Olen aivan loppu. Olen väsynyt. En jaksa tehdä mitään. Kaikki tuntuu pahalta ja pahemmalta. En jaksa. Olisiko jollakulla mitään neuvoja, miten nähdä heleämpiä välejä pilven reunalla?
Minulla on todettu yli 10 vuotta sitten olevan persoonallisuushäiriö. Olen lukenut sieltä ja täältä juttuja, että persoonallisuushäiriöiselle pitäisi ampua kuula kalloon, ettei heillä ole mitään oikeutta elää. No, minä en voi sille mitään, mikä minua vaivaa.
Yritän olla hyvä ja kiltti, mutta kun kaikki haluavat minulle pahaa, niin eihän siinä voi kauhean ystävällinen ympäristöään kohtaan olla. No, joo. Olen kuullut, lukenut, että tämä kuuluu taudin kuvaan, mutta on helvetillistä uskotella, että minua kohtaan vittumainen ihminen ei muka sitä ole oikeasti.
Kaikki voimat elämässä menee nykyään sen pohtimiseen, että olenko tajunnut maailman oikein vai en. En uskalla reagoida mihinkään spontaanisti. Ensin pitää miettiä kaikki asian haarat ja yrittää ymmärtää, millaisia muut ihmiset ovat ennen kuin voin tehdä minkään johtopäätöksen siitä, mitä tapahtui.
Olen nimittäin ollut tilassa, jossa uskoin ihmisten kaiken aikaa haukkuvan ja vihaavan minua. Sitten tajusin, että ei kaikki ajattele minua kaiken aikaa.
Esim. olen yrittänyt vuosia takoa päähäni, että kyllä minulla on oikeus ajaa autolla niin kuin muillakin. Silti huokaisen edelleenkin, kun voin kääntyä risteyksessä pois, sillä luulen takana ajavan kiehuvan jo pää punaisena siksi, että hänen mielestään taatusti ajan huonosti ja häntä nyt tietenkin ylipäätään vituttaa, kun joku ajaa hänen edellään, vaikka olen vain yksi auto samassa ruuhkassa. Mutta muut ovat jostain syystä ok, minä en, minua pitää vihata kaikesta, mitä teen.
Minulla meni jo kohtalaisen hyvin duunissa. Ennen piti vaihtaa työpaikkaa riittävän usein. Yli kaksi vuotta muuttui sietämättömäksi. En yleensä töissä puhunut kenenkään kanssa, en käynyt kahvilla, jne. Olin hirveän yksinäinen.
Masennuin jokaisesta pommiin nukkumisesta, mutta tässä hirveässä kaaoksessa eläminen ei voi johtaa muuhun kuin useammin tapahtuvaan pommiin nukkumiseen. Pelkäsin tekeväni virheen ja saavani kenkää. Lopulta jatkuva pelko ja ahdistus, ulkopuolisuus ajoivat minut sanoutumaan irti ennen kuin minut sanotaan irti.
Sitten tapahtui ihme. Tapasin miehen, joka on halunnut olla kanssani pidempään kuin kukaan ennen. Vaikka olen lyönyt häntä niin kuin kaikkia muitakin saadessani raivokohtauksia. Olen niin huippuonnellinen tästä suhteesta enkä halua millään lopettaa sitä, mutta minua ahdistaa samoin kuin töissä, että tämä juttu päättyy minä tahansa päivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Kuitenkin, kun hän niin uskoi minuun ajattelin, että yritän olla samassa työpaikassa kauemmin ja mennä ahdistukseni yli. Tsemppasin todella. Juttelin muiden kanssa, vaikka se tuntui loppuun asti vaikealta. Otin roolin, että sanon aina jotakin enkä välitä siitä, että ihmiset ei tajua ja tuijottaa.
Mutta tietenkin piti mennä pomon kanssa sukset ristiin ja niin kävi, niin kuin olen aina pelännyt, että minut sanottiin irti. Pomo painotti, että kyse on henkilökohtaisista syistä, vaikka virallinen syy oli se, että työt vähenivät.
Sen jälkeen olen ollut ihan hajalla. Maailma on juuri niin hirveä ja vittumainen kuin olen aina uskonut sen olevan. Kaikki minun ja kavereiden vakuuttelut siitä, ettei se olisi sitä ovat suurta valhetta.
En pysty tekemään töitä. Koska nykyisessä paikassa ahdistus on hirveämpää kuin koskaan. Olen ihan varma, että hetkenä minä hyvänsä minua syytetään jostakin virheestä ja minut heitetään pihalle. Olen parissa kuukaudessa niin ahdistunut, että päätin sanoa itseni irti, koska en kestä tätä enää.
Minä haluaisin kyllä tehdä töitä. Mutta pitäisi olla psyykkisesti terve, jotta saa tehdä töitä. Minulla on koulutusta ja ansioita, joten olen päässyt yleensä aika nopeasti uuteen paikkaan, mutta kuten näin, olen yksi paskanhailee. Tekee mieli todella upota itsesääliin: että miksi minun pitää saada turpiin? Miksi minun jo muuten vaikeaa elämää pitää vaikeuttaa ja hajottaa?
Olin tosi motivoitunut ja yritin parhaani. Olin valmis antamaan kaikkeni, jotta saisin jotakin vakautta elämääni. Jatkuvuutta. Ettei joka vuosi tarvitsisi aloittaa jotakin uutta. Sitten pitää iskeä sellainen pomo, jota ottaa päähän se, että en halua olla alipalkattu ja tuon sen esille.
Homma meni niin, että koeajan jälkeen minulle ehdotettiin palkankorotusta. Sanoin, että palkka on vähäinen. Siitä seurasi raivokas haukkuminen minua kohtaan, kunnes kysyin, että miksi työehtosopimuksessa lukee, että minun pitäisi tienata vähintään vähän enemmän. Sitten tuli hiljaista ja palkka nousi seuraavana päivänä.
Tästä alkoi kuitenkin rumba, jonka jälkeen minut erotettiin. En ehkä ollut täysi enkeli, mutta minusta on vain kohtuullista ja oikeutettua vaatia oikeudenmukaista palkkaa: sain nimittäin mininipalkaa, jota kahden vuoden työkokemuksen jälkeen maksetaan, vaikka minulla oli yli viisi vuotta työkokemusta.
Mitä tällä tarkoitan, että en pelkästään itse mokannut juttua, vaan kyllä oli ihan sopivan konservatiivinen pomo, joka ehdotti työhaastattelussa, että minun olisi hyvä tehdä lapsia, hänellä niitä oli kuulemma kolme.
