Joku meinasi tuolla jossain viestistä, että masennukseen ei ole parannuskeinoa. Minun on aivan pakko olla toista mieltä, koska minä itse olen siitä parantunut. Elän hyvää elämää, enkä ole kertaakaan masentunut sen jälkeen, kun paranin.
Ajatukseni vain kulkevat eri rataa, kuin ennen masentumistani ja sen aikana.
Ensinnäkin, sain äidin puolelta masennus- ja pelko ajatukset jo perintönä. Mistä lie ihana ja rakas äitini ne ominut, sillä sen verran mitä tiedän hänen suvustaan, ei siellä tiedossa olevaa masennustaipumusta ollut, mutta saattoihan siellä olla piilomasennusta.
Usein olen miettinyt äitini elämää. Hän joutui pienenä tyttönä myllerrykseen. Hän oli pikku tyttö, kun Suomessa oli sota ja keuhkotauti niitti sodan ohella satoaan. Äitini syntyi ja kasvoi ns. kartanossa, jossa oli useampia rakennuksia niin, että keskelle jäi piha. Tässä kartanossa lähti keuhkotauti leviämään, se vei nuoria ja vanhoja, kukaan ei voinut pysäyttää sitä, sillä antibiootteja ei vielä ollut.
Äitini perheestä kuoli myös monta henkilöä, hänen ainoa pieni siskonsa ja myös hänen äitinsä ja hänen vähän yli kaksikymmentä vuotias enonsa ja nuori täti ja viisitoista vuotisa setä kuoli siihen samaan aikaan verenmyrkytykseen, jonka hän sai loukattuaan kirveella jalkansa.
Varmasti näistä tapahtumista herkän, ihanan laulunlahjan omaavan äitini mieli särkyi. Hän oli loppuun asti särkynyt malja, mutta niin rakas meille lapsillensa kuin äiti olla voi.
Kun tälläisen rakkaan äitinsä masennusta seuraa ja vielä pienenä tyttönä ja vielä avutonna häntä millään tavalla auttamaan, särkyy siinä omakin usko ja masennus tahtoo omaankin mieleen pesiytyä. Niin minulle kävi.
Minä vain olen siitä onnellisessa asemassa, että usko Jeesukseen pelasti ja paransi minut. Opin uudelleen luottamaan elämään ja uskoin kaikessa Jumalaan ja se karkotti minusta pelotkin tipotiehensä.
Koska en ole nyt tuolla uskovaisten palstalla, vaan masentuneiden ikiomalla palstalla, rajoitan minä uskostani puhumisen siihen, että kerron, millä tavalla minä paranin ja toisinaan laitan muutaman raamatunjakeen mukaan.
Haluan tällä sanoa sinulle rakas masentunut, että älä ikinä menetä toivoasi, oli masennuksesi lähtöisin mistä tahansa, perimästä, vaikeista olosuhteista, väärästä ajatustottumuksesta, heikosta itsetunnosta, omista teoista, lähimmäisen teoista tai mistä muusta tahansa, voi siitä vapautua ja tervehtyä!
Ajatukseni vain kulkevat eri rataa, kuin ennen masentumistani ja sen aikana.
Ensinnäkin, sain äidin puolelta masennus- ja pelko ajatukset jo perintönä. Mistä lie ihana ja rakas äitini ne ominut, sillä sen verran mitä tiedän hänen suvustaan, ei siellä tiedossa olevaa masennustaipumusta ollut, mutta saattoihan siellä olla piilomasennusta.
Usein olen miettinyt äitini elämää. Hän joutui pienenä tyttönä myllerrykseen. Hän oli pikku tyttö, kun Suomessa oli sota ja keuhkotauti niitti sodan ohella satoaan. Äitini syntyi ja kasvoi ns. kartanossa, jossa oli useampia rakennuksia niin, että keskelle jäi piha. Tässä kartanossa lähti keuhkotauti leviämään, se vei nuoria ja vanhoja, kukaan ei voinut pysäyttää sitä, sillä antibiootteja ei vielä ollut.
Äitini perheestä kuoli myös monta henkilöä, hänen ainoa pieni siskonsa ja myös hänen äitinsä ja hänen vähän yli kaksikymmentä vuotias enonsa ja nuori täti ja viisitoista vuotisa setä kuoli siihen samaan aikaan verenmyrkytykseen, jonka hän sai loukattuaan kirveella jalkansa.
Varmasti näistä tapahtumista herkän, ihanan laulunlahjan omaavan äitini mieli särkyi. Hän oli loppuun asti särkynyt malja, mutta niin rakas meille lapsillensa kuin äiti olla voi.
Kun tälläisen rakkaan äitinsä masennusta seuraa ja vielä pienenä tyttönä ja vielä avutonna häntä millään tavalla auttamaan, särkyy siinä omakin usko ja masennus tahtoo omaankin mieleen pesiytyä. Niin minulle kävi.
