelin viisi kuukautta sittemmin MD:ksi paljastuneen miehen kanssa. Alku oli aivan huumaavaa, mutta sitten astui kehiin voimakas ailahtelevaisuus. Mies saattoi olla viikon vastaamatta puhelimeen tai vastata hyvin yksitavuisesti ja välinpitämättömästi. Joi koko tämän ajan kotonaan. Sitten kaikki oli taas hyvin ja minä hänen elämänsä nainen, jonka kanssa hän ei ole koskaan tuntenut mitään näin ihanaa. Sitten minusta taas tuli ärsyttävä. Reaktiot ärsytyksiin olivat täysin suhteettomia ja mies saattoi sanoa ihan mitä tahansa ja pitää sitä oikeutettuna.
Viikko sitten hän jätti minut. Ei ole vastannut siitä lähtien puheluihin tai tekstiviesteihin. Ajoin kerran hänen luokseen ja hän oli äärettömän tyly, ei halunnut puhua sanaakaan. Olen ollut ihan murskana. Päivää ennen jättämistä hän kertoi vielä että rakastaa ja haluaa yhteistä tulevaisuutta.
Nyt on mennyt noin 1,5 viikkoa, eikä miehestä ole kuulunut. Olen ollut aivan ymmälläni enkä tajunut mistä oli kyse, ennenkuin aloin kirjoittelemaan oman toipumiseni takia eräälle parisuhdepalstalle. Sitä kautta alkoi selviämää, että tässähän täytyy olla olla kyse kaksisuuntaisesta mielialahäiriötä. Miehen äidillä on se, voimakkaana ja tajusin että mies oli itsekin yrittänyt puhua aiheesta ja omista oireistaan suhteessa ollessamme, mutten ollut ymmärtänyt.
Helpotti hirveästi tajuta mistä tässä kaikessa on todennäköisesti ollut kyse. Olen kuitenkin edelleen todella pahoillani erosta ja toivoisin että saisimme keskusteluyhteyden. Täällä monella tuntuu olevan kokemuksia siitä, että toinen ottaa yhteyttä sitten myöhemmin. Osaisiko kukaan arvioida tulenko ikinä kuulemaan hänestä enää?
MD -häiriö, niinkuin monet muutkin aivotoimintahäiriöt, ovat omalta osaltaan kiehtovia ja toisaalta myös pelottavia. Kiehtovia ehkä siksi, että häiriön aiheuttamaa yhteiskunnan normeista poikkeavaa käytöstä ja ajatusmaailmaa ei voi täysin ymmärtää. Niitä ei voi järkiperäistää, vaikka kaikki tapahtuu rationaalisessa maailmassa tässä ja nyt. Ja toisaalta juuri tämän vuoksi, se tekee kiehtovasta myös niin pelottavaa. Oli sitten ystävä, perheenjäsen, rakastettu tai itse diagnoosin saanut, me kaikki kamppailemma samojen epävarmuuksien, ilojen ja surujen, hämmenysten ja ympärille kasaantuvien kysymysten kanssa saamatta koskaan täydellistä vastausta.
Seurustelin itse 1,5 v MD (hoitamaton) miehen kanssa, ja puhuimme viimeisen puhelun n. 4 kk sitten. Suhde oli alusta asti päivänkakkara, rakastan-en rakasta -leikkiä. Alussa mies tuli raketin lailla elämääni, kotiini, viereeni. Hän hurmasi minut kerta heitolla. Siis minut, joka etenee suhteissaan hitaasti ja harkiten, toiseen ihmiseen kunnolla tutustuen... Seksiä olisi saanut enemmän kuin jaksoi ja kauniita sanoja löytyi aina. Mies haluisi perheen, vaimon, lapsen, yhteisen kodin. Sen mistä moni haaveilee... Tästä alkoi sitten pitkähkö on-off suhde, jossa vuoroin todettiin, että hän ei jaksa keskittyä parisuhteeseen (milloin milläkin syyllä).
Olen ollut hänen hypomanian/manian loppujaksoilla "kauneimmillani" saatanan paska ämmä ja syyllinen kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Minulle ei tarvinnut soittaa joka päivä eikä häntä olisi haittannut, vaikka olisin löytänyt uuden miehen. Depressiossa hän oli omasta mielestään rasite eikä kukaan halua miestä, joka ei jaksa käydä töissä. Hän okensi pahaa oloaan aina tuntitolkulla ja sitten samaan aikaan maantiellä väisteli räntäsateessa rekkoja/puhelinpylväitä. Ja seuraavana päivänä ei vastannut puheluihin... 3 kuukauden kuluttua tästä alkoi taas hypoilu ja hän katosi viikoiksi ja ihmetteli sitten, hieman jopa syyttäen, että miksi en ollut ollut yhteydessä?! Sitten taas euforian aikana olen ollut lottovoitto, elämän löytö, maailman tärkein ihminen, rakastettu jne.
Vuoden kuluttua ensi tapaamisesta hänen isänsä totesi, että nyt sinulla poika on sellainen nainen, että pidä siitä kiinni ja hyvä huoli. Omena on nyt kypsä ja se on tippunut eteesi. Viikko tämän jälkeen ja hypomanian loppu suoralla hän sanoi, että on valmis luopumaan kaikesta fyysisestä minun kanssani ja haluaa olla vain ystävä. Hän ei halua menettää minua, sillä ystävä ymmärtää, ei tuomitse (?). En tajunut, että oli tosissaan. Ja niin lähti loppulaskenta. Olimme kuitenkin edelleen päivittäin tekemisissä, kunnes minä en enää jaksanut tule lähelle - mene kauas tanssia, välitän - olet saatanan paska ämmä sanoja.
Valitettavasti ajoitin "viimeisen puhelun" täysin väärään ajankohtaan. En omilta voimiltani tajanut alkavaa maniaa. Mies oli kärsinyt unettomuudesta toki kaksi päivää putkeen ja ensimmäistä kertaa kysyi, voisinko lähteä hänen mukaansa lääkäriin. Vau, ajattelin. Ilman muuta, vastasin. Mutta lääkäri oli täysi pelle, ehdotti unikoulua heitti ulos ovesta, ei sentään ottanut maksua... Mies oli täysin loppu, mutta niin olin itsekin, enkä jaksanut täysillä enää tukea! Viikko tästä se sitten tapahtui.Viiden tunnin puhelun jälkeen ehdotin pitkää taukoa, jotta minä saan ajatukset raiteille ja hän elämäänsä. Ei käynyt, koska löytäisin uuden miehen seuraavalla vkolla (!). Ja totesi sitten taas, ettei kykene parisuhteeseen ja ettei antaisi minulle siihen edes mahdollisuutta. Asiahan on sitten selvä, sanoin ja puhelu päättyi palaillaan asenteeseen. Viikon kuluttua soitti pari kertaa ja yritti jatkaa, samoin minä, mutta sitten taas häipyi, enkä minä jaksanut enää perään soitella...
5 viikkoa tästä alkoi elämäni helvetti. Mies oli maanisen rakastunut uuteen naiseen ja mennyt kihloihin. Yritin epätoivoisesti saada miestä "hereille" ja kerroin haaveistani ja rakkaudestani häntä kohtaan. Itkin. En saanut empatiaa, vain rumia sanoja, syytöksiä ja huutoa. Seuraavalla viikolla tuli hempeitä tekstiviestejä ja kauniita sanoja. Seuraavaksi taas syytöksiä johdatuksesta "väärille poluille" ja että olin ymmärtänyt viestit väärin. Hän ei ollut koskaan rakastanutkaan minua, ei edes seurustellut kanssani. Eikä ainakaan koskaan asunut luonani! Sitten taas anteeksi pyytävä puhelu. Tätä heiluria kesti 2 kk, kunnes se loppui siihen, että minun käskettiin painua "vi...uun". Mutta muistuttaen, että se oli terveiset uudelta naiselta, ei häneltä, sillä: olet minulle tärkein... Sen jälkeen emme ole kommunikoineet...
Näin jälkikäteen ystävieni kanssa keskusteltuani huomaan, kuinka vaikeaa ns. ulkopuolisen on tajuta tapahtunutta, mutta niinhän on minunkin. Mikä sai minut ihastumaan ja rakastumaan ja edelleen rakastamaan miestä, joka jättää teoillaan ja sanoillaan jälkeensä mustan tunnelin. Tunnelin, jossa kaikki leijuu irtonaisena, epätodellisena, hämmennettynä, ja koskaan oikeaa vastausta antamalla.
Oman kokemukseni mukaan olisin ehkä voinut jatkaa suhdettani sairastuneeseen puolisiooni, jos lapset eivät olisi tulleet koskaan ajankohtaisiksi. Nähtyäni lastemme pelon, hädän ja turvattomuuden maanisten vaiheiden aikana sekä kohdattuani oman väsymykseni hoitaessani sekä lapset että puolisoni masennusvaihdeessa tiesin, että minun oli päätettävä suhteemme.
Olen itse maanis-depressiivinen. Minulta on mennyt seitsemän vuotta tajuta se vaikka olen saanut diagnoosin jo teininä. Mutta nyt näen selvästi itseni näissä tarinoissa. Pitkä suhteeni päättyi juuri ja sen aikana petin useasti. Käyttäydyin myös niin että puolisoni menetti kaikki ystävänsä. Olen huomannut muidenkin läheisteni menettävän ystäviään takiani, sillä käyttäydyn yleensä heitä kohtaan salakavalan röyhkeästi ja ilkeästi. Ja törkeästikin välillä. Ja luulen että minusta kiertävät juorutkin alkavat olla sitä luokkaa että kukaan ei enää kehtaa tunnustaa tuntevansa minua. Tunnen eläväni vähintäänkin kaksoiselämää sillä vanhempani eivät tiedä mitään tästä juopottelevasta irstailijasta joka lähtee aina juomaan lisää ja naimaan. Tällä hetkellä olen masentuneempi kuin koskaan. Pelkään tappavani itseni. Olen sieluton piru joka ajattelee aina vain itseään. Valehtelee, manipuloi eikä omaa minkäänlaista moraalia. Tiedän olevani häpeätahra kaikille läheisilleni ja kaikille yhteisöille joihin olen koskaan vähänkin kuulunut. Huomaan etsiväni uhreja joille esittää normaalia mutta en halua tehdä sitä! En halua olla tällainen! En halua huijata ihmisiä ja väheksyä heidän typeryyttään kun luottavat minuun! Haluaisin olla luottamuksen arvoinen. Aion aloittaa vihdoin sen lääkityksen ja myöntää etten ole koskaan ollut normaali enkä tule koskaan olemaankaan. Mutta tunnen jo menettäneeni sieluni saatanalle, en tiedä onko minun mitään järkeä elää. Välitän kuitenkin läheisistäni ja en haluaisi satuttaa ja nolata heitä enempää. Alkaa pikkuhiljaa tuntumaan että heille olisi parempi jos kuolisin. Olen aivan täysin hukassa. Ilman työtä, koulutusta, puolisoa, kaiken pettänyt. Kaiken menettänyt omaa tyhmyyttään. Ja näytän niin masentuneelta ettei kukaan minua töihin ottaisikaan. Ehjät vaatteetkin alkaa käymään vähiin. Ihmettelen miten puolisoni kesti minua niinkin pitkään, eikä vieläkään tunnutsta että olisin mielenterveysongelmainen. En uskalla mennä uloskaan.