Niin siis. Nyt olen taas raunioina. Ajattelen, että ei minua tällä pallolla haluta eikä tarvita, vaikken ole mikään apuapuhenkilö ja tähän asti elättänyt itseni.
En pysty jatkamaan nykyisessä paikassa, koska olen niin maassa. Olen niin ahdistunut ja pelkään potkuja joka päivä, teet töitä silmät kiiluen, koska pelkään virhettä ja silti olen tajupois väsymyksen takia.
En tiedä, miten saisin itseni enää kasaan. Kaikki yrittämiseni on mennyt hukkaan. Koko elämä on pelkkää kärsimystä. Tunnen itseni todella vammaiseksi ja sitten juuri siksi minua lyödään lisää... Miksi minun elämäni halutaan tuhota? Miksi minun pitää päätyä kortistoon, sillä olen yrittänyt taatusti enemmän kuin kukaan terve ihminen?
Isä aloitti elämäni tuhoamisen enkä tietenkään voi antaa sitä anteeksi. Häneltä opin, etten ole mitään ja että minua saa lyödä ja hakata, että itseasiassa olen sitä varten, joku nyrkkeilysäkki maailmaan tarvitaan. Mutta minä en ole nyrkkeilysäkki. Niin se on ongelmani kai - minä pidän huolen siitä, että kukaan ei hypi varpaillani.
Mutta luulin, että maailma haluaa antaa minulle mahdollisuuden. Luulin, että minun toivotaan vähintään elättävän itseni ja tekevän töitä. Olen omien ongelmien takia viettänyt risaista elämää. Mutta miksi heti yrittäessäni matto pitää vetää jalkojen alta?
Tietenkin vähän ajan päästä olen taas töissä. Työkkäri löytää minulle paikan ja minun on pakko kaikesta ahdistuksesta huolimatta aloittaa. Mutta mitä tästä tulee? Elämä on vain jatkuva sarja kärsimyksiä ja mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä enemmän rikki olen.
Koko elämä on teeskentelyä. Ihmettelen kaiken aikaa, että miksi tietyt asiat kiinnostaa ihmisiä. Miksi naiset meikkaavat? Miksi joku haluaa suuremmat rinnat? Miksi kaikki haluaa kännykän? Minä en vastaa tavalliseenkaan puhelimeen.
Tiedän olevani jotenkin erilainen ja kummallinen ja yritän kaiken aikaa esittää ihmistä, mutta se on vaikeaa, kun en tiedä, millaisia sellaiset ovat. Olen todella jossakin rajalla (borderline), sillä ihmiset ovat kummallisia eivätkä hyväksy muuta kuin sen - minun silmissä - kummallisuuden.
Olen tavannut ihmisiä, joita häiritsee se, miten katson heitä silmiin. Katson kuulemma liian intensiivisesti. Enkä ole tavannut kuin yhden ihmisen, jota naurattavat samat asiat kuin minua.
Minä tapaan ihmisiä vain siksi, että heistä on jotakin hyötyä minulle. Koska kukaan ei kuitenkaan välitä minusta, kuka olisi?. Olenko sellaiseen ihmiseen törmännyt, joka minusta välittäisi? Kaikki ovat kääntäneet minulle selän. Sellaisia ihmiset ovat.
Luin jonkun persoonallisuushäiriöiselle suuttuneen kirjoituksen siitä, miten hän tunsi itsensä petetyksi eikä halunnut olla tekemisissä ko. henkilön kanssa. Osasin heti eläytyä kyseisen kusipään elämään. Hän itse loukkaa toista ja kuvittelee sitten, että hän on joutunut vääryyden kohteeksi. Itsehän hän oli vittumainen. Miksi hän sitten rakkautta odottaa?
Minusta en ole ollut kohtuuton, mutta kuulemma se kuuluu taudinkuvaan. Ajattelen sitten niin, että viha, jolla ihmiset ajoittain suhtautuvat minuun on vastaavaa, mitä he minusta ovat kokeneet.
Mutta kyseisissä tilanteissa voin vain onnitella itseäni, sillä en ole syyttä inhottava. Tavalliset ihmiset ovat niin s***nan itsekäitä ja ajattelevat vain itseään. Heistä pieni vihan osoitus on katastrofi, vaikka todellisuudessa se on vain pikku juttu. Tavalliset ihmiset ei kestä mitään.
He ansaitsevat vihani, he itse kerjäävät sitä. Ensin loukkaavat. Sitten itkevät. Ja väittävät, että minä olen muka hirviö, vaikka he itse ovat hirviöitä. Minun pitää aina olla syyllinen kaikkeen. Minua ei tarvitse ymmärtää. Heitä kyllä.
Nyt sitten myös pelkään, että suhteeni päättyy samoin kuin työni. Se olisi viimeinen tippa. Mutta en pysty tappamaan itseäni. Jos pystyisin, olisin tehnyt sen jo ajat sitten. Viimeisen tipan jälkeen minusta tulee alkoholisti. Olen jo nyt riittävän alkoholiongelmainen tai alkoholisti, jos sen tunnustaminen muuttaa maailman jotenkin paremmaksi.
Ainoa aika, jolloin minun elämässä huolet eivät paina, sielua ei väännä ja käännä kuin ihon sisäpuolella olisi veitsen teriä tai lasin siruja, on ensimmäin iltakalja. Tähän asti juominen on pysynyt sen verran kurissa, etten ole sen takia esim. ollut pois töistä. Mutta kaikki menee pieleen joka tapauksessa, joten miksi sinnitellä selvinpäin, kun humalassa on edes hetken hyvä olla.
Ainoa asia, joka estää minua juomasta on suhteeni. Se on ainoa toivoni, mutta olen melkein lopettamassa sitä ihan siksi, että en kestä sitä, että hän jättää minut tai sitä, että pelkään hänen jättävän minut. Toisaalta tiedän, että on todellisen itsemurhan alku lopettaa tämä suhde. Minulla ei ole elämässä enää mitään. Elämäni on ollut vain turha taistelu.
Olen käynyt terapiassa ainakin 8 vuotta. Ei siitä ole ollut juurikaan hyötyä, koska terapeutit on niin p:stä. Viimeksi en todellakaan voinut jatkaa, kun keskustelu liikkui sillä tasolla, että johtuvat finniongelmani psyykkisistä syistä vai eivät. Kun kysyin MTT:stä, että enkö voisi saada toista terapeuttia, niin ei se käynyt. Joko se idiootti tai ei mitään.
