Nyt, kun kaikki tuntuu olevan mahdollisimman sekaisin ja epäselvää, omat voimat ja kyvyt loppuunkäytettyjä, mieli tyhjä ja tunteeton - toisten ajatukset kylmän värjäämiä lehtiä täysin yhdentekeviä - minä paiskaan peilin lattialle ja astun sirpaleiden päälle avojaloin.
Hetki raivolle ja tyytymättömyydelle. Punaisia jälkiä valkoiselle matolle. Kävelen kirjaimia, ympyrää, revin hiuksiani ja kiukkuan.
Heräsin aamulla naisena.
Keitin kahvit ja hain eteisen käytävältä sinne tipahtaneen Hesarin. Istuin tuolilla lehti polvillani ja odotin kahvin tippumista katsellen samalla aamulähetystä BBC:ltä. Puhelimeni herätyskello soi.
Muistan jo lapsuudestani asti, että minulle olivat kaikki asiat tapahtuneet jo kauan ennen kuin ne edes tapahtuivat. En aavistellut. Koin.
Kesäaamussa kahlasin veteen ja hukuin. Illalla vaelsin yöhön etsimään aamua. Saavuin vedestä mieli syvänä aamu kädessäni vastaiselle rannalle.
Minulle sanottiin: Älä tuijota seinää, siellä ei ole mitään. Kuinka väärässä he kaikki olivatkaan - miten sen koskaan kertoisin heille ja miksi. Olin liian lapsi. Olen liian lapsi.
Jätin sanomatta monet asiat - ja ne tapahtuivat kuitenkin, välittämättä siitä tiesinkö niiden tulevan vai en. Ne tulivat aina. Ne olivat kuin pilvet joiden muodon minä jo tunsin - ne, jotka eilisen taivaalla olin nähnyt lävitseni kiitävän, yhä tunnen kiitävän.
Olenko minä ennustaja - tai sellainen eukko?
Bussipysäkillä keskustelin Saapasjalkakissan vaaleista rastatukkaisen kiilusilmän kanssa. Hänellä oli valloittavan kaunis kaulaliina. Haluaisin samanlaisen.
Minun olisi hyvä käydä vilisevällä kirpputorilla, sillä en tiedä ketään joka osaisi kutoa. Hänkään ei osannut, mutta hänen äitinsä osasi. Olin tästä pahoillani. En ollut äiti, enkä osannut kutoa. Osasin vain vilisten lukea. Sillä siinä äitini oli hyvin lahjakas.
Rastatukan puolesta olin tyytyväinen. Hänkin tuntui olevan itseensä hyvin tyytyväinen. He kaikki tuntuvat aina olevan - ihmiset. Miksi ihmeessä? Kaikkihan he olivat aivan liian pahasti kesken.
En saata koskea mihinkään tähän. Elämä on täydellistä eikä se tarvitse minun käsieni piirtoja kasvoilleen. Mitä muuttaisin? Mihin koskisin? Mihin tohtisin kajota? En mihinkään. Sillä minä en ole täällä voidakseni paremmin, vaan siksi etten tiedä miksi. Siksi vain itseeni kajoan.
Kirjoitin bussissa runon:
"Silitin hengiltä
liian kuumalla raudalla
rakkaat farkkuni
Juliet Jones
taskuissa hiekkaa
ajatuksia
ratkennut arvoitus
jokainen sauma
Niin siis tein
enkä kadu
vaikka silmäni sokaisee
tämä ikuinen laulu"
Katsoin runoani ja katsoin ulos. Miten harmaa onkaan maa ja sen ihmiset. Missä värit? Mitä minä täällä likaisen lasin takana? Istun ja yritän olla haistelematta läähättävää ilmaa. Yritän olla näkemättä mitään. Yritän olla olematta ja elämättä. Olla ei-kukaan. ei-missään. Miten teennäisen absurdia. Miten kukaan voi olla niin hölmö että luulee sellaisen onnistuvan?
Olin päättänyt mennä töitten jälkeen apteekin kautta kirpputorille, sieltä kotiin ja samoin tein teatteriin. Kenties siiderille ja sitten naimaan? Miten suunnitelmallista onkaan mitätön elämäni! Nauroin ääneen bussissa.
Pitäisiköhän hommata kani?
Kyllä!
Ei! Kanit eivät osaa kuin loikkien lisääntyä. Minä en tahdo. Olen ihminen.
Kyllä on niin, että se tunne jonka elän kävellessäni kadulla, loikkiessani ylitse istutuspuiden taikauskoisten varjojen, astuessani sadevesilätäkköön jossa kelluu oma kuvani, juopuessani jonkun naurusta ja tukehtuessani toisen suruun, minä tajuan mikä rikkaus onkaan muistaa kaikki tämä. Ja jos muisti on oikein huono, niin muistaa edes kirjata tapahtunut jotenkin ylös.
Itse en juurikaan välitä. Minä rakastan virheitä. Tänäkin aamuna kuvittelin olevani nainen.
Ehkä huomenna mies? Mutta millainen?
Ehkä juuri sellainen joka tekee virheitä.
Hetki raivolle ja tyytymättömyydelle. Punaisia jälkiä valkoiselle matolle. Kävelen kirjaimia, ympyrää, revin hiuksiani ja kiukkuan.
Heräsin aamulla naisena.
