Onko teillä kenelläkään sellaista kokemusta että esim. asperger-diagnoosin saamisesta olisi seurannut jotakin ikävää? Eräs tuttuni pelotteli meitä kun lapsemme on nyt tutkimuksissa, että hän saattaa kielteisesti leimautua ja joutua myöhemmin elämässään kärsimään diagnoosista. Onko päiväkodissa ja koulussa aina suhtauduttu diagnoosiin asiallisesti? Tuli mieleen, että ei kai vain sielläkin joku suhtaudu kielteisesti heti kun kuulee että tämä onkin erityislapsi.
Seuraukset diagnoosista
Vain hyvääkö?
111240
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meillä kokemukset ovat olleet positiivisia. Eri opettajien suhtautuminen varmasti vaihtelee. Aika paljon on tullut vastaan sitä, ettei Aspergerin syndroomasta tiedetä mitään tai siihen suhtaudutaan vähättelevästi. Hyötyä on ainakin siitä, että voi tarvittaessa selittää vaikeuksien syyn ja mahdollisesti opettajat voivat ottaa huomioon paremmin lapsen erityisvaikeudet.
Asperger-lapseen suhtaudutaan joka tapauksessa kielteisesti. Hän kärsii luultavasti myöhemmin elämässään paljon vähemmän, jos vaikeuksilla on nimi.
monen vuoden kokemuksen jälkeen tarkastellen, niin diagnoosista on ollut voittopuolisesti hyötyä. On paljon helpompaa saada vaikka erityisopetusta koulussa, kun on diagnoosi. Itse asiassa opettaja sanoi, että lääkärintodistus on/oli oltava. Myös lapsen kannalta on ollut hyvä, että hän itsekin "tietää" miksi on erilainen, mutta tehty selväksi, että erilaisuus on myös voimavara ja sen voi hyödyntää lahjakkuudet huomioiden. Missään ei ole osoitettu sormella tai suhtauduttu kielteisesti.
Normaalisti ei erotu ulospäin missään joukossa ja nyt nuori on jo 16v.
tähänkin.
Kirjoitat, että "on paljon helpompaa saada vaikka erityisopetusta koulussa, kun on diagnoosi".
Minut diagnosoitiin vasta aikuisiällä - silloin kun aloitin koulun, kouluunkäyntitarkastukset olivat varsin suurpiirteisiä. Mitattiin pituus, paino ja siinäpä se oikeastaan oli koko lääkärintarkastus. Olen varttunut pikkupaikkakunnalla, joten jos minut olisi lähetetty "erityisopetukseen" niin sitä olisi ollut saatavilla n. 50 km päässä.
Muistellessani kouluvuosia ja tentatessani nyt aikuisena silloisia opettajiani, he kyllä muistivat minut, mutta eivät kuulemma huomanneet minussa mitään "poikkeavaa". Koulumenestykseni oli hyvä, joten siitäkään ei tullut sanomista. Itse tiesin olevani määrittelemättömällä tavalla erilainen. SE on ihme, etten joutunut koulukiusatuksi - en liioin ollut itse kiusaajana vaan minun annettiin olla rauhassa. Minulla oli muutama hyvä kaveri, joiden kanssa vietin aikaa sekä koulun välitunneilla, että koulun ulkopuolella enkä kokenut yksinäisyyttä VIELÄ silloin.
Luulen, että syy siihen miksi minua ei kiusattu, oli se, että olin liian "monisäikeinen", jotta minusta olisi saanut otetta. Olin erittäin avoin ja omat puutteeni onnistuin peittämään huumorin kätköihin. Ehkä nuo seikat auttoivat. Kiusaajat eivät tienneet mihin minussa iskeä.
Tämä meni nyt asian vierestä, mutta olkoon...
Eihän ennen tunnettu koko assia (diagnooseja reilut 10v)ja itsekin muistan, että pidin itseäni jo lapsena "erilaisena" ja kun lapseni sai As-diagnoosin minulle selvisi syy omaan erilaisuuteni (myös monen sukulaisen), vaikka itsellä diagnoosin kriteerit eivät täyty. Hankin tietoa assista joka puolelta ja nyt kun luen jotain asiaan liittyvää, tuntuu usein, että ei mitään uutta, mitä en jo tietäisi. Lapsen diagnoosi helpotti, mutta toisaalta toi tulevaisuuden "tuskan". Miten lapseni tulee pärjäämään, mistä löytyy oikea ala jne..? Niiden kanssa painimme ja yritämme löytää sopivaa ja kiinnostavaa. Kun nuori on hyvin ehdoton mielipiteissään ja valinnoissaan, niin helppoa ei tule olemaan eikä ole ollut.