Tiedän, että kaikki kirjoittamani ei ole täysin järkevää. Mutta olen väsynyt olemaan järkevä. Sillä kaikista ponnisteluista huolimatta en ymmärrä maailmaa eikä varsinkaan maailma minua.
Minulla on todettu yli 10 vuotta sitten olevan persoonallisuushäiriö. Olen lukenut sieltä ja täältä juttuja, että persoonallisuushäiriöiselle pitäisi ampua kuula kalloon, ettei heillä ole mitään oikeutta elää. No, minä en voi sille mitään, mikä minua vaivaa.
Yritän olla hyvä ja kiltti, mutta kun kaikki haluavat minulle pahaa, niin eihän siinä voi kauhean ystävällinen ympäristöään kohtaan olla. No, joo. Olen kuullut, lukenut, että tämä kuuluu taudin kuvaan, mutta on helvetillistä uskotella, että minua kohtaan vittumainen ihminen ei muka sitä ole oikeasti.
Kaikki voimat elämässä menee nykyään sen pohtimiseen, että olenko tajunnut maailman oikein vai en. En uskalla reagoida mihinkään spontaanisti. Ensin pitää miettiä kaikki asian haarat ja yrittää ymmärtää, millaisia muut ihmiset ovat ennen kuin voin tehdä minkään johtopäätöksen siitä, mitä tapahtui.
Olen nimittäin ollut tilassa, jossa uskoin ihmisten kaiken aikaa haukkuvan ja vihaavan minua. Sitten tajusin, että ei kaikki ajattele minua kaiken aikaa.
Esim. olen yrittänyt vuosia takoa päähäni, että kyllä minulla on oikeus ajaa autolla niin kuin muillakin. Silti huokaisen edelleenkin, kun voin kääntyä risteyksessä pois, sillä luulen takana ajavan kiehuvan jo pää punaisena siksi, että hänen mielestään taatusti ajan huonosti ja häntä nyt tietenkin ylipäätään vituttaa, kun joku ajaa hänen edellään, vaikka olen vain yksi auto samassa ruuhkassa. Mutta muut ovat jostain syystä ok, minä en, minua pitää vihata kaikesta, mitä teen.
Minulla meni jo kohtalaisen hyvin duunissa. Ennen piti vaihtaa työpaikkaa riittävän usein. Yli kaksi vuotta muuttui sietämättömäksi. En yleensä töissä puhunut kenenkään kanssa, en käynyt kahvilla, jne. Olin hirveän yksinäinen.
Masennuin jokaisesta pommiin nukkumisesta, mutta tässä hirveässä kaaoksessa eläminen ei voi johtaa muuhun kuin useammin tapahtuvaan pommiin nukkumiseen. Pelkäsin tekeväni virheen ja saavani kenkää. Lopulta jatkuva pelko ja ahdistus, ulkopuolisuus ajoivat minut sanoutumaan irti ennen kuin minut sanotaan irti.
Sitten tapahtui ihme. Tapasin miehen, joka on halunnut olla kanssani pidempään kuin kukaan ennen. Vaikka olen lyönyt häntä niin kuin kaikkia muitakin saadessani raivokohtauksia. Olen niin huippuonnellinen tästä suhteesta enkä halua millään lopettaa sitä, mutta minua ahdistaa samoin kuin töissä, että tämä juttu päättyy minä tahansa päivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Kuitenkin, kun hän niin uskoi minuun ajattelin, että yritän olla samassa työpaikassa kauemmin ja mennä ahdistukseni yli. Tsemppasin todella. Juttelin muiden kanssa, vaikka se tuntui loppuun asti vaikealta. Otin roolin, että sanon aina jotakin enkä välitä siitä, että ihmiset ei tajua ja tuijottaa.
Mutta tietenkin piti mennä pomon kanssa sukset ristiin ja niin kävi, niin kuin olen aina pelännyt, että minut sanottiin irti. Pomo painotti, että kyse on henkilökohtaisista syistä, vaikka virallinen syy oli se, että työt vähenivät.
Sen jälkeen olen ollut ihan hajalla. Maailma on juuri niin hirveä ja vittumainen kuin olen aina uskonut sen olevan. Kaikki minun ja kavereiden vakuuttelut siitä, ettei se olisi sitä ovat suurta valhetta.
En pysty tekemään töitä. Koska nykyisessä paikassa ahdistus on hirveämpää kuin koskaan. Olen ihan varma, että hetkenä minä hyvänsä minua syytetään jostakin virheestä ja minut heitetään pihalle. Olen parissa kuukaudessa niin ahdistunut, että päätin sanoa itseni irti, koska en kestä tätä enää.
Minä haluaisin kyllä tehdä töitä. Mutta pitäisi olla psyykkisesti terve, jotta saa tehdä töitä. Minulla on koulutusta ja ansioita, joten olen päässyt yleensä aika nopeasti uuteen paikkaan, mutta kuten näin, olen yksi paskanhailee. Tekee mieli todella upota itsesääliin: että miksi minun pitää saada turpiin? Miksi minun jo muuten vaikeaa elämää pitää vaikeuttaa ja hajottaa?
Olin tosi motivoitunut ja yritin parhaani. Olin valmis antamaan kaikkeni, jotta saisin jotakin vakautta elämääni. Jatkuvuutta. Ettei joka vuosi tarvitsisi aloittaa jotakin uutta. Sitten pitää iskeä sellainen pomo, jota ottaa päähän se, että en halua olla alipalkattu ja tuon sen esille.
Homma meni niin, että koeajan jälkeen minulle ehdotettiin palkankorotusta. Sanoin, että palkka on vähäinen. Siitä seurasi raivokas haukkuminen minua kohtaan, kunnes kysyin, että miksi työehtosopimuksessa lukee, että minun pitäisi tienata vähintään vähän enemmän. Sitten tuli hiljaista ja palkka nousi seuraavana päivänä.
Tästä alkoi kuitenkin rumba, jonka jälkeen minut erotettiin. En ehkä ollut täysi enkeli, mutta minusta on vain kohtuullista ja oikeutettua vaatia oikeudenmukaista palkkaa: sain nimittäin mininipalkaa, jota kahden vuoden työkokemuksen jälkeen maksetaan, vaikka minulla oli yli viisi vuotta työkokemusta.