Minulla MD-tyyppi 1, elikkäs se pahempi. Olen ollut tilanteessa missä sinä olet juuri nyt. Tiedän, että tuosta tunteesta, jossa syyllistää itseään kaikesta voi päästä yli ja elää suhteellisen normaalia elämää, mutta prosessi itsessään kestää koko lopun elämän, koska se on sairaus, joka ei ikinä parane, mutta oikealla lääkityksellä, oireiden tunnistamisella, alkoholin lopettamalla ja tukihenkilöiden avulla se onnistuu ja tietysti se on tärkeintä, että hyväksyt sairauden, koska sitä ennen kaikki on turhaa.
Monta kertaa saattaa tuntua siltä, että ei jaksa, mistään ei ole apua, kukaan ei välitä, eikä ymmärrä. Siksi minusta on tärkeää, että pääsisi puhumaan henkilölle, jolla sama sairaus, koska muut eivät sitä ymmärrä, mutta oppimalla itse ymmärtämään sairautesi ja mitä siihen liittyy, niin ymmärrät tekojasi ja itseäsi paremmin, eikä sairaus vie sinua itsesyytöksineen mennessään, vaan opit ymmärtämään, ettei se ole sinun vikasi ja käytöksiisikin löytyy selitys. Jo se tunne, että on tietoinen sairaudestaan ja ymmärtää sitä, auttaa jaksamaan eteenpäin, mutta kaikkein eniten minua ainakin helpotti se, etten ole yksin tämän sairauden kanssa ja luin opuksia sairaudesta, koska halusin oppia tunnistamaan oireet, jotta lääkitykseen voitaisiin puuttua, eikä tulisi maniaa tai depistä. Sitten vein sairaudesta kertovia oppaita lähimmille ihmisille ja hekin oppivat tunnistamaan oireita ja heille oli suuri helpotus, että tiesivät syyn käyttäytymiseeni ja he pystyvät myös ajoissa puuttumaan asioihin, jos osaavat tunnistaa alkavia oireita.
Monet sairastuneet ja puolisot ovat täällä kirjoitelleet, että pettäminen kuuluisi manian oireisiin, mutta minä en ole suhteissani ikinä pettänyt. En väitä, ettäkö kaikkien kohdalla tämä pitäisi paikkansa, mutta maniassa se hyvin todennäköistä, siksi oireet on huomattava ajoissa ja esim minulla, jos alkaa olla vauhtia, otan yhteyttä lääkäriini ja sitä ennen rauhoittavaa, jotta vauhti hidastuisi ja jotten tekisi mitään tyhmää. Ja, jos en itse huomaa olevani menossa maniaan, niin muut huomaavat kyllä, jos tietävät sairaudesta ja oireista. Siksi on tärkeää, että olet heille rehellinen ja avoin. Niin ja jos minulla on ollut vaikeuksia nukahtaa, olen ottanut unilääkkeen, koska jo kaksi valvottua yötä saattaa laukaista manian ja siitä jaksosta seuraa yleensä masennus. Mutta nämä siis vain minun kokemuksiani ja toivon, että tästä oli edes jotain apua. Jos haluat olla minuun yhteyksissä niin vastaa vaikka tähän viestii.
ovat olleet monien alojen huippuja kautta aikojen. Erinomaisen luovia ja energisiä ihmisiä silloin, kun mania (tai hypomania) ei ihan liiallisuuksiin mene. Olihan tv:ssäkin se englantilainen kuuluisa näyttelijä, joka esitti Jeevesiä, ja sitä lakimiestä siinä toisessa sarjassa.... Ei syö lääkkeitä, keräilee kalliita autoja, tunnettu, mukavan oloinen, älykäs ihminen. Kouluaikoina hänellä oli kai ollut itsemurha-aikeita.
Miten teillä ja puolisoillanne tuo maanisdepressiivisyys on vasta aikuisiällä puhjennut? Sehän pitäisi kai alkaa jo nuoruudessa, elleivät masennuslääkkeet sitä sitten laukaise tai aiheuta myöhemmässä elämänvaiheessa. Tuntuu, että joka toinen kohta on jo bipo.
Joku kirjoittikin, että juttu on pahentunut ja lääkitys ei enää tehoa. Mitenkähän päin tuo oikein menee.... kun se näyttelijä oli kyllä ilman lääkkeitä ihan hyvin pärjäillyt. Ei kyllä käynyt ilmi, että onko naimisissa.
Bipoa ollaan siirtämässä mielialahäiriöiden diagnooseista skitsofrenialuokkaan, eli sitten varmaan nuo lääkityssuosituksetkin muutuu samanlaisiksi, eli jatkuva lääkitys ja kontrolli siihen.... ja lapsillekin ennaltaehkäisevästi jo ilman mitään sairauttakin on suunniteltu lääkityksen aloittamista. Tuo tuntuu pahalta, ei terveitä lapsia saisi ilman sairautta leimata varmuuden vuoksi tuommoisella leimalla ja alkaa syöttää heille niin vahvoja lääkkeitä, joiden pitkäaikaisvaikutuksista ei tiedetä. Nuorilla epilepsialääkkeet vielä lisää itsemurha-alttiutta. Siitähän piti varoitustekstitkin tulla pakkauksiin.
Itselläni ei tuohon diagnoosiin kriteerit riitä. Yksikseni niitä oon laskeskellu kriteeriluettelosta psykiatrian kirjasta. Eikä oo suvussakaan ollu muuta kuin yksisuuntaista, ainakaan lähisuvussa, jonka tiedän. Toistuvaa masennusta mulla on ollu. Ja avioero. Varokaa masentuneitakin, ei se onnistu!
Ei puolison tarvii kattoo mitään sairautta, jos sellasta tulee. On oikeus lähtee.
Tuolta minustakin tuntuu ajoittain. Olen seurustellut bibon kanssa seitsemän kuukautta. Tapaamis- ja tekemistahti on ollut intensiivistä. Aluksi ajattelin, että onpa kaveri(mies) kovasti puuhasteleva. Kun silmäni saan auki, niin heti luettelee pitkän listan, mitä tehdään tänään. Niin, hän herää joka päivä jo kello viisi ja minä mieluiten kymmeneltä vapaapäivinä. Suhteen alussa ostimme perjantaille ja lauantaille viiniä. Huomasin, että pullot pitää saada vauhdilla tyhjiksi. Kuten joku kirjoitti, tuli rennommalle tuulelle, mutta myös yritti saada mustasukkaisuuden puheaiheeksi. Nyt yhteisinä iltoina ei käytetä alkoholia ollenkaan. Se on hyvä asia. Mutta kun hän on yksin, niin juo alkoholia paljon. Ikäänkuin ottaa kiinni menettämänsä kaksi viikonlopun iltaa. Alkoholin juominen tällaisessa suuressa määrin on minulle kammo, koska olen alkoholistin aikuinen tytär. Onneksi molemmilla on omat asunnot. Yhteistä tulevaisuutta en suunnittelekaan, koska tiedän, että en jaksa tuollaista juomista ja mielialan pikaisia vaihteluja jo yhden päivän aikana ja katsella, kun hän menettää hermonsa monta kertaa päivässä. Hänen mielestään kaiken pitäisi sujua täydellisesti.
Hänellä on paljon lahjakkuuksia, mutta tuo bibomaisuus juomisineen on tositosi suuri kivi.
Mutta olenhan saanut kokea nyt tämmöisenkin uutuuden. Hän tulee pärjäämään hyvin ilman minuakin, jos en jaksa. Hänellä on kehuva itsetyyli ja korostaa paremmuuttaan. Jokainen on oikeutettu oman elämänsä hallintaan.
2 kuukautta sitten erosin taas viimeisen kerran rakkaastani jonka luulin parantuvan sylissäni. Itse asiassa vaikka uskoin naapurintädin diagnoosin, että tämä mies on maanisdepressiivinen, en jostakin syystä perehtynyt asiaan kun vasta liian myöhään. Mies on upein kenet olen koskaan tavannut, ja kaipaus on pohjaton vieläkin, mutta ymmärsin mielialahäiriönsä syyn oikeasti vasta liian myöhään..toisaalta en näe olevani hälle hoitajakaan. Hän oli hellä ja huomaavainen, kaunosanainen, ja kauko-rakkaussuhteemme kantoi tekstiviestein, jotka olivat mörököllihämäläisen sormista jopa taiteellisia. Hän rakasti täysillä, oikein sanoin, hellin käsin, yhteensulavin ihoin, ja me pakenimme todelliisuutta. Kaiken kauniin kontrastina tuli yllättäviä maansamyynyt-hetkiä kun kaikki mielestään olivat häntä vastaan, ja silloin olin yllättäen kohde kaikelle pahalle ololle; syypää kaikkeen mitä en voinut sinä hetkenä mitenkään ymmärtää, kuin vain lohdutella kuin lasta. Tuntui käsittämättömältä tämä raju muutos siitä kaikkivoipaisesta osaavasta, lähes unitta kaikesta pärjäävästä miehestä, yhtäkkiä matalaliitoiseen, aggressiiviseen, uniseen ja flegamaattisen versioon - oliko tämä se sama mies, ja kuinka minun olisi pysyttävä siinä muutoksessa mukana loukkaantumatta? En ymmärtänyt tätä hullua rakkautta kuin vasta näin jälkeenpäin. Kaipaan tätä miestä, mutta en olisi jaksanut vaikka nyt ymmärrän paremmin. En tietänyt ettei alkoholi sovi hälle ollenkaan, mutta nyt skoolaan kuohuvalla cavalla hänelle ja kakille niille jotka ovat valinneet rakastaa maaisdepressiivistä kultaansa.