Itse olisin todennäköisesti tarvinnut erityisopetusta matematiikasta, sillä olin kaikissa muissa lukuaineissa kiitettävä paitsi matikka oli surkea. Myös urheilu, liikunta joukkuepelit olivat tuskaa. Ihmettelen miten selvisin matematiikasta läpi ja arvelen, että opettaja katsoi siinä jopa läpi sormien, koska epäsuhta muihin aineisiin oli todella suuri.
Vasta yli kaksikymmpisenä matikka alkoi avautumaan kun jouduin pakosta siihen panostamaan.
Nykyään pärjään arkielämässä myös matikan kanssa, mutta en osaa neuvoa lasta kuin perustehtävissä.
Lapsellani on samat ongelmat, mutta kärjistettynä. Erityisopettaja sanoi, että erityisopetusta ei saa, jos ei ole lääkärintodistusta. Lisäksi murrosiän lähellä alkoi tulla (ennusteen mukaan) eriasteista masennusta itsetuhoisuuteen asti ja terapiaa on tarvittu ja tullaan tarvitsemaan.AS-diagnoosi on ollut välttämätön ja ehdottomasti eduksi lapselle ja myös omalle jaksamiselle.En näe enkä ole kokenut mitään haittaa millään alueella. Päinvastoin. Olen sitä mieltä, että nykyäänkään suurin osa As-oireisista ei tarvitse diagnoosia.
Diagnoosi on paikallaan, jos arjessa tulee suuria ongelmia jollain osaamisen/oppimisen (tarkkaavaisuus ongelmat ym..)alueella, mielenterveysalueella jne..Mm masennusalttius on asseilla paljon suurempi verrattuna normaaliin, mm siksi, että lapsi vaistoaa ja tietää olevansa erilainen ja miettii/vertailee paljon omaa olemistaan ja elämistään toisiin.
Hyvä kuulla, että enimmäkseen myönteistä on seurannut. Kyllä me on ajateltu, että oikealla asialla ollaan, kun lapsen tilannetta selvitellään, mutta vähän tuo pelottelu säikäytti.
Meitä ihmisiä on moneksi, mutta diagnoosin saamisen jälkeen suhtautuminen pväkodissa ja koulussa on pääasiassa myönteistä. Ainakin lapsen käyttäytyminen selittyy saadulla diagnoosilla eikä epäillä vanhempien huonoa kasvatusta. Löytyy lastentarhanopettajista, -hoitajista kuin myös koulun puolelta "täys pönttöjä" ollakseen ammattilaisia, mutta heille voit toimia puolestasi asiaan as.liittyvänä opettajana.
Lippu korkeelle ja rohkeesti elämässä eteenpäin
Vuoden taistelun jälkeen lapsi sai diagnoosin. Luulimme, että lopultakin lapsi pääsee asianmukaiseen hoitoon. Diagnoosia ei kuitenkaan Auroran lasten psykiatrian osastolla hyväksytty, vaikka pohjasi heidän omaan konsultaatiopyyntöönsä. Hoitavat edelleen skitsofreniaa! Eivätkä päästä lasta konsulttien suosittelemaan hoitoon. Esittivät huostaanottoa, kun halusimme ottaa lapsen pois osastolta!
En ymmärrä miten tuollaista voi olla. Miten ammatti-ihmiset saattavat olla niin omiin näkemyksiinsä kangistuneita. En osaa antaa teille neuvoja, mutta toivon todella, että saisitte oikeanlaista apua. Toivottavasti jaksatte olla sitkeitä lapsenne asiassa ja toisillakin järki voittaisi.
Hyvä kuulla lisää rohkaisevia kokemuksia. Tuota juuri itsekin haluaisimme, että lapsen outoon käyttäytymiseen löytyisi selkeä syy, minkä toisetkin voisivat ymmärtää, ja saisimme apua lapsellemme.
Diagnoosin saaminen ei teillä siis vielä ainakaan ole auttanut, mutta toivon hartaasti, että tilanne ratkeaisi onnellisesti, ja lapsi saisi tarvitsemaansa apua. Voimia teille!