Keitin kahvit ja hain eteisen käytävältä sinne tipahtaneen Hesarin. Istuin tuolilla lehti polvillani ja odotin kahvin tippumista katsellen samalla aamulähetystä BBC:ltä. Puhelimeni herätyskello soi.
Muistan jo lapsuudestani asti, että minulle olivat kaikki asiat tapahtuneet jo kauan ennen kuin ne edes tapahtuivat. En aavistellut. Koin.
Kesäaamussa kahlasin veteen ja hukuin. Illalla vaelsin yöhön etsimään aamua. Saavuin vedestä mieli syvänä aamu kädessäni vastaiselle rannalle.
Minulle sanottiin: Älä tuijota seinää, siellä ei ole mitään. Kuinka väärässä he kaikki olivatkaan - miten sen koskaan kertoisin heille ja miksi. Olin liian lapsi. Olen liian lapsi.
Jätin sanomatta monet asiat - ja ne tapahtuivat kuitenkin, välittämättä siitä tiesinkö niiden tulevan vai en. Ne tulivat aina. Ne olivat kuin pilvet joiden muodon minä jo tunsin - ne, jotka eilisen taivaalla olin nähnyt lävitseni kiitävän, yhä tunnen kiitävän.
Olenko minä ennustaja - tai sellainen eukko?
Bussipysäkillä keskustelin Saapasjalkakissan vaaleista rastatukkaisen kiilusilmän kanssa. Hänellä oli valloittavan kaunis kaulaliina. Haluaisin samanlaisen.
Minun olisi hyvä käydä vilisevällä kirpputorilla, sillä en tiedä ketään joka osaisi kutoa. Hänkään ei osannut, mutta hänen äitinsä osasi. Olin tästä pahoillani. En ollut äiti, enkä osannut kutoa. Osasin vain vilisten lukea. Sillä siinä äitini oli hyvin lahjakas.
Rastatukan puolesta olin tyytyväinen. Hänkin tuntui olevan itseensä hyvin tyytyväinen. He kaikki tuntuvat aina olevan - ihmiset. Miksi ihmeessä? Kaikkihan he olivat aivan liian pahasti kesken.
En saata koskea mihinkään tähän. Elämä on täydellistä eikä se tarvitse minun käsieni piirtoja kasvoilleen. Mitä muuttaisin? Mihin koskisin? Mihin tohtisin kajota? En mihinkään. Sillä minä en ole täällä voidakseni paremmin, vaan siksi etten tiedä miksi. Siksi vain itseeni kajoan.
Kirjoitin bussissa runon:
"Silitin hengiltä
liian kuumalla raudalla
rakkaat farkkuni
Juliet Jones
taskuissa hiekkaa
ajatuksia
ratkennut arvoitus
jokainen sauma
Niin siis tein
enkä kadu
vaikka silmäni sokaisee
tämä ikuinen laulu"
Katsoin runoani ja katsoin ulos. Miten harmaa onkaan maa ja sen ihmiset. Missä värit? Mitä minä täällä likaisen lasin takana? Istun ja yritän olla haistelematta läähättävää ilmaa. Yritän olla näkemättä mitään. Yritän olla olematta ja elämättä. Olla ei-kukaan. ei-missään. Miten teennäisen absurdia. Miten kukaan voi olla niin hölmö että luulee sellaisen onnistuvan?
Olin päättänyt mennä töitten jälkeen apteekin kautta kirpputorille, sieltä kotiin ja samoin tein teatteriin. Kenties siiderille ja sitten naimaan? Miten suunnitelmallista onkaan mitätön elämäni! Nauroin ääneen bussissa.
Pitäisiköhän hommata kani?
Kyllä!
Ei! Kanit eivät osaa kuin loikkien lisääntyä. Minä en tahdo. Olen ihminen.
Kyllä on niin, että se tunne jonka elän kävellessäni kadulla, loikkiessani ylitse istutuspuiden taikauskoisten varjojen, astuessani sadevesilätäkköön jossa kelluu oma kuvani, juopuessani jonkun naurusta ja tukehtuessani toisen suruun, minä tajuan mikä rikkaus onkaan muistaa kaikki tämä. Ja jos muisti on oikein huono, niin muistaa edes kirjata tapahtunut jotenkin ylös.
Itse en juurikaan välitä. Minä rakastan virheitä. Tänäkin aamuna kuvittelin olevani nainen.
Ehkä huomenna mies? Mutta millainen?
Ehkä juuri sellainen joka tekee virheitä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen 75v. mies, luen paljon, vanhaa ja uutta, hyvää ja joskus huonoakin tekstiä. Tämä kirjoittamasi on hyvää. Siinä on tasoja, nopeutta, voimaa, silitit Juliet Jonesit hengiltä liian kuumalla raudalla - ei heikosta ole sellaiseen. Onnittelen, kiitos!
.. mietin tuossa, että kumpikohan on se oikea muoto "sirpaleiden" vai "sirpaleitten". En tiedä miksi, mutta jälkimmäinen kuulostaa paremmalta.
Hyvin kevyt, ilmava, harmiton pieni tajunnanvirtainen tarina. Kaunis sievä kertomus, josta monet kustantajat olisivat kiinnostuneita, jos sama syke jatkuisi 130 sivua - ja sinut tunnettaisiin julkisuudesta.
Eipä siinä mitään, sujuvasti kulkeva juttu, joka ei jätä ainakaan minulle kovin paljon mitä muistella jälkikäteen. En koe kuuluvan siihen kohderyhmään, jolle tarina on kirjoitettu.