Itse olen seurustellut kohta puoli vuotta md:n kanssa. Kyseessä on ensimmäinen parisuhteeni ja ensi rakkaus. Olen tuntenut poikaystäväni jo vuoden ajan ja tiesin heti hänen sairaudestaan vaikka en myöskään sitä täysin ymmärtänyt. Olemme vielä nuoria, 19-vuotiaita molemmat ja rakkauden tunnustuksia sain kuulla heti seurustelun alussa ja naimisiin menosta ja lasten hankkimisesta. Aluksi säikähdin tälläistä nopeaa etenemistä ja kuvittelin hänen vain yrittävän todistella miten hyvä mies olisi. Ajan kanssa olen kuitenkin innostunut ajatuksista ja rakastunut aina vain enmmän. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä kuin tälläinen käytös olisikin eräänlainen oire? Luettuani näitä tarinoita voisin väittää ettei poikaystäväni sairaus ole läheskään niin vakava kuin joillain täällä. Hän myös käy keskustelemassa tilastaan ja ottaa lääkkeensä useimmiten, ei käytä alkoholia melkein ollenkaan... Luettuani keskutelua alkoi kyllä hieman pelottaa. Aloin ajatella tiedänkö oikeasti mitään miehestäni? hän on tunnustanut pilanneensa edellisen suhteensa pettämisellä ja yrittänyt itsemurhaa sen vuoksi. Hän tietää etten itse hyväksy pettämistä (itse olen vielä hyvin mustasukkainen) ja vakuuttelee kovin ettei koskaan pettäisi minua tai jättäisi/satuttaisi millään tavalla ja uskon häntä. Muiden kokemukset kuitenkin alkoivat huolestuttamaan. Pelkään että tälläinen pettämis tilanne vielä tulee ja tuntuu kamalalta, aivan kuin en luottaisi häneen vaan odottaisinkin jotain tälläistä. Olen myös pelkurimainen enkä haluaisi jättää häntä koska pelkään hänen satuttavan itseään.
No ei tästä hyötyä ollut mutta pääsinpähän avautumaan jonnekkin.
kiitos
Olen sairastanut 2suunthäiriötä (muuttui hoidettuna ykkösestä 2-tyyppiin parissa vuodessa) lähes 25 vuotta ja ollut naimisissa 30, terveitä lapsia 2. Kehottaisin laventamaan kriteereitä. Potilaan on oltava tarkka, tarvitaan hoitava lääkäri ja erillinen terapeutti. Julkinen sektori on ikävä kyllä surkea vaihtoehto. Lääkkeet ja raittius ovat ehdoton edellytys. En sallisi tupakkaa sen riippuvuusluonteen takia. Sitä paitsi lopettaminen antaa hallinnan tunnetta, ja se kohottaa itsetuntoa. Kokemusta on. Mielestäni ekstrovertillä on paremmat edellytykset hoitaa sairauttaan kuin introvertillä - sitä paitsi se on tehtävä ITSE. Siippani sanoo naureskellen hoitosuuntaansa "hyväntahtoiseksi heittellejätöksi". Ei pidä hyysätä. Myös potilaan asema kotiperheensä sisarussarjassa on tärkeä, rentoa kuopusta en huolisi (ks. esim. Schönbeck E: Nuorin, vanhin vai katraan keskeltä(Kirjapaja)). On hallittava rahansa ja pakotettava itsensä kaikkina aikoina toimimaan kuten muut, käytävä esim. tylsissä vanhempainilloissa. Muutenkin toistuvuus, selkeys ym on tärkeää. Myös diabeetikot elävät sääntöjen mukaan! 2suunthäiriötä vertaisin reumaan, sillä tarkalla ennakoivalla hoidolla kohtaukset tulevat harvoin ja lievinä. Kannattaa uskoa, sillä joka episodi kasvattaa seuraavien riskiä aivokudosta arpeuttaen. Itsemurhayrityksiä hyväksyisin vain yhden (1). Tulisi ymmärtää, että potilas tekee sen hoidollisessa mielessä, että kipu loppuisi ja sehän loppuu, kuolema on sivutuote. Puolison osa on haastava - niinpä hänellä on hyvä olla oma elämänalue ja huone, johon vetäytyä!!! Kannattaa lukea Ann Heberleinin En halua kuolla, en vain jaksa elää (Atena). Edes potilaskonkarina en uskaltaisi naida ykköstyyppiä sairastavaa, viinaan menevää puolisoksi. Useasti olen kuullut potilaan heti kättelyssä toitottavan vakavaa sairautta tai 2suunthäiriötään. Moniko sanoo alkumetreillä, että kolesteroli on koholla? Ei ole syytä salailla, mutta tällaisesta vaivasta ei kannata identiteettiä ottaa. Alussa kävin jonkin aikaa mielenterveysyhdistyksessä, mutta se oli tylsää. Istuivat ja puhuivat lääkkeistä ilman minkäänlaista kompetenssia. Koska haluan elää ja nukkua yöni rauhassa, en lähtisi mihinkään uusperhekuvioon, parempi elää vaikka yksin. Päiväkirja on tärkeä, itse aloitin unistani 67 kirjaa sitten. Näin saa ensioireista kiinni. Eli kaiken kaikkkeaan nipotus kannattaa. Sairauden tuomaa plussaa on itsetuntemus ja verkkaisen elämän välttämättömyys, pienet ilot, radiossa soi viikon lintu. Tämän tekstin perusteella minua voi luulla matikanmaikaksi, mutta olen kirjailija.
Yli vuoden vanhaa kirjoitusta, mutta aivan loistava henkilökohtainen kertomus siitä, mitä ja miten sairauden kanssa pitää elää, jos meinaa selvitä.
Olen otettu, kiitos jakamisesta.
Seurustelen md:tä sairastavan henkilön kanssa ja hän teki minulle alusta lähtien hyvin selväksi mitä hänen sairauteensa kuuluu ja ns. varmisteli, että minun psyykeeni kestää tämän suhteen. Siitä olen uskomattoman kiitollinen. Välillä en kuitenkaan tiedä miten toimia joissain tilanteissa, mutta olen ottanut itse asioista selvää ja sanonut hänelle useaan otteeseen, että minua saa aina neuvoa, jos en joissain tilanteissa osaa antaa hänen tarvitsemaansa tukea. Nyt on ollut päällä pitkä masennuskausi, maniaa en ole hänen kanssaan vielä kokenut. Hänellä on myös todettu paniikkihäiriö, joka saattaa toisinaan yllyttää masennuskautta entisestään tietyissä sosiaalisissa tilanteissa, sekä luo tietysti omia haasteitaan meidän arkeemme.
Välillä on ollut erittäin rankkaa, kun ei ole tiennyt kuinka toista voi auttaa, kun on tullut hyvinkin voimakasta ahdistuneisuutta ja epätoivoa elämän suhteen. En ota itselleni liian suurta painolastia, mutta kuitenkin teen kaikkeni auttaakseni puolisoani. Jokaisella meistä on oma ristinsä kannettavana, naisystävälläni se vain sattuu olemaan md. Silloin kun aloimme seurustella, sitouduin elämään sekä hänen, että hänen sairautensa kanssa. Vaikka hankalia päivä/kausia on, en silti vaihtaisi yhtään päivää hänen kanssaan pois.