Mitä tällä tarkoitan, että en pelkästään itse mokannut juttua, vaan kyllä oli ihan sopivan konservatiivinen pomo, joka ehdotti työhaastattelussa, että minun olisi hyvä tehdä lapsia, hänellä niitä oli kuulemma kolme.
Niin siis. Nyt olen taas raunioina. Ajattelen, että ei minua tällä pallolla haluta eikä tarvita, vaikken ole mikään apuapuhenkilö ja tähän asti elättänyt itseni.
En pysty jatkamaan nykyisessä paikassa, koska olen niin maassa. Olen niin ahdistunut ja pelkään potkuja joka päivä, teet töitä silmät kiiluen, koska pelkään virhettä ja silti olen tajupois väsymyksen takia.
En tiedä, miten saisin itseni enää kasaan. Kaikki yrittämiseni on mennyt hukkaan. Koko elämä on pelkkää kärsimystä. Tunnen itseni todella vammaiseksi ja sitten juuri siksi minua lyödään lisää... Miksi minun elämäni halutaan tuhota? Miksi minun pitää päätyä kortistoon, sillä olen yrittänyt taatusti enemmän kuin kukaan terve ihminen?
Isä aloitti elämäni tuhoamisen enkä tietenkään voi antaa sitä anteeksi. Häneltä opin, etten ole mitään ja että minua saa lyödä ja hakata, että itseasiassa olen sitä varten, joku nyrkkeilysäkki maailmaan tarvitaan. Mutta minä en ole nyrkkeilysäkki. Niin se on ongelmani kai - minä pidän huolen siitä, että kukaan ei hypi varpaillani.
Mutta luulin, että maailma haluaa antaa minulle mahdollisuuden. Luulin, että minun toivotaan vähintään elättävän itseni ja tekevän töitä. Olen omien ongelmien takia viettänyt risaista elämää. Mutta miksi heti yrittäessäni matto pitää vetää jalkojen alta?
Tietenkin vähän ajan päästä olen taas töissä. Työkkäri löytää minulle paikan ja minun on pakko kaikesta ahdistuksesta huolimatta aloittaa. Mutta mitä tästä tulee? Elämä on vain jatkuva sarja kärsimyksiä ja mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä enemmän rikki olen.
Koko elämä on teeskentelyä. Ihmettelen kaiken aikaa, että miksi tietyt asiat kiinnostaa ihmisiä. Miksi naiset meikkaavat? Miksi joku haluaa suuremmat rinnat? Miksi kaikki haluaa kännykän? Minä en vastaa tavalliseenkaan puhelimeen.
Tiedän olevani jotenkin erilainen ja kummallinen ja yritän kaiken aikaa esittää ihmistä, mutta se on vaikeaa, kun en tiedä, millaisia sellaiset ovat. Olen todella jossakin rajalla (borderline), sillä ihmiset ovat kummallisia eivätkä hyväksy muuta kuin sen - minun silmissä - kummallisuuden.
Olen tavannut ihmisiä, joita häiritsee se, miten katson heitä silmiin. Katson kuulemma liian intensiivisesti. Enkä ole tavannut kuin yhden ihmisen, jota naurattavat samat asiat kuin minua.
Minä tapaan ihmisiä vain siksi, että heistä on jotakin hyötyä minulle. Koska kukaan ei kuitenkaan välitä minusta, kuka olisi?. Olenko sellaiseen ihmiseen törmännyt, joka minusta välittäisi? Kaikki ovat kääntäneet minulle selän. Sellaisia ihmiset ovat.
Luin jonkun persoonallisuushäiriöiselle suuttuneen kirjoituksen siitä, miten hän tunsi itsensä petetyksi eikä halunnut olla tekemisissä ko. henkilön kanssa. Osasin heti eläytyä kyseisen kusipään elämään. Hän itse loukkaa toista ja kuvittelee sitten, että hän on joutunut vääryyden kohteeksi. Itsehän hän oli vittumainen. Miksi hän sitten rakkautta odottaa?
Minusta en ole ollut kohtuuton, mutta kuulemma se kuuluu taudinkuvaan. Ajattelen sitten niin, että viha, jolla ihmiset ajoittain suhtautuvat minuun on vastaavaa, mitä he minusta ovat kokeneet.
Mutta kyseisissä tilanteissa voin vain onnitella itseäni, sillä en ole syyttä inhottava. Tavalliset ihmiset ovat niin s***nan itsekäitä ja ajattelevat vain itseään. Heistä pieni vihan osoitus on katastrofi, vaikka todellisuudessa se on vain pikku juttu. Tavalliset ihmiset ei kestä mitään.
He ansaitsevat vihani, he itse kerjäävät sitä. Ensin loukkaavat. Sitten itkevät. Ja väittävät, että minä olen muka hirviö, vaikka he itse ovat hirviöitä. Minun pitää aina olla syyllinen kaikkeen. Minua ei tarvitse ymmärtää. Heitä kyllä.
Nyt sitten myös pelkään, että suhteeni päättyy samoin kuin työni. Se olisi viimeinen tippa. Mutta en pysty tappamaan itseäni. Jos pystyisin, olisin tehnyt sen jo ajat sitten. Viimeisen tipan jälkeen minusta tulee alkoholisti. Olen jo nyt riittävän alkoholiongelmainen tai alkoholisti, jos sen tunnustaminen muuttaa maailman jotenkin paremmaksi.
Ainoa aika, jolloin minun elämässä huolet eivät paina, sielua ei väännä ja käännä kuin ihon sisäpuolella olisi veitsen teriä tai lasin siruja, on ensimmäin iltakalja. Tähän asti juominen on pysynyt sen verran kurissa, etten ole sen takia esim. ollut pois töistä. Mutta kaikki menee pieleen joka tapauksessa, joten miksi sinnitellä selvinpäin, kun humalassa on edes hetken hyvä olla.
Ainoa asia, joka estää minua juomasta on suhteeni. Se on ainoa toivoni, mutta olen melkein lopettamassa sitä ihan siksi, että en kestä sitä, että hän jättää minut tai sitä, että pelkään hänen jättävän minut. Toisaalta tiedän, että on todellisen itsemurhan alku lopettaa tämä suhde. Minulla ei ole elämässä enää mitään. Elämäni on ollut vain turha taistelu.