Minä vain olen siitä onnellisessa asemassa, että usko Jeesukseen pelasti ja paransi minut. Opin uudelleen luottamaan elämään ja uskoin kaikessa Jumalaan ja se karkotti minusta pelotkin tipotiehensä.
Koska en ole nyt tuolla uskovaisten palstalla, vaan masentuneiden ikiomalla palstalla, rajoitan minä uskostani puhumisen siihen, että kerron, millä tavalla minä paranin ja toisinaan laitan muutaman raamatunjakeen mukaan.
Haluan tällä sanoa sinulle rakas masentunut, että älä ikinä menetä toivoasi, oli masennuksesi lähtöisin mistä tahansa, perimästä, vaikeista olosuhteista, väärästä ajatustottumuksesta, heikosta itsetunnosta, omista teoista, lähimmäisen teoista tai mistä muusta tahansa, voi siitä vapautua ja tervehtyä!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Parikymmentä vuotta sitten olin elämässä umpikujassa ja synnytyksen jälkeisessä masennuksessa. Kuljin silloin syyllisyydentunnon ajamana epätoivoisesti etsimään Raamatusta apua, ja Jeesus antoi sieltä Sanansa kautta suoraan sydämelleni puhuen avun: masennus kaikkosi kertaheitolla ja sain aivan uuden ilon ja toivon elämään.
Mutta: valitettavasti liuin hitaasti vuosien kuluessa osin vaikean avioliiton (jatkuu edelleen) ja raskaitten elämänvaiheiden takia pikkuhiljaa takaisin entisenlaiseen "ankeuteen". Entiseen on erona vain se, että tiedän olevani Jumalan lapsi, eli ei ole sitä tuskaa sydämessä, mikä on erossa Jumalasta. Mutta tämä masentumaan taipuvainen mieli on kai liian tiukassa minussa niin että paranemiseni ei ollut loppuelämän kestävää laatua...?
Jotta pystyisin jatkamaan opiskelua, olen vastikään aloittanut masennuslääkityksen, mutta käyn myös uskovan auttajan luona keskustelemassa.
Ilahdun aina kun joku kertoo Jeesuksen parantaneen masennuksesta, mutta samalla mietin, miksi kaikki eivät parane. Ja onko eroa sillä onko sairaus fyysinen vai psyykkinen? Onhan loputtomasti fyysisesti sairaita uskovia, jotka eivät kaikesta rukouksesta huolimatta parane ennen kuin taivaassa... Pitääkö masennuksen kanssa olla samoin, ja onko masennus sittenkään sairaus sanan varsinaisessa merkityksessä?
Syyllisyyskin painaa lähinnä tuon lääkeasian kanssa, eli yritänkö jotenkin "oikaista". Mutta tarpeeksi monta vuotta tässä on jo tullut kiduttua ja elämä kutistunut niin pieniin ympyröihin, että kaikki mahdollinen apu tuntuu siksi nyt tervetulleelta. Minulla masennus pahenee jaksottain vuodenaikojen ja kuukautiskierron mukaan. Koen, että minulla on sukurasitetta ja omaan persoonallisuustyyppiin liittyvää taipumusta masennukseen, eli tässä tarvitaan joko kovaa taistelua vahvaa vastustajaa vastaan tai sitten Ihmettä. Ehkä molempia.
Ihana kuulla, että olet saanut suurelta Parantajalta apua. On todella hyvä, että sinulla on uskonystävä, jolle voit puhua ja purkaa vanhoja tunteita, jotta uutta pääsee alkamaan.
Lääkkeet ovat joskus tarpeellisia ja niistä on mahdollisuus päästä eroon, sitten kun on tervehtynyt, niitä ei kannata mennä lopettamaan noin vain, vaan syödä juuri niin pitkään, että on varma, että kestää ilman lääkkeitä.
Koska olet uskovainen ehdotan, että pyydät Jeesukselta siunauksen juuri niihin lääkkeisiin, joita nyt syöt. Hän saattaa vaikka lisätä, jotakin lääkkeeseen tai jopa muuttaa sen muodostusta. Olen kertonut yhden voiteeseen liittyvän tosiasian, jossakin täällä olevissa viesteissä, valitettavasti en muista missä.
Älä enää syyllistä itseäsi aivan mistään. Se on oiva keino masentaa itseään. Syyllisyys ei ole Jumalan tahto meihin nähden, niin että nyt sanoudupas siitä irti ja ole vapaa.
En minäkään ymmärrä, että miksi Jumala parantaa toiset hetkessä ja toiset pikkuhiljaa. Hänellä kuitenkin on omat suunnitelmansa meitä jokaista kohden ja saat olla täysin turvallisella mielellä, sellaisena sinä olet Hänelle rakas.