Ihana kuulla että onnellisiakin parisuhteita voi meillä mielialahäiriöisillä olla:) itselläni on hoidettu masennusjaksoja kymmenen vuoden aikana 2-3 pahempaa masennuslääkkein, niihin liittyi itsemurhayrityksiä. Niitä on sitten seurannut joku holtittomuus jollain viiveellä, yleensä ostan älyttömät määrät tavaraa, lastenvaatteita meillä on jopa 20-30 kolitsipaitaa samaa kokoa, joista sitten puolet jää käyttämättä kokonaan. Kerran exmies kysyi tullessaan kotiin, miksi olen pakannut 6 neliöisen vaatehuoneen tavarat stockmannin vaatekasseihin, joita lojui 20 eteisen lattialla, kunnes hänelle selvisi että kaikki vaatteet ovat uusia niissä kasseissa. hullut päivät todellakin. no, lopulta liitto päätyi eroon. Olin siis 8 vuotta naimisissa ja meillä on monta lasta. no, erottuani löysin ihanan miehen, jonka kanssa olen ollut ystävä jo vuosia ennen eroa, vaikkei suhteemme edennyt silloin ihastusta pidemmälle. minulla on ilmennyt ostoshulluutta ja diagnosoitua masennusta, useamman kerran seurustelumme aikana, olen shopannut luottokortit täyteen ja kuvittelen aina että voimme ostaa mökin ja sijoitusasuntoja ja ruveta tuomaan autoja saksasta ja sitten ne yritysideat...ym nerokasta kun olen maaninen. no, olemme nyt asuneet melkein neljä vuotta yhdessä, mies päätti ottaa yhteiset rahat, ja katkoi luottokortit, jaksaa luottaa minuun ja yritän tosissani pärjätä rahan kanssa vaikka en usko että koskaan pystyn hallitsemaan ostelua. ihanaa kun toinen uskoo, rakastan häntä, ja hän yrittää auttaa minua ja tilannettamme, vaikka luulee minua laiskakksi kun nukun 20h vuorokaudessa depressiossa ja työt ei suju. Töissä minulla menee aina äärettömän hyvin ensimmäiset 4-6 kuukautta kunnes tulee masennus ja väsymys ja sairaslomakierre. pisin työsuhteeni kesti 1,5 vuotta. ennen avioeroa join 3-4 iltaa viikossa ja aktiiviset seksuaalisuuskaudet pettämisineen liittyivät näihin alkoholi kausiin. onneksi uusi mieheni ei juo, eikä anna minunkaan. varsinaista diagnoosia kaksisuuntaisesta mielialahäirriöstä minulla ei vielä ole, keskivaikea masennus johon lääkkeenä zoloftia. terveyskeskuslääkäri arvelee minun olevan maanisdepressiivinen ja on huolissaan ja varaa minulle tarkistusaikoja. olen aiemmin jättänyt masennuslääkkeet itse pois, keksin aina että ne ovat pahaksi ja muuttavat minua, sitten kestää kaksi viikkoa ja en jaksa enää sängystä nousta ja itken joka asiasta. no nyt tuo zoloft on vissiinkin laukaissut kunnon manian, olen raskaana elämäni rakkaudelle, siis avomiehelleni puolivälissä raskautta,ja syön masennuslääkettä. viimeisen viikon aikana olen ostanut huutonetistä kahdet vaunut, turvakaukalon, ja noin 50-100 kpl vauvanvaatetta, vaipparoskiksen, rintarepun, oikeammin sanottuna viimeisen kolmen päivän aikana. ja nukkuminen on kadonnut kokonaan, viime viikon nukuin 2-3 tuntia yössä, siivosin ja siirtelin huonekaluja. nyt on tullut ainakin kaksi kokonaan valvottua yötä viikon sisään, lisäksi keksin että voin laittaa miehelleni ruokaa hänen tullessaan töissä ja minä, aiemmin surkea kokki olen nyt tehnyt kolmesta neljään ruokalajin illallisen joka päivä, salaatissa pekaanipähkinät ja hunajamelonit, sitten lihapullia ja muusia, sitten piirakkaa, kaikki itse tehtyjä, seuraavana päivänä fajitaksia ja suklaakakkua ja alkusalaatti, jne.. no olen kotona työttömänä, edellinen työ kesti 5kk, ekat kaksi meni erinomaisesti tuli kehuja, ja sitten alkoi sairastelu ja väsymys, surkeus. edellisessä siivoushulluudessani tilasin puutarhurin joka maksoi 1200 euroa siivoamaan pihan. ja on noita remonttejakin tullut tehtyä, kerran oli viittä vaille etten ostanut katumaasturia.. ja tuloni siis 500-2000 euroa kuussa...maniaassa enemmän jos olen saanut töitä, työttömänä vähemmän...onneksi mieheni on tasainen ja huolehtii että viisivuotias saadaan sänkyyn ja ruokittua jos en ole maanisessa kokkausvaiheessa ja huolehtii siitä että lapsi laitetaan nukkumaan vaikka minä tekisin vaikka mitä hänen kanssaan mieluusti maniassani (piirtää, tehtäväkirjat, tolkuton pelaaminen, 5 iltasatua jne). katsotaan saaanko aikaiseksi nyt huomenna kun tässä tajusin illalla että ei ole minulla masennus vaan että se on muuttunut kaksisuuntaiseksi häröksi ja elän maniassa, niin otettua yhteyttä lääkäriin. ongelma on se on niiin kiva olla energinen. ja en pysty hoitamaan kelan lappuja ja ajanvarauksia itse kun olen tässä vaiheessa, laskutkin jää aina maksamatta. en usko että mies tajuaa mikä minua vaivaa, ailahtelut hän on kyllä huomannut. olen puhunut hänelle avoimesti aiemmista diagnooseistani, epävakaa persoonallisuus ja masennus, mutta se ei ole koko totuus, tajusin sen juuri...rakastan häntä syvästi ja toivon että hän kestää minua vikoineni. pelkään välillä hänen jättävän minut, ja muille en osaa puhua vähääkään näistä jutuista.
en myöskään halua valittaa oloistani (väsymys, sairauden tunne, hellyden kaiouu ja pelot ja sitten taas uusi innostus) ja rasittaa häntä. tarvitsisi kuitenkin kertoa että minulla on väärä diagnoosi ennen kuin tuhoan taloutemme lopullisesti tällä vauvantarvike hulluudella. ja tarvitsisin että veisi minut lääkäriin, kun en itse tarmostani huolimatta saa sitä tehtyä, vältä n sitä kuin kuumaa puuroa, en tiedä miksi. en vain kykene. aina on muuta muka tärkeämpää. ehken sittenhalua että ottavat maniaa pois, kun tuntuu elämä niin hienolta ja kaikkivoipalta....
Ikävä kyllä itseään hoitamattoman bipolaarin kanssa ei voi rakentaa tasapuolista parisuhdetta. Jos tasapuolisuutta ei ole, kyseessä ei ole parisuhde. Jonkun suhteen voi, mutta ei parisuhdetta. Niin kauan, kun et tarvitse itse mitään pyyteetöntä kumppaniltasi, niin voit yrittää nauttia siitä "upeasta persoonasta". Mania ja oma itse on bipolaarille aina tärkeämpiä kuin kukaan tai mikään muu. Vastuuton käytös on hänelle aina sallittua. Anteeksipynnöt ovat vaan kuriositeeti, jonka voi senkin unohtaa kun tarpeeksi ryssii ja anteeksipyyntöjä ilmaan viljelee. Ei kumppani niihin kauaa usko itsekään vaan hyväksyy karmean käytöksen. Sä et voi koskaan bipolaarin käytöstä muuttaa. Lääkkeet auttavat vain jos ne syödään. Manian kaipuu iskee ihan varmasti aika ajoin, ja silloin mennään taas. Ei sinulla ole oikeasti väliä. Sairaus on huono tekosyy hyväksyä kumppanilta tuollaista käytöstä. Bipolaari saa diagnoosin varjolla olla täysi k***ipää.
Bipolaari pettää, se on ilkeä ja itsekäs, väkivaltainen, masentava, itsetuhoinen. Voin ymmärtää vanhempia, jotka pystyvät säilyttämään ihmissuhteen bipolaarin lapsensa kanssa. Vanhempien suhde lapseen on hyvin salliva ja olkoon vaikka yksipuolinen. Parisuhteen vastavuoroisuuteen bipolaarihäiriöinen ei kykene. Bipolaari ei myöskään ota koskaan vastuuta sairaudestaan ennen kuin on pakko! Kumppani on bipolaarille myrkkyä - ei pelastus.
Terve osapuoli joustaa ja unohtaa normaalin kanssakäymisen pelisääntöjen olemassa olon. Kaikki suhteessa on epänormaalia ja sen joko hyväksyy tai ei.
Onneksi häiriö on vielä suht harvinainen, ja terveitäkin tai muuten sairaita ihmisiä on. Bipolaarin kanssa ei tarvitse olla!
Löysin sattumalta oman vanhan tekstini ja ajattelin kirjoittaa päivityksen. Suhde oli kuten kuvauksista voi päätellä myrskyisä, täynnä vahvoja tunteita laidasta laitaan. Kuitenkin parin vuoden päästä tämän aiheen aloituksesta minulla tuli elämääni myös parisuhteeseen liittymättömiä vaikeuksia: äiti kuoli ja töissäkin oli hyvin stressaava vaihe. Näiden asioiden käsittelyn ollessa päällä miehen jatkuva sekoilu alkoi käydä minulle raskaaksi. Aloin itsekin käyttää liikaa alkoholia jaksaakseni, ja silti huomasin itkeväni vähän väliä ihan voimattomuuttani.
Lopulta tajusin, että vaikka edelleen rakastan miestä syvästi, minun on pakko lähteä jos aion itse säilyttää toimintakykyni, ja olla luisumatta alkoholismiin. Niinpä kun mies kerran taas ilmoitti tekstiviestillä, että "tämä on ohi nyt, en enää halua olla sinun kanssasi", en enää ajatellutkaan että odottelen että tuuli kääntyy ja mies palaa takaisin. Sen sijaan pakkasin kotoani kaikki hänen tavaransa ja kun mies palasi takaisin, sanoin että ota tavarasi ja poistu elämästäni, koska minä en enää jaksa. Kyllä se tavallaan surettaa vieläkin, mutta oli myös välttämätöntä oman jaksamiseni takia. Hyviä ystäviä olemme vieläkin, ja näin homma toimii oikein hyvin, kun voin jutella hänen kanssaan vain kun olen sillä tuulella, ja toisaalta koska meillä ei ole parisuhdetta niin ei tarvitse välittää henkilökohtaisesti esim. hänen maniavaiheiden seksihurjasteluistaan. Mies on mennyt mukaan myös erääseen kristilliseen ryhmään ja tullut uskoon mutta uskonnollisuuskin on vain erääseen mielialasyklin vaiheeseen liittyvä juttu hänellä - maniassa edelleen elää kuten ennenkin ja syvimmässä masennuksessa ei jaksa uskoa että mitään Jumalaa tai armoa on.
Hattua nostan kyllä ihmisille jotka jaksavat vastaavantapaisissa suhteissa myötä- ja vastoinkäymisissä! Ja vaikka itse en jaksanut, niin silti opin paljon ihmisyydestä, itsestänikin vaikka en kärsikään ko. sairaudesta. Silti huomasin itsestänikin kuinka vähän me "terveetkään" lopulta olemme vapaita, ja kuinka paljon erilaiset hormonit, menneisyyden tapahtumat jne ehdollistavat meidänkin käytöstämme - ja opin sitä kautta armolliseksi myös itselleni, minä joka ennen olin vaativa perfektionisti.
...eikä mikään ole hyvää. Kaikki vastoinkäymiset vaivaavat. Kuulemma tunteet minua kohtaan ovat poissa tällä viikolla, kun viime viikolla kaikki oli vielä hyvin. Asia on minulle suht´uusi, onko oikein jos jatkan yhteydenpitoa ja yritän saada s.p avulla häneen jotain yhteyttä, koska tällä hetkellä parisuhteemme on katkolla. En kuitenkaan aio luovuttaa, koska haluan uskoa että tämä toimii, kunhan vain pysyn vahvana. En usko ettei maailmassa ole suhdetta jossa kaikki menisi juuri nappiin, tuntuu vaan siltä että en saa luovuttaa. Eli sitä vaihtoehtoa ei ole.
Voisiko joku sanoa, mitä minä teen? Teenkö oikein kun jatkan yhteydenpitoa puolestani, vaikka hän kokee että minun ei kannata häneen hukata yhtään aikaani, kun hän on niin huono ihminen jne. Voisiko joku joka tietää asiasta paremmin, kertoa minulle, miten tästä vaiheesta siirrytään seuraavaan.