Olen käynyt terapiassa ainakin 8 vuotta. Ei siitä ole ollut juurikaan hyötyä, koska terapeutit on niin p:stä. Viimeksi en todellakaan voinut jatkaa, kun keskustelu liikkui sillä tasolla, että johtuvat finniongelmani psyykkisistä syistä vai eivät. Kun kysyin MTT:stä, että enkö voisi saada toista terapeuttia, niin ei se käynyt. Joko se idiootti tai ei mitään.
Tiedän, että kaikki kirjoittamani ei ole täysin järkevää. Mutta olen väsynyt olemaan järkevä. Sillä kaikista ponnisteluista huolimatta en ymmärrä maailmaa eikä varsinkaan maailma minua.
Vastaukset 31
Vanhimmat
että sinun pitäisi saada levätä ja olla rauhassa muilta ihmisiltä.
Samalla voisit kirjoittaa elämästäsi tarinaa itsellesi niin, että
- et huijaa itseäsi yhtään,
- hyväksyt itsesi kaikkine niine tunteinesi, jotka sinussa heräävät ( tunne myötätuntoa ja ymmärtämystä itseäsi kohtaan esim. niiden tapahtumien johdosta, jolloin olet töppäillyt )
- tiedosta millä elämänalueilla tarkoituksesi ei ole toteutunut, tai on toteutunut vaillinaisesti ( lapsi, nainen, äiti jne. ). Miksi?
En usko, että aluksi tarvitsee tiedostaa sitä, mitä muut ihmiset mahdollisesti sinusta ajattelevat. Tärkeämpää on tiedostaa omat tunteet ja motiivit teoillesi ( toisten tunteita ja ajatuksia arvaillessa käy niin, että ne ovatkin usein omia epäluuloja, mitä kohdistaa toiseen tiedostamattomasti ).
Vasta kun olet riittävän paljon työskennellyt omien tunteittesi ja tekojesi motiivien tiedostamiseksi, vahvistut niin paljon, että saatat myöhemmin tuntea empatiaa muita kohtaan.
En ole ammatti-ihminen, mutta minusta sinä et ole kovin piilossa. Ongelmasi voivat selvitä. Toipuminen kestää kauan, mutta jo alkuun päästyäsi tunnet iloa siitä, kun kerä lähtee purkautumaan.
Omien luulojeni vallassa olen koko päivän ajatellut, mitä vastaan niille, jotka toivottavat minut helvettiin tms. Enemmän kyllä epäilin, ettei kukaan vastaa. Olen siksi yllättynyt ja iloinen lämpimästä vastauksesta. Olen todella iloinen, Lissu, että vastasit.
Neuvosi kuulostavat myös hyviltä. Minun täytyy paneutua niihin ja miettiä, miten voin niitä hyödyntää parhaiten. Mutta ajatuksia ne herättävät. Uusia toiveita siitä, että voin tehdä jotakin oman tilani eteen.
Haluan myös vähän jatkaa kertomusta itsestäni siltä pohjalta, mitä ajatuksia vastauksesi minussa herätti.
Olen lukenut, että persoonallisuushäiriöiset manipuloivat toisia ihmisiä ja käyttävät näitä hyväkseen. Itse en osaa manipuloida, koska tuntuu olevan niin vaikeaa ylipäätään tajuta, mikä toisia liikuttaa.
Nuorempana valehtelin tavallaan kuin varmuuden vuoksi. Tai paremmin vääristelin totuutta, annoin ymmärtää ja jätin tiettyjä kohtia totuudesta pois. Sitten jossakin vaiheessa rupesin ajattelemaan, että miksi valehtelen. Valehtelu oli jonkinlaista itsensä piilossa pitämistä, mutta totesin, että yhtä hyvin voin kertoa totuuden ja olla samalla itselleni rehellinen.
Olen sen jälkeen yrittänyt olla vähintään itselleni rehellinen, mutta ulkopuolisille esim. työkavereille on vaikea selittää elämäänsä sellaisena kuin se on mennyt. On siksi pakko keksiä tekemisilleen toisia motiiveja ja vähän värittää totuutta. Välillä uskon omia juttujanikin niin, että on vaikea muistaa totuutta.
Esim. kävin yhden koulun muutaman vuoden työskentelyn jälkeen. Kerron aina ihmisille, että olin aina sitä mieltä, että haluan ammatin, minun oli vain vaikea keksiä ensin, mikä se olisi. Kun löysin alani, asia oli selvä. Totuus on kuitenkin se, että minua kiusattiin työpaikalla ja olin huonossa asemassa kouluttamattomuuden, nuoruuteni ja työkokemuksen vähyyden takia.
Halusin pois ja halusin varmistaa, että tulevaisuudessa en ole yhtä aliarvostetussa asemassa enkä yhtä riippuvainen yhdestä tietystä työnantajasta. Vain halu pois ajoi minut kouluun. Muut syyt ymmärsin myöhemmin, mutta ne olivat vaikuttamassa alitajunnassa siihen, etten vain vaihtanut työpaikkaa.
Toisten ihmisten ajattelusta: neuvosi on hyvä, mutta minun täytyy harkita, miten sen nielen. Itsestäänselvästi ajattelen, että kaikki vihaavat minua tai ovat korkeintaan välinpitämättömiä siihen hetkeen asti, kunnes heillä on syy lyödä minua.
Tiedän, että tämän harhaluulon vallassa olen täysin pois raiteiltani, kun joku asia menee pieleen. Tunnen itseni täysin puolustuskyvyttömäksi ja oletan myös muiden pitävän minua puolustuskyvyttömänä. Siksi minun pitää näyttää, että minua ei kohdella huonosti ja ylireagoin aika mahtavalla arsenaalilla johonkin pikkujuttuun.
Ajanmittaan olen yrittänyt tajuta, etteivät omat ajatukseni pidä paikkaansa ja toisten ajatusten pohtimisella yritän vakuutella itselleni, että olen väärässä, jos ajattelen heidän suhtautuvan minuun negatiivisesti. Tämä helpottaa vähän oloani ja varmasti myös muiden oloa.
En voi noin vain unohtaa muita ja heidän ajatuksiaan, koska alitajunnasta nousee heti, että tuo vastaantulija ei kunnioita minua, ei halua olla minua kohtaan ystävällinen eikä kohtelias, vaan mieluiten teilaa minut ulos kadulta, joten kun hän on kohdalla, olen jo valmis lyömään pesäpallomailalla päähän. On vain järkevää siinä tilanteessa rauhoitella itseään ja sanoa, että olen väärässä.