En voi antaa muuta neuvoa, kuin, että jätä heti tuo mies. vaikeampaa on sitten jos teille ilmaantuu lapsia. Juuri tänään minä vein itkevänä mieheni terv.keskukseen ja sanoin heti kättelyssä, että tehkää mitä voitte, mutta kotiin en häntä nyt ihan heti ota.!! Onneksi oli ymmärtävä lääkäri, joka hänet otti ainakin pariksi yöksi. Ymmärrän hyvin sinua. Maanisdepressiivinen mies on aivan ihana, kun sille päälle sattuu, mutta voisin kertoa lukemattomia tarinoita siitä, miten ihana hän on kaikille naisille. Minua hän on pettänyt julkisesti ja salaa satoja kertoja ja nyt kun lapsemme ovat jo aikuisia, hän kiinnijäätyään esittää, kuinka minä olen loppujen lopuksi syypää kaikkeen. Koskaan hän ei myönnä itsessään olevan mitään vikaa. Oikeasti, kehotan sua jättämään hänet heti!! Minä uskoin, että rakastamalla voisin hänet parantaa, mutta se ei ole onnistunut 40 vuoden aikana, ei terapioista, eikä lääkityksestä huolimatta. Jätä ihmeessä tuollainen ovelasti sairas tyyppi ja ala elää omaa elämääs!
Olen maanisdepressiivisen vaimo. Kaksi ja puoli vuotta onnellisesti naimisissa. Tiedän että minulla on onnea koska hän 1) syö lääkkeensä tunnollisesti 2) ei petä 3) ei käytä juuri alkoholia (n. kerran kuussa). Enimmäkseen hän kärsii depressiosta, maniaa minun on vaikeaa erottaa hänen neutraalista vaiheestaan. Pystyn käsittelemään ylä- ja alamäet, koska olen itsekin spontaani (tai ailahtelevainen) ja olemme toinen toistemme tukena. Ongelmia tulee useimmiten kun molemmilla on huono päivä ja emme jaksa olla kumpikaan positiivari tai sovitteleva osapuoli. Eniten minua kuitenkin suututtaa kun en osaa erottaa hänen oireitaan "oikeista" ongelmista. Loukkaannun hänen sanoistaan, teoistaan, ja vasta myöhemmin tapahtuneen jälkeen osaan laittaa palaset yhteen ja ymmärrän että kyse olikin vain hänen sairaudestaan. Haluan oppia tunnistamaan hänen oireitaan paremmin pystyäkseni välttämään "turhaa, ylimääräistä" pahaa oloa. Jos tunnistaisin paremmin, välttyisimme monilta riidoilta ja mykkäkouluilta. Valitettavasti tässä ongelmassa ei kukaan minua pysty neuvomaan tai auttamaan... ei lääkärit, ei vertaistuet eikä keskustelupalstat. Elän toivossa, että päivä päivältä tunnen rakkaani paremmin ja elämme tasaisempaa elämää. Elän toivossa, että hänen sairautensa ei koskaan menisi huonompaan suuntaan ja vaikka niin kävisikin niin toivon että jaksaisin rakastaa ja pysyä hänen rinnallaan kaikesta huolimatta. Elän tässä päivässä ja olen onnellinen.
Olen itse 54-nainen ja bipo. Jotta sairaus ei romuta avioliittoa, on bipolle määrättävä rajat, mitä saa ja tehdä ja mitä ei. Esim pettämisestä tms on seurattava selkeä rangaistus.
Vaikka olen bipo, moraaliset säännöt on minulle ehdottomia. En hyväksy epärehellisyyttä, pettämistä enkä juopottelua, mistä meitä bipoja yleisemmin syytetään. Sen sijaan, jos tekemisiäni ei rajoitettaisi, omistaisin varmaan 5 hevosta ja tusinan konkurssiin menneitä yrityksiä. Olin valmis sijoittamaan viimeisetkin ruokarahat parempiin kohteisiin. Nyt kun mies tietää diagnoosini, hän osaa rajoittaa tekemisiäni ja rahankäyttöäni.
Sama tilanne minulla mieheni kanssa, mutta hän ei ole diagnosoitu. Ei tunnista sairauttaan, eivätkä läheisensä myönnä asiaa. Paitsi minä, joka asun ja elän hänen kanssaan ja tunnistan sairauden, koska exällänikin oli se. Paskaa tulee niskaan, mutta myös kaunista. Pettänyt hän ei ole, syyllistin häntä kertomalla miten paljon se sattuisi, joten ei halua satuttaa minua missään nimessä niin paljon. Alkoholismia ja levottomuutta on, joskus vaarallinenkin. Uskomattoman epärealistisia juttuja myös, niiden toteutus jää yleensä puolitiehen, kun uusi juttu ilmestyy. Siksi pihamme täynnä keskeneräisiä tekeleitä ja huolehtimattomia asioita. Kimpaantuu jos niistä sanoo, mutta yhdessä tehden hyvän päivän aikana kaikki sujuu. Jos sujuu, aina pitää varautua. Kun hänellä on huono olla, hän puhuu minulle ja annan tarvitsemaansa huomiota, hän on kiittänyt usein sitä että ymmärrän hänen tekevän ja sanovan ei-tarkoitetusti. Kyllä rakkaus kestää, koska hyvien hetkien paino on suurempi kuin huonojen, hyvien hetkien aikana se aito ihminen tulee esiin, ja sitä rakastaa. Ja onhan se sanonta ettei rakastava ole koskaan tuskaton. Kaikkeen saa varautua ja mistään ei pidä olla varma, kun elää tuuliviirin kanssa. Toiveikas asenne auttaa, tuuliviirikin on hyvällä tuulella ja kiltisti kun sille puhaltaa hyviin ja turvallisiin asioihin lisä pyörimisvauhtia. Silloin ei ainakaan vahingoita itseään. Joskus elämä on kuin Vielä virtaa-sarjan irvikuvassa ja kun muistan tämän, hymy nousee huulilleni katsellessani rakkaani vouhotusta. Hänellä kun on suurimmaksi osaksi päällä hypomania.
Eräänä päivänä löysin ihanan miehen.. Oli sanomattakin selvää että tuntui että olisin hänet aina tuntenut. En koskaan ollut tuntenut kenenkään kanssa semmoista rauhaa ja hyvän olon tunnetta kun hänen kanssaan.
Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen hän kertoi että hänellä on todettu kaksisuuntainenmielialan häiriö. Ensin se säikytti ajattelin että olenko hullun kanssa? otin selvää asiasta mutta, en nähnyt miehessäni mitään näitä piirteitä!! Ennen diagnoosin saamista hänellä oli rankka huume tausta, kaikki mahdolliset aineet hän kokeili (paitsi suonen sisäiset). Sitten yksi päivä hän vain oli flipannut ja joutunut hoitoon ja saannut diagnoosin.
Jatkoimme suhdetta kuitenkin normaalisti eteenpäin. Vaikka tiesin hänen menneisyytensä, en antanut sen häiritä. Koska en ole ikinä tavannut niin kilttiä ihmistä kuin hän. Välillä tuntuu niin epäreilulta että miksi hänellä on diagnoosi. Menimme kihloihin ja mietimme tulevaisuutta ja lapsia.
Kuukaudet vaihtuivat ja sitten tuli ensimmäinen oire.
Ei tahtonut nähdä enään kavereitaan, vaikka aina tykkäsi tehdä kavereitten kanssa vaikka mitä. Hän tunsi itsensä jotenkin huonoksi eikä tiennyt että mitä kavereiden kanssa enään juttelisi. Suhteen aikana hän poltteli välillä hasista. Suutuin aina hyvin paljon, koska en hyväksy sellaista. Oli kausia että hän ei poltellut, koska hän tiesi että ei tarvi kuin vain puhua puhelimessa, niin jo tiesin. Kun masentuneisuus jatkui myös alkoi kavereiden kanssa hengailu ja polttelu. Lopuksi en enään jaksanut odottaa kotona ja saada vastakaikua asiasta. Viimeisen kerran pyysin tulemaan kotiin, mutta sanoi tulevansa aamulla. Siihen se sitten päättyi. Hänen tulessaan kotiin kerroin että on aika lähteä eri teille.
Päätös repi koko olemukseni palasiksi, ja myös mieheni kun hän tajusi mitä menetti.Kun erosta oli jo kuukausia, hän skarppasi elämässä, hankki töitä, ajokortin,auton, jätti huumeet. Todistaakseen että yrittää parantaa tapansa. Monesti olen miettinyt että annanko mahdollisuuden mutta samaan aikaan pelko tulevasta on mielessäni. Mitä sitten kun hän masentuu? Mitä jos huumeet tulevat taas kuvioihin?Uskallanko hankkia lapsia hänen kanssaan? Monesti myös olen miettinyt että onkohan diagnoosi ollut edes oikea?
Itse olen ainakin umpi kujassa kun en teidä mitä tehdä. Jatkaa yhteistä elämää vai yksin, toivoen että löytäisin jonkun kenen kanssa tunne voisi olla sama.. Näemme aina välillä ja minulla on niin hyvä olla hänen kanssaan, kuin myös hänellä. En tiedä miten asiaa ratkaisee. Koska välillä tosissaan tuntuu että diagnoosi ei ole edes oikea.. Mutta silti joku järki sanoo että ei enään. Ja tunne sanoo vain että rakastan rakastan.
Voin todeta, että parempi kun lopettaa suhteen mitä pikimmin. Itse elin tällaisen henkilön kanssa 30 vuotta ja nyt viimeisellä kerralla hän maanisen kautensa aikana meni niin pitkälle, että avioitui toisen kanssa ja vielä haukkui koko 30 vuoden yhdessäolon helvetiksi. Nyt muutaman kuukauden aviossaolon jälkeen on taas alkanut valittaa, kuin elämä on yhtä h....ttiä. Sama toistuu. Hän muuttui ihan toiseksi ihmiseksi maanisena aikana ikään kuin ei mitään yhdessäoloa olisi koskaan ollutkaan. En usko, että tämä vaihtelu loppuu koskaan, vanhemmiten näytti vain tilanne pahenevan: masennuskaudet ja maaniset kaudet kävivät pidemmiksi. Ikävä sanoa, mutta tuskin paranee ikinä.
Olen ollut aviossa yli 20 vuottaa MD-n kanssa. Viimeisin mania-vaihe on juuri loppunut. Petti jo kolmannen kerran saman naisen kanssa, kävi huorissa, haukkui, juopotteli älyttömästi ym. Tuntuu etten jaksa enää, haluaisin rauhallista elämää. Nyt hän on rauhoittunut ja aloittanut lääkityksen, haluaa itsekin muutosta, mutta tekemisistään syyttää tautia ja minun reaktioitani manian aikana. En tosiaan pysty miellyttämään , ymmärtämään, rakastamaan häntä silloin..Onko manian aikaiset pettämiset vain kerta toisensa jälkeen annettava anteeksi? Jos syy onkin minussa-olenhan tyhmä pihtari.
Itselläni todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö vuonna 2006. Sitä ennen ihmettelin mikä minua ajoittain vaivaa kun menee niin tosi lujaa välillä ja sitten yhtäkkiä ollaan ihan pohjalla. Rahan käyttö oli ihan hallitsematonta ja myös rakastumisia tuli ja meni.
Lopulta vaivuin psykoottiseen masennukseen ennenkuin sain apua. En syönyt, en nukkunut, en puhunut. Vain makasin paikoillani. Sairaalassa olo aikana luulin että minun elämääni kuvataan televisiossa ja sanomalehdet ja radio kertovat minun asioistani. Luulin myös¨, että puhelintani kuunnellaan, enkä uskaltanut puhua sinne oikeastaan mitään. Sai aika kovan lääkityksen joka pikkuhiljaa alkoi vaikuttaa mutta vieläkin tulee välillä erilaisia kausia levempinä. Tällä hetkellä olen tehnyt erään suuren erehdyksen erään miehen suhteen, joka täysin vedätti minua, mutta nyt osoittautui pelkäksi huijariksi. Näin meitä on helppo huijata maanisessa vaiheessa. Nyt yritän päästä jalolleni mutta vaikeaa on. Toivon, että kaikki vielä muuttuu paremmaksi. En ole oikeasti pessimisti, mutta sairaudelleni en voi mitään. Tsemppiä kaikille muille, jotka ovat jotain vastaavaa kokeneet.
Kertookaahan enemmän asiasta kokemuksia omaavat, onko olemassa jotain tilastoa siitä, kuinka suuret taikka pienet mahdollisuudet maanis-depressiivisyydestä on sopivan lääkityksen avulla toipua? Viestejä lukiessani olen saanut sen käsityksen että täysin "paranutuminen" ei ehkä ole kovin todennäköistä, mutta onko tosiaan niin että mahdollisuudet ns. normaali elämään olisi sekin lähes olematonta?
Elättelen kai pientä toivon kipinää siitä, että tänne ovat luonnollisesti enemmän kirjoitellet ihmiset, joiden kohdalle on se pahempi tilanne tullut. Eikö ole ollut niitä hyviä kohtaloita oikeasti enempää? Ja kysehän on jälleen kerran parisuhteesta...
Itse olen tajunnut vasta nyt että avopuolisoni saattaa kärsiä juuri maanis-depressiivisyydestä, mikä selittäisi kyllä ison osan hänen käytöksestään. On lukemattomat kerrat jättänyt minut riidan aikana, pakannut tavaransa ja häipynyt. Mutta aina palannut muutaman päivän päästä takaisin ja vannonut rakkauttaan. Kunnes nyt. Ja vielä eropäivän aamuna oli kaikki vielä ihanasti, ja edellisenä iltana ennen nukahtamistaan sanoi mulle että en voi tietääkään kuinka paljon se mua rakastaa...
Sitten meidän kohtalokskoitui tää aivan tyhjänpäiväinen riita jostain aivan mitättömästä asiasta. En ole pian 2 viikkoon saanut häneen kunnollista puheyhteyttä, pari hyvin harvasanaista sähköpostiviestiä kyllä. Tyyliin: "On vähän kiireitä, palaillaan".
Olin todella peloissani ja olen edelleen, koska hän ei ole yhtään oma itsensä. Tai siis näin kauaa ei vihanpito oe koskaan ennen jatkunut. Olen suunnattoman surullinen ja pettynyt, näiden päivien aikana oon tietenkin koittanut miettiä syytä kaikkeen. Jotenkin eron vielä voin käsittää, jos hän väsyi riitaisaan suhteeseemme, mutta mitä niin pahaa välillämme ei tapahtunut, että tällainen julmuus ja välinpitämättömyys kävisi järkeen. Luurin on paiskannut korvaan ja lopulta laittanut puhelimen pois päältä kokonaan. Olen omasta puolestani pyytänyt anteeksi riitoja.
Nyt vihdoin aloin käsittää mistä tämä voi johtua kun luin näitä kirjoituksia. Voisiko olla mahdollista että rakas ihmiseni on sairas? Se selittäisi oikeastaan kaiken tän järjettömyyden mitä välillämme on neljän yhdessäolovuoden aikana sattunut.
Mulla ei itellä tosiaankaan ole mitään sädekehää pään päällä, haluaisin kuitenkin vilpittömästi auttaa, jos tästä on ollut kyse! Ystävällinen olen koittanu olla, se jotenkin tuntuu ärsyttävän häntä vieläkin enemmän, mutta en uskalla sanoa suoria sanoja ettei vaan katoa yhteys ihan tyystin. Eli sähköposti. Kyllä minuun myös sattuu, sattuu aivan hirveesti mutta huoli toisesta on vielä pahempaa. Se, että tietäisin mitkä mahdollisuudet mulla on auttaa hänet parempaan (jos antaa auttaa), niin antais mulle voimia myös. Tai jos mahkut on todellakin heikot, niin haluaisin senkin tietää niin osaisin harkita realistisesti kuinka pitkälle mun omat voimat riittää. Vielä en ainakaan ole valmis luovuttamaan! En ole itse henkisesti hirveän vahva ihminen mutta mulla on asioista elämässä joihin uskon ja joiden puolesta oon valmis tappelemaan, tää kuuluu ehdottomasti niihin! en kuitenkaan luule itsestäni liikoja ja koitan pitää mielessäni senkin mahdollisuuden, että mitä jos oonkin sitten pidemmän päälle liian heikko tukemaan toista, ja tahtomattani pahennankin vaan asiaa?
Mutta enhän vielä edes tiedä kuinka asian ottaisin puheeksi jos nyt sattuisi niin hyvin käymään että jotakin kautta kanssani suostuisi juttelemaan. Luotan kai (liian?) vahvasti meidän erikoislaatuseen kiintymykseen ja yhteyteen. Ei kai se ole voinut tosta noin vaan kadota?
Moni voi ajatella että taidan olla nyt ite tässä sekasin, tottahan sekin varmaan osaltaan. Oon kyl epäillyt omaa järkeeni moneen otteeseen, uskokaa pois! Ehkä mä vaan koitan kieltää tosiasian, että mut on jätetty? Se oliskin tavallaan helpompaakin aatella niin... Että toinen on vaan yksinkertaisesti ei rakasta enää, eikä osaa tuon paremmin eroa tehä selväks, kuin heittäytymällä jääkylmäksi ja koittamalla saada mut vihaamaan häntä ja olemaan ottamatta enää yhteyttä. En vaan pysty jättämään asiaa puolitiehen, selvittämättä. Entä jos onkin niin, että oon hänelle ainoa tuki ja turva, miten käy jos nyt hylkään?
Huh huh, tää kaikki vuodatus tuli tähän puolivahingossa, alun perin mun piti tosiaan kysellä vaan realistisia ennusteita miten lääkkeet, terapia tms auttaa. Sekä sitä että miten paljon nuo ääripäiden kestot voi vaihdella? Kun tää 10 päivää puhumattomuutta alkaa ihan tosissaan jo pelottaa.
Puolisoni on nyt juuri hoidossa, omat ajatukset ja tunteet ovat sekavat. Syksy on ollut rankkaa aikaa.Hoitoon saaminen oli yllättävän vaikeaa. Kun hän itse ei tiedosta sairauttaan niin miten sitten? Ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin pakolla, poliisien ym avulla hoitoon. Voi kauhea, se on niitä asioita joita ei oikeasti haluaisi kenellekkään. Riitoja on ollut niin paljon ettei mitään muuta ole sekaan sopinut. Lopulta annoin itselleni luvan ymmärtää että kysymyksessä on puolisoni sairaus eikä tämä johdu minusta. Tai että en voi mitään asialle itse, rakkaus ei vain riitä korjaamaan ihan kaikkea. En löydä edes sanoja joilla voisin kuvata millaista elämä oli ennen sairaalaan menoa. Helvetti! No se kyllä on jatkunut, puolisoni syyttää minua ihan kaikesta ja vaikka tiedän sen kuuluvan sairauteen niin silti se on rankkaa kestää. Yritän päästä kiinni takaisin normaaliin elämään, kotona on ihanan rauhallista ja mukavaa. Tulevaisuudesta en osaa sanoa vielä mitään. Eroa en haluaisi, rakastan häntä kaikesta huolimatta. Hän on minun paras ystäväni, rakastetuni ja haluan takaisin sen ihanan ihmisen jota olen vuosikaudet jo rakastanut. Nyt koitan hoitaa itseäni, parannella haavoja jotka sain. Aika kuluu, joskus sitten tiedän onnistuuko meidän yhteiselo enää koskaan. Voi olla että en pysty, en kykene jatkamaan.Onko luottamusta enää jäljellä? Nyt odotan että miten puolisoni toipuminen edistyy. Ymmärtääkö hän olevansa sairas? Suostuuko käyttämään lääkkeitä? Kauankohan tässä menee ennen kuin saan vastauksia kaikkiin kysymyksiin ?
kattimirrinen et ikinä tule saamaan normaalia elämää niin valitettavasti on sairaus on ikuinen ja voi pahentuakkin vielä ja hän ei ymäärrä ikinä sairauttaan kokonaisuudessaan.Vastauksia joita kyselet et ikinä saa niitä loppumaan valitettavasti niin on. Faktat on faktoja ja netin sivut täynnä tietoa mistä on kyse. Ota oma elämäsi se on sinun ei sairaan et voi häntä parantaa valitettavasi ei kukaan siihen pysty. Onnea matkaan.