Mutta toinen puoli, eli se, että ylenpalttisesti ajatukseni pyörivät siinä, mitä toiset ajattelevat, ei varmaan ole hyväksi. Minun pitää, niin kuin ilmeisesti tarkoitat, ymmärtää, mitä itse tunnen ja ajattelen.
Kun sain diagnoosini, en tiennyt mitään persoonallisuushäiriöstä. Elin täysin omassa maailmassani. Minulla ei ollut sairauden tuntoa enkä tiennyt mihin asioihin ja ajatuksiin minun pitäisi vaikuttaa. En nähnyt varsinaisia ongelmiani.
Vasta vuosia myöhemmin tajusin ruveta ottamaan asiasta selvää ja se, mitä olen löytänyt, on auttanut minua näkemään itseni toisessa valossa. Se on avannut silmäni sille, miten itse aiheutan ongelmani.
Olen yrittänyt ratkaista ongelmiani. Olen pohtinut, ajatellut, kirjoittanut päiväkirjaa, keskustellut ihmisten kanssa. Mutta tämä ongelma on niin vaikea. Erityisesti siksi, että käsittääkseni minun pitää muuttaa asenteitani ja käsityksiäni.
Kyllä pientä tulosta olen saanut, mutta tuntuu, että sitten tapahtuu jotakin, joka vie takaisin menneisyyteen, palauttaa ongelmani. On joka tapauksessa helpompaa tietää, että toisten viha minua kohtaan on omaa kuvitteluani, vaikka se tunteiden tasolla on todellista. Vain miljoona kokemusta siitä, että minua ei vihata voisi todistaa minulle (sisimmälle), että asia todella on niin. Ja se lienee aika mahdotonta tai jos ei mahdotonta, niin on aikaa vievää ja hidasta saada pientäkään tulosta aikaan.
Usein minusta tuntuu, että kierrän vain kehää. Keskityn johonkin ongelmaan, siirryn toiseen ja kolmanteen ja huomaan taas, että ensimmäinen ongelma vaivaa kuin sille ei olisi tapahtunut mitään.
Ongelmien selvittelyä vaikeuttaa se, että tunnen, että minulla on erilaisia "tiloja". Siitä olen varma, ettei minulla ole eri persoonia. Tilalla tarkoitan tietynlaista tunnetilaa, joka ikäänkuin karsii suuren osan minusta pois.
Yhtä tällaista tilaa sanon "terveystilaksi". Silloin unohdan täysin, että minulla ylipäätään on psyykkisiä ongelmia. Tila saattaa kestää kuukausia. Sitten yhtäkkiä muistan, että minullahan on persoonallisuushäiriö, miten saatoin unohtaa sen.
Toinen tila on sitten nyt vallalla oleva "sairaustila", johon varmaan liittyy masennuskin. Kärsin suunnattomasti. Näissä kärsimystiloissa haluan viillellä itseäni, koska fyysinen kipu tuntuu helpottavan henkistä kipua. Tai ehkä fyysinen kipu vie aivojen huomion siihen ja siksi minulla on hetki parempi olla.
Olen varma, että tämä kärsimys kestää koko elämäni eikä siihen ole odotettavissa mitään muutosta. Hyvinäkään kausina en ole onnellinen tai elämäniloinen. Aika aiheuttaa vain sen, että minulla on raskaampi taakka kannettavana, enemmän loukkauksia, enemmän töppäyksiä, enemmän tuskaa elettynä, jne.
Aiheutan vain surua lähimmilleni ja kulissien ylläpito käy raskaaksi. Minulla on vahva tunne, ettei kukaan ymmärrä minua eikä se ole kovin kaukaa haettu. Viimeisin kaveri/tuttu kitisi minulle, että minun pitää lopettaa lääkkeiden käyttö, koska en voi niillä kuitenkaan muuttaa persoonaani.
En minä yritä lääkkeillä muuttaa persoonaani, vaan helpottaa edes vähän tätä jatkuvaa tuskaa. Ja sitä tämä tuttu ei tajunnut monista selitysyrityksistäni huolimatta. Koska hän ei ole elämässään kärsinyt, niin ei hän tajua, mitä se voi olla.
Myönnän, että siinä hän oli oikeassa, ettei minun kannata syödä lääkkeitä, koska minusta niillä ei ole juurikaan positiivisia vaikutuksia - ei ainakaan paljon yli negatiivisten. Mutta lääkäri kehoittaa aina jatkamaan ja hiljalleen olen sitä mieltä, että minun on ehkä kuitenkin syytä luottaa lääkärin mielipiteeseen.
Jos tämä olisikin yksi synkkä hetki elämässä. En voi loputtomasti levätä ja odottaa. Voi kun tämä olisikin ongelmien kerä, joka alkaa purkautua, mutta sitä se ei ole. Olen niin usein uskonut siihen ja todennut, että se oli toiveajattelua.
No, täytyy jatkaa yrittämistä. En pysty itsemurhaan, vaikka usein ajattelen, että se olisi ehkä kaikkien kannalta paras vaihtoehto. Olen pari kertaa yrittänyt, mutta sisu on loppunut jo ennen kuin pääsen alkuun. Sen jälkeen olo on todella typerä. Kaveritkin lakkasi ottamasti itsemurhauhkailut vakavasti ja pitkän pettymyksen jälkeen tajusin kyllä, miksi he niin reagoivat. Nyt pitää vain kitkuttaa täällä ja katsoa, miten elämä menee hiljalleen päin persettä.