Lueskelin tämän koko ketjun ja se herätti monenlaisia ajatuksia...Aviomieheni (naimisissa vajaa 30v.) on aina ollut äärimmäisen puuhakas. Hän ei osaa pysähtyä paikoilleen, vaan tulee rauhattomaksi. Sitten toisaalta: paikallaan ollessa hän usein vaan nukkuu. Tätä on jatkunut vuosikausia. Sen lisäksi on ollut henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Syy on aina minussa.
Nyt syksyllä jäi kiinni seksiin asti menneestä uskottomuudesta. Sitä edelsi ihmeellinen kesä: 18 tuntia yhteen putkeen hommia, juurikaan mitään ei saanu aikaiseksi kuitenkaan. Oli ärtynyt ja sain kuulla usein sen johtuvan minusta, vaikka annoin hänen puuhastella rauhassa.
Vauhtijakson jälkeen tuli romahdus: pari kuukautta hän makasi melkein paikoillaan, kärsi syyllisyydentunteista liittyen uskottomuuteen ja siihen, miten huono isä/puoliso hän on ollut. Tk-lääkäri ei tehny diagnoosia. Kirjoitti vain sairaslomaa ja epäily jostain minäputkesta, jossa on sulkenut muun maailman ulkopuolelle (perheen). Jotenkin nyt tulee mieleen tämä ketjussa mainittu sairaus...Jo aiemmin olen epäillyt tuota maanisuutta ja usein talvisin hän nukkuu kaikki illat. Ei mielestäni ole ihan normaalia.
Vauhtijakson nainen ällöttää häntä nyt. Nainen on perhetuttumme. Asiasta hän ei kuitenkaan suostu keskustelemaan järkevästi. Sanoo, että parempi unohtaa ja ei kannata kaivella vanhoja. Mietinkin, onko tuota uskottomuutta ollut jo aiemmin?? Tästä sain sp-taudin. Järjettömyys oli estäny suojan käytön, vaikka on jo keski-ikäinen mies ja tietää tautien olemassaolosta. Aiemmin tiedossani on yksi huorissakäynti ja jonkun tyypin suhde, josta kieltäytyi kokonaan tuolloin puhumasta (20v.sitten).
Vaikeaa tämä on...En tiedä voinko enää koskaan luottaa häneen ja siihen ettei nämä toistu. Lapset ovat isoja ja yksi ala-ikäinen meillä tässä kotona enää.
Miten olette saaneet kumppaninne puhumaan??
Meillä puhuminen on kuulemma pahinta. Se pahentaa miehen mielestä hänen oloaan. Minulla puolestaan on voimakas tarve selvittää asiat. Perheterapiaan mies ei lähde, joten olen varannut itselleni ajan psykiatrille. Ihan oman jaksamiseni tähden.
En voi sanoin kuvailla, kuinka pahalta tuntuu lukea tätä viestiketjua, kun itsellä on muutama kuukausi sitten todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja pelottaa ihan suunnattomasti edes ajatus parisuhteesta... Pelottaa, voiko koskaan löytää miestä, joka pysyisi lähellä niin hyvissä kuin huonoissakin hetkissä tai että jollekin miehelle, voisi joskus edes tunnustaa, että tämän sairauden kanssa eletään... Yksinäinen loppuelämä ei kuullosta ollenkaan hyvältä!
Todellakin toivon, että ne, jotka ovat tämän ketjun lukeneet, eivät automaattisesti oleta, että bipot pettävät, ovat väkivaltaisia ja ovat täysin itsekkäitä paskiaisia, koska näin ei todellakaan ole. Kyllä meistä löytyy välittäviä, rakastavia ja hyviä tyyppejä, niinkuin olen saanut huomata vertaistuenkin piiristä.
Jesaja 6:2-3
2.Serafit seisoivat hänen ympärillään; kullakin oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella he peittivät jalkansa, ja kahdella he lensivät.
3.Ja he huusivat toinen toisellensa ja sanoivat: >>Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot; kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa>>.
olen ollut naimisissa 23v. md-miehen kanssa, meillä on 3 lasta. Kyllä tarkkaan harkitsisin jos saisin toisen mahdollisuuden. Lapset ovat ihania, mutta sen tuskan määrää läheisissä ei voi mitata, mitä tämä mies on aiheuttanut sairaudellaan. Hän ei kykene itse havainnoimaan sairauttansa, eikä niin ollen sitä vakavasti hoida. Tällä hetkellä olemme eroamassa, koska mies yksinkertaisesti valtasi koko talomme omiin tarkoituksiinsa keittiötä myöden, emmekä mahtuneet sinne enää ruokaa laittamaan tai syömään. Oli pakko muuttaa pois. Järjellistä ositusta ei synny ja mies on vallannut talon omille kavereilleen ja tuhoaa sitä hiljalleen vastuuttomalla käytöksellään.
Tätä voi siis olla odotettavissa jos elää parisuhteessa md-puolison kanssa. Tapaukset ovat tietysti aina erilaisia, kenellä voimakkaampana ja kellä loivempana. Ihmiset ovat auttavaisia, niin minäkin luulin, että pystyn häntä auttamaan ja muutaman kerran pelastin hänen henkensäkin, samoin poikamme, mutta nyt olen henkilö, joka vain hankaloittaa kaikkea. Niin kai olenkin, kun en suostu kaikkiin hänen oikkuihinsa.
Onnea vain kaikille yrittäjille bipolaarin kanssa, minä yritin aikani ja näännyin. Nyt yritän selvitä kokemuksistani ja huolehtia lapsistani, että hekin selviäisivät traumoistaan, jotka isä heille hoitamattomalla sairaudellaan aiheutti.
Se sairaus ei koskaan parane eikä hellitä edes iän myötä. Ihminen on sen armoilla, samoin läheiset. On turha kuvitella, että se paranee myötätunnolla, rakkaudella ja sympatialla. Se voi auttaa hetkeksi, mutta seuraava hetki voi olla painajainen.
Olen yhteiseloa enemmän ja vähemmän 7 vuotta md miehen kanssa. Välillä hän yht äkkiä katoaa puoleksi vuodeksi ja sitten tulee takaisin ovelle katselemaan jos kynnyksen saisi ylittää. Maanisuuden ja masennukset jaksot ovat toistuneet käsi käsikädessä ilman "normaalia" elämää välissä. Unettomuus ja alkoholi ovat saaneet itsemurha mietteet esiin toistuvasti, takaraivossani tykyttää odotus siitä että jonain päivänä hän vielä tekee sen (toivottavasti ei kuitenkaan). Hän on ihminen jolle alkoholi ei sovi, ei ollenkaan. Esille tulee ilkeä, kova ihminen joka vain satuttaa muita. Hän on fiksu ja tietää todella paljon asioista ja varsinkin erilaisista sairauksista. Viime yönä hän jo diagsoi itsensä skitsofreniaa sairastavaksi.
Käsirysyjä on menneisyydessä ollut ja muutaman kerran hän on yrittänyt kuristaa minut maanisessa vaiheessa alkoholin vaikutuksen alaisena. Ne ovat jääneet onneksi taakse (ainakin toistaiseksi). Lääkkeet (yleislääkäriltä) hän suostui hakemaan vajaa puoli vuotta sitten, mutta niiden otto on kuin tervaa joisi. Psykiatrille hän ei suostu menemään (se olisi seuraava vaihe), jotta voisi kokeilla josko toiset lääkkeet auttaisivat paremmin ja ylipäätänsä saada lisää lääkkeitä. Nyt mennään päivä kerrallaan ja minulla on päätöksen paikka elämäni suunnasta. Riittääkö jaksamiseni tästä eteenpäin vai haluanko keskittyä lapsiini, itseeni ja uraani. Löytää erilaisen sisällön elämälleni. Tähän mennessä kertyneestä kokemuksesta viisaampana voi sanoa, että hyvin hitain ja pienin askelin mennään eteenpäin ja sillä ei saavuteta tasapainoista, rauhallista elämää ainakaan seuraavien vuosien aikana.
Jaksamista oikeasti kaikille tämän sairauden kanssa kamppaileville!
Jaa-a, tää onkin monta vuotta vanha keskustelu mutta vastaampa silti. Mä oon hirmu nuori vielä vastaamaan tälläsiin vakaviin parisuhteeseen liittyviin kysymyksiin, (oon siis 19...), mutta olisi jännä tietää miten teillä menee nykyään, oletteko vielä yhdessä vai ette?
Mutta vastaan nyt kuitenkin sen verran, että monilla ihmisillähän on eri sairauksia. Toisille tulee enemmin, toisille myöhemmin. Joillain on jo syntymästä lähtien joku sairaus tai vamma ja viimestään vanhuksena, 90% on ainakin 1 perus sairaus... ja ellei sitä, niin ainakin paikkoja kolottaa tai särkee. Ihminen ei vaan voi valita sitä et sairastuuko se esim. reumaan, tai vaikkapa johonkin krooniseen suolistosairauteen tai sairastuuko se sitten vaikka mielenterveysongelmiin eli johonkin mielisairauteen. Mun mielestä se ihminen pitää oppii tuntee ja näkee ihmisenä, sitä mitä on se oma minä eli mitä hän pohjimmiltaan aidosti ihmisenä on. Mut sun tilanteessa se on tietysti hieman vaikeaa, kun itsekkin sanoit että mies ei oikein sairautensakaan takia tiedä, minkälainen hän itse on...! miten kauan mies on sairastanu tota sairautta? onko se ollut hänellä lapsuudesta saakka vai puhjennut myöhemmin aikuisiällä? No mutta joka tapauksessa, sun pitäisi jotenkin oppia avaamaan sisäiset vaistosi ja tunnustella ikään kuin kepillä varovasti jäätä, että millainen se mies pohjimmiltaan on... mä uskon kyllä että sä löydät sen oikean hänen ja jos et löydä, on parempi erota... koska ei oikein oo sekään, et sä oot vuositolkulla tollasessa voimavaroja kuluttavassa parisuhteessa... Ikävää sanoa näin, mutta nämä ovat tosi asioita. Miehen pitää löytää sitten vaikka elämänkumppani jostain toisesta kaltaisestaan tai elää vaikka sitten yksin. Onko hän kokeillut muuta lääkitystä siihen sairauteensa kun lithiumia? joskus ihan pelkkä lääkkeen vaihto voi auttaa, kaikki lääkkeet mitä lääkäri määrää ei aina välttämättä toimi kaikilla ihmisillä... toisilla toimii toinen ja toisilla taas toinen, joillakin taas ei toimi mikään...