et vihaa vaan pelkäät,aivan hirveästi. Opettelisit hyväksymään itsesi, pienin askelin. Lääkkeet ja lääkärit... Itsellänikin oli joskus vihaa, pelkoa, yksinäisyyttä, alkoholin liikakäyttöä... Monenlaista on elämään mahtunut, mutta se mikä kannattaa on itsensä vahvistaminen esim. levolla. Ei tässä yhteiskunnassa ole mikään pakko repiä itseään hajalle, onhan meillä sosiaaliapu. Ja lyöppäs vaikka sitä lääkäriäsi niin loma hoituu kyllä alta aikayksikön. Toinen hyvä vaihtoehto on matkustella ja katsella maailmaa, jättää vanha vihainen väsynyt itsensä taaksensa ja hypätä lämpimän meren sineen huojuvien palmujen laulaessa. Terapia... Oletko itse halunnut kelaterapiaa, vai onko se kaikki ollut vain sitä mitä nyt sattuu saamaan... Oon itse siinä vaiheessa kun taas kerran menen ensin puoleksi vuodeksi mtthen ja sitten vasta kunnolliselle, koska niinhän se käy. Samalla lailla itsekin joskus ajatteli että on niin pirun häiriintynyt eikä saisi olla ollenkaan. Ajattelin etten kahtaviittä vanhemmaksi halua elääkään... Mitä turhia... Kunnes joku sanoi että ihminen voi olla onnellinen vaikka ojankaivajana, eli ei sillä väliä mitä ihminen tekee kunhan se saa itsen tuntumaan täyteläiseltä. Jos se on nukkuminen ja eristäytyminen, silloin nukutaan ja eristäydytään. Jos se on nyrkkeileminen, silloin nyrkkeillään. Ehkä sun pitäisi nähdä miten naurettavaa sellainen käytös on, kirkuminen, sylkeminen, viiltely, turpaanveto. Itseäni auttoi kun näin läheltä tällaisen tapauksen, ja päätin että EI IKINÄ.
Aikuistumisestahan tässä on kyse, kypsymisestä ja uudesta syntymästä. Uudesta mahdollisuudesta.
Rauhaa
Hei "borderline",
molemmat viestisi jäivät mietityttämään minua pitkäksi aikaa. Kunpa ne ihmiset, jotka pitävät persoonallisuushäiriötä sairastavia ihmisiä hankalina luonnevikaisina ja haluttomina muuttumaan, ymmärtäisivät, miten kiihkeä halu (ja yritykset) parantua sekä kokonaisvaltainen paha olo persoonallisuushäiriöisellä ihmisellä on. Saat kaiken myötätuntoni ja toivon sydämestäni, että elämäsi kääntyy valoisaan suuntaan. Minkätyyppinen p-häiriö sinulla diagnosoitiin? Olen hoitoalan opiskelija ja näistä asioista jonkin verran selvillä.
Olet herkkä ja syvästi tunteva ihminen, toivottavasti saat jatkossa tuntea enemmän iloa kuin tuskaa.
Voimia sinulle!
Kiitos lämpimästä viestistäsi. Minulla diagnosoitiin epävakaa persoona ja siksi en aluksi tajunnut, mistä on kyse. En nimittäin tiennyt, mikä epävakaa persoona on eikä minulle sanottu, että se on persoonallisuushäiriö.
Olen tässä kertaillessa tautimäärityksiä tullut siihen tulokseen, että olen nykyään ehkä enemmän painottunut epäluuloiseksi persoonaksi, koska kaikenlainen väkivaltaisuus (siis myös itseen kohdistuva - kuten viiltely yms.) ja raivokohtaukset ovat harvenneet.
Pinnan alla kytee vain syvä pelko ja viha toisia ihmisiä kohtaan. Olisikohan se parannusta? Epäluulo oli itseasiassa ennenkin, mutta se jäi hysteerisen käytöksen piiloon/varjoon. En kuitenkaan tiedä tarkasti asiasta eikä sen niin kauheasti väliä olenko epävakaa vai epäluuloinen persoona. Yritän elää ja selvittää ongelmani, se ei enää ole tärkeää, kumman nimikkeen alla ne ovat, kun sen tiedän, että niistä on kyse.
Kiitos, kun vastasit.
Ensin terapia. Koulukuraattori lähetti minut aikoinaan nuorisopsykiatrian poliklinikalle kahteenkin kertaan. Ensimmäisellä kerralla olin vain hyvin vaivautunut ja pidin visusti omana tietonani, millaista elämää kotona vietetään.
Toisella kerralla olin yhtä suostumaton hoitoon. En nähnyt itsessäni mitään erityistä vikaa, minulla oli vain paha olo, enkä tiennyt mistä se johtuu.
Sitten tehtiin tarkempi tutkimus ja diagnoosi. Minulle suositeltiin terapiaa. Hain Kelalta korvausta ja kävin terapiassa. Mutta se ämmä oli kuin kuusta. Tekisi mieli laitta sen idiootin nimi tähän näkyville, mutta ehkä sittenkin jätän väliin. Se ei tajunnut lausunnosta mitään eikä osannut ollenkaan suhtautua minuun. Se kuvitteli hoitavansa kunnianhimoista masentunutta nuorta ja pakotti minut hyväksymään oman kuvitelmansa siitä, mikä minua vaivasi.
Alistuin, sillä silloin jo toivoin, että jokin asia auttaisi olooni ja yritin luottaa siihen, että hoito auttaa. Nyt olen sitä mieltä, että se akka vain rahasti minua, ei sitä kiinnostanut alkuunkaan se, miten minulla menee. Tein tietenkin valituksen Kelalle, mutta mitä sitten. Rahat meni enkä enää käsittääkseni saa Kelalta tätä tukea, kun olen sen käyttänyt.
Sitten MTT järjesti minulle terapian, josta jo mainitsin, mutta se oli yhtä surkeaa kuin tuo edellinen. Silloin sentään tajusin, että on turha hakata päätä seinää. Jos terapeutti ei ota kuuleviin korviinsa sitä, mistä haluan puhua, niin en voi sille mitään.
Olen nyt käynyt yksityisellä terapeutilla muutaman kerran. Se pitää kuitenkin lopettaa, kun sanoin itseni irti. Tämä terapia on kuitenkin ollut avuksi ja jatkan sitä taas, kun rahatilanne sallii.
Sitten...
Olet varmasti oikeassa siinä, että en vihaa vaan pelkään - tai teen molempia.
Lääkärin lyöminen kuulostaa hyvältä :) Käyn psykiatrilla kerran parissa kuukaudessa. Sitten kun on vaikeaa, menen omalääkärin luo. Hän on kyllä kirjoittanut auliisti sairaslomaa, mutta viimeksi alkoi tentata, että mikä on syynä, että masennukseni on pahentunut. Hän sanoo, ettei tiedä psykiatriasta niin paljoa, että voisi antaa minulle jonkun muun diagnoosin sairaslomaan kuin masennus. Myönnän kyllä, että en ole hänelle pahemmin yrittänyt selittää, mikä minua vaivaa. Homma meni niin kauan hyvin, kun sairaslomat tipahtivat, kun niitä tarvitsin. Omalääkäri tietää psykiatrin, jolla käyn ja on ollut jossakin yhteydessä tähän (suostumuksellani tietenkin). Omalääkärini on vain aina niin kiireinen ja välillä tuntuu kuin hän suorastaan pelkäisi minua, mutta ehkä se on vain sitä, että hänellä on muita asiakkaita odottamassa. Niin, nyt tulee mieleen, että kerran juttelimme pitkään ja rauhassa, kun olin viimeinen.