Mutta joka tapauksessa, ihmistä pitäisi oppia rakastamaan hänen sairauksistaan tai vammoistaan huolimatta. Jos me kaikki ihmiset oltais todella niin ahdasmielisiä ja ilkeitä, et hylättäis toinen ihminen sen sairauksien ja vammojen takia niin sehän olisi aivan kamalaa! ja kyllä siinä voisi jäädä myös moni hyvä ihminen tuntematta, mitä niiden sairausten ja vammojen takaa voi löytyä...
Mut joo, vaikka miehelle löytyis oikee lääkityskin, niin voi hänellä silti tulla olemaan vaihtelevia kausia... sun pitää oppii vaan elää sen miehen ja hänen sairauden kaa, tai sitten ei. Ja rakastamaan häntä sellaisena kun on tai sitten ei. Mutta jos se tuntuu pidemmän päälle sulle hyvin raskaalta, niin pitää erota, ei ole oikein sinua itseäsikään kohtaan se, että kulutat itsesi loppuun tuollaisessa parisuhteessa...
Jaksamisia.
olen md1 tyyppiä sairastavan miehen avokki. Suosittelen kyllä että kannattaa käydä psykiatrilla, mutta ison kaupunkin psykpolilla, ei ne pienissä kylissä osaa muuta kuin työntää skitsofrenia/masennusdiagnoosia sinnikkäästi.
Olen senverran onnellisessa asemassa lukemaani nähden, että mieheni on myöntänyt sairastavansa. Mania vaiheessa kyllä saan olla tarkkana mitä se saa päähänsä... onneksi pettämisiä ei ole, moraali ei antaisi periksi. kerran hän kuvaili minulle että maniassa katulamputkin näyttävät eroottisilta :D se kyllä sitten näkyy meidän seksielämässä- ja etenkin masennusvaiheessa se on zero.
Miehelläni oli väärä diagnoosi, joka sitten lopulta vaihdettiin manian mentyä psykoottiseksi. Sinänsä ristiriitaista, että se oli parasta mitä hänelle pystyi tapahtumaan, sai lopultakin oikean diagnoosin ja lääkkeet. Mutta tuo psykoosi selkeästi muutti ja nopeutti manian ja masennuksen esiintymistä. Mutta lääkkeistä vielä, että masennuslääkkeitä ei missään nimissä! nykyiset epilepsia lääkkeet ja psyykelääkkeet siinä sivussa estävät masennuksen masennuslääkkeitä tehokkaammin, masennuslääkkeistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.
onko kukaan teistä kokeillut EPA valmisteita, omega3 lisäravinteita siis? kuulemma auttaisi sekä skitsofreenikkoja että biboja, mutta mitenkähän on...
Niin tuttua! Sama juttu itselläni tuo, että ei koskaan vaan ihastunut ja takastunut kehenkään niin tosissaan kun tähän bibo pojuun... :( hän teki ebsin kaikkensa saadakseen minut kiinnostumaan ja kaikki meni täydellisesti kuukauden verran ja suhde oli pelkkää intohimoa. Sitten kun kerkesin rakastua, niin tänä ilmoittaa ettei halua vakavaa, koska hän on mikä on -ihminen ja mulkero kun sille päälle sattuu. Jatkettiin silti olemista ja sitten hän petti pari kertaa ja katui aina syvästi. Nyt olemme hyviä ystäviä, vaikka munusta tuntuu oahalta ja luulen etten koskaan tulenpääsemöön hänestä yli saatika päästä enää ketään muuta muestä yhtä lähelle. Hän on edelleen se hurmaava, huolenpitävä ja rakas henkilö, ja toivin etten koskaan menettäisi kokonaan.
Kovin tuttua. 'Särjetty', minulle kävi juuri noin. Bipot ovat hyvin hurmaavia ihmisiä mutta myös hyvin sekavia jonkin ajan jälkeen. Kävin läpi saman kuin sinä ja olemme myös ystäviä nykyään. Emotionaalisesti huomattavasti helpompaa ja terveempää itselle! Tunteita on edelleen mutta pitää tehdä valintoja jotka ovat itselle eduksi! Olemme oman onnemme seppiä! Pitkään suhteen päättymisen jälkeen tuli vielä sekavia viestejä: joinan hetkinä hyvin emotionaalista kohtelua ja sitten kun asiasta puhutaan niin se on taas samaa että "homma ei toimi kun hän on tällainen". Olen hyväksynyt hänet sellaisena kuin on. Kun ottaa etäisyyttä ja on ystävänä elämässä, asiat voi ymmärtää järjellä. Tällöin pystyy myös tukemaan jos toinen sitä kaipaa, ilman, että omat tunteet ovat pelissä. Valitsen olla tasapainoinen ilman suhdetta hänen kanssaan kuin elää suhteessa hänen kanssaan jossa tasapainoisuutta on hyvin vähän ja tunteet ovat vuoristorataa.
Mieheni on Bipo. Sain hänet lääkäriin, suostui ja väitti että sittenhän itse kuulet kuinka terve hän on ja kuka tässä se sairas on? Mutta kuinkas kävikään - tuli psykiatrilta diagnoosilla Bipo. Aiemmat tyttöystävät (4) yrittäneet saada häntä lääkäriin. Sillä seurauksella että lääkäriin hän ei vielä silloin mennyt. Tehnyt omat diagnoosinsa ja diagnoosit ovat olleet se että kaikki nämä tyttöystävät olleet masentuneita, liikaa vaativia, tunteettomia, ylitunteellisia, pitäneet häntä koirana, yrittäneet ohjailla (ja häntähän ei omien sanojen mukaan sitten ohjailla), pihdanneet seksillä, olleet päästään vialla ym. ym.
Myös meidän suhteen alussa kaikki oli kuin ruusuilla tanssia. Lahjoja tuli, oli auttava, kannustava, rakastava ja selitti että vihdoin tapasi unelmiensa naisen, sellaisen jolla jopa seksuaalisuus oli huipussaan - kuin hänellä ja sitten... puoli vuotta seurustelun aloittamisen jälkeen alkoi tapahtua. Olin yliseksuaalinen ja liian vaativa, yritän ohjailla johon hän tietenkin aina saa reagoida protestoimalla. Mitään ei sen tähden tehdä haluamallani tavalla jos yleensä tehdään, mutta yleensä ei. Seksiä vain aamulla, tietenkin kuinkas muuten koska minähän haluan joskus myös illalla. Takkaan ei voida laittaa edes tulta silloin kun ehdotan, niin, juuri siksi että minä sitä ehdotan. Kutsuu kavereitaan kylään ja häippäsee kun valmistelut pitäisi aloittaa. Tupsahtaa paikalle valmiiseen pöytään vieraiden tullen. Rikkoo (vahingossa?) viikottain minulle rakkaita tavaroita. Kolaroinut 2 autoani, olankohautuksella ohittanut kolarit, itse olen saanut viedä ja hoitaa korjaukset. Lempivaatteeni, vaaleat (vahingossa?) pessyt tummien vaatteidensa seassa, siinä välissä ei käynnistä pesukonetta. Rikkoo astioita, unohtelee sovittuja minun pyytämiä asioita. Jos itse harvoin unohdan asioita esim. silmälasit kotiin kun lähdemme kylään ja huomaan sen jo kotipihalla autossa niin ei, niitä ei enään haeta kun kerran olet unohtanut niin ne ovat sitten kotona ja niitä ei haeta, piste. Valvottaa öisin. Ruokakauppaankin jos ehdotan menoa on yleensä vastaus siihen että tänäänkö juuri sinne on mentävä? Lopputuloksena on se että kauppaan mennään sitten huomenna tai joku muu päivä. Ja kaupassa sitten, niinpä, ruokia joita hän syö ostetaan, ei muita koska niitähän ei voi syödä eli syömme sitä mitä hän haluaa. Sanokaa hyvät kanssasisaret miksi ihminen joka väittää olevansa rakastava tekee tällaista. Tiedän hänen diagnoosinsa ja mitä se merkitsee mutta minkä herran tähden ihminen tekee tätä toiselle. En tiedä enään miten jaksan. Tuntuu etten saa enään edes hengittää silloin kun haluan. Rakkautta ei ole enään minussa paljoa jäljellä häntä kohtaan hänen käyttäytymisen tähden. Onko lähteminen ainoa vaihtoehto vai mitä teen näille asioille ja miten niihin reagoisin. Tuntuu että ainoa asia mitä hän haluaa tehdä on alistaa, alistaa minua aivan kuten aiempia tyttöystäviään, mutta miksi?
Ennen naiset puhuivat, että "mieheni on asshole", tai sitten luokittelivat heitä astrologian mukaan. Nykyään naiset selittävät huonoa oloaan sillä tavalla, että "mieheni oli bipo" tai "mieheni oli narsisti".
No se ei nyt pidä ihan paikkaansa.
Fakta on se, että mielenterveysongelmat on lisääntyneet huomattavasti koko 1900-luvun ja 2000-luvun alun. Osan pystyy selittämään maailmansodilla, mutta vain pienen osan. Pienen osan pystyy myös selittämään diagnoosien tehostumisella, mutta senkin suhteen vain pienen osan.
Yhteiskunnassa on tapahtunut, joku raju muutos, joka vaikuttaa lapsien psyykkeeseen realisoituen erilaisina psyykkisinä ongelmina/sairauksina heidän varttuessaan.
Tuskin kovinkaan moni epäilee puolisoansa biboksi, ellei siellä ole jotain taustalla oikeasti. Narsismi on sitten ihan toinen asia, sillä siitä on tullut synonyymi itsekkäälle käytökselle, jota käytetään surutta siihen ettei tarvita kohtaamaan omia ongelmia.
Fakta, jonka jokainen ongelmansa läpikäynyt tietää.
Persoonallisuushäiriötä sairastavan puolisoksi ei päädy jollei itsekin sairasta jotain. Terveet ihmiset eivät vain yksinkertaisesti päästä rajattomia ihmisiä liian lähelle.
Fakta, jota kukaan ei suostu myöntämään, jos on mielenterveysongelmia ja ei suostu oikeasti kohtaamaan ongelmiaan.