On vain ristiriitaisen vaikea elää. Haluaisin olla tavallinen, kunnollinen ihminen. Hoitaa työni ja rentoutua vapaa-aikana. Mutta se ei vain toimi. En saa nukuttua, juon, masentaa, väsyttää, hermostuttaa, pelottaa, pelottaa, pelottaa. En jaksa.
Minua hirvittävät nämä kokemukset. Aina vain uusi työpaikka. Kättelyt, esittelyt, pelkoa potkuista ja sitten pois. Joku uusi idea, joka pitää toteuttaa... Menneisyys on kaaosta ja tulevaisuus on kaaosta. En voi suunnitella mitään. Ei vain matto tai lattia voi kadota jalkojen alta, vaan koko maa.
Tuo, mitä kirjoitat, että ei ole pakko repiä itseään hajalle, on tärkeää. Tajuan tässä paljon siitä, että yritän pitää jotakin tavallisen ihmisen kulissia edessäni. Elämä on kieroa ja sairasta ja minun pitää teeskennellä muille, että elämäni on ihan normaalia ja kunnossa.
Jos näkisin jonkun kirkuvan, sylkevän, viiltelevän ja vetävän turpaan, se olisi minusta enemmänkin pelottavaa ja karmeaa kuin naurettavaa. Viiltelyä olen harrastanut vain yksin ollessa. Sylkeä en ole tajunnut. En ole vetänyt ketään turpaan, sillä olen lyönyt vain miehiä (he-he, olemme kundikaverin kanssa samoilla linjoilla: lyömme vain miehiä). Enkä pysty esim. lyömään kasvoihin tai mihinkään, mikä todella vahingoittaisi toista. Lyön vahvaa miestäni käsivarteen tai potkaisen persuksille. Sillä saan aikaan sen, etten enää uskalla lyödä, kun viha kiiluu hänen silmissään.
Väkivalta astuu kuvioon vain äärimmäsissä tilanteissa. Tunnen aina, että minua kohtaan hyökätään, että minua yritetään vahingoittaa, jopa, että minut yritetään hävittää. Kun jälkeenpäin tajuan, että ylireagoin, niin kadun valtavasti, pyytelen anteeksi ja lupaan, ettei se toistu. Mutta jos toinen kaikesta huolimatta ärsyttää tai yrittää satuttaa, niin kyllä minusta samat tunteet saa ulos.
Hei taas!
Voisin kertoa sinulle jotakin siitä, miten psykoterapiassa (kognitiivisessa sellaisessa) pitäisi tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus nähdä. Meissä jokaisessa on minuuden eri puolia, jotka muodostuvat itseä koskevista ajatuksista, selviytymiskeinoista ja mielialoista. Eri hetkinä eri puolet painottuvat.
Rajatilapotilaan minuudessa on ulkopuolinen suojeleva puoli itsessä (yritykset välttää tuskaa, ilmenee etäisyyden pitämisenä muihin, tyhjyyden tai irrallisuuden tunteena, myöntyvyytenä tai psykosomaattisina oireina), haavoittuva ja hylätty puoli (ilmenee depressiivisyytenä, menetyksen tunteena, pyrkimyksenä välttää hylkääminen), rankaiseva puoli itsessä (itsekritiikki, itseviha), vihainen puoli itsessä (ilmenee tunteiden epäsopivana purkamisena, intensiivisenä vihana, vaativuutena, manipuloivuutena). Lisäksi rajatilapotilaan minuudessa on TERVE PUOLI.
Terapeutin tehtävänä on vahvistaa tätä tervettä puolta ja tukea haavoittuvia osia. Terapiaprosessit ovat pitkiä, mutta niillä on hyvät mahdollisuudet onnistua. Varsinkin, jos on yhtä motivoitunut kuin sinä.
Sinulla ei välttämättä ole epäluuloista persoonallisuutta, voi olla että tällä hetkellä sinulla vaan hallitsee haavoittuva osasi. On hyvä, että itseä vahingoittava käyttäytyminen on vähentynyt. Sekin osoittaa, että paraneminen on mahdollista.
Se, että omassa minuudessa on erilaisia puolia, ei todellakaan tarkoita mitään jakomielitautia tai sivupersoonia. Kaikilla ihmisillä käsitys itsestä ja maailmasta vaihtelee: joskus kaikki näyttää todella toivottomalta ja maailma on täynnä pahoja ihmisiä. Minuuden eri puolet ovat siis normaali, ihmisyyteen kuuluva ilmiö.
Näen, että tällä hetkellä se osa sinua, joka on kuin haavoittuva, hylätty lapsi, saa sinut näkemään maailman niin kuin näet. Usko siihen, että sinussa on terve ydin, joka auttaa sinut näkemään maailman realistisemmin. Aikaa se voi viedä, mutta toivoa todellakin on. Kirjoitat tosi fiksusti ja sinulla on hurjasti älyllistäkin kapasiteettia. Pärjäät varmasti töissäkin, kun vain saat tunteen, ettei sinun tarvitse pelätä koko ajan.
Itse olen tullut siihen tulokseen, että maailmassa on vähän turhankin suuri määrä vittumaisia ihmisiä, mutta enemmän kuitenkin niitä hyväntahtoisia. Sinulle on jo vastannut pari kolme välittävää ihmistä.
Kirjoittele edelleen, minä ainakin luen ja vastaan jos vain suinkin voin.
Valoa harmaaseen syysaamuun sinulle!
Leila
voit kehittää siinä missä lihaskuntoasikin.
Sinulla on hallussasi kaikki viisaus, tieto ja ymmärrys.
Jotta saisit yhteyden sisäiseen neuvonantajaasi, on sinun saatava yhteys todelliseen itseesi.
Sen tekeminen, mikä itsestäsi tuntuu hyvältä ja oikealta, auttaa, samoin unien kirjoittaminen ja niiden tulkitseminen vaikkapa unikirjaa apuna käyttäen.
Kun pääset yhteyteen sisäisen lapsesi kanssa, olet edistynyt jo paljon.
Ruoki sisäistä lastasi niillä asioilla, joita se tarvitsee. Aluksi sen ääni saattaa olla vain hentoinen kuiskaus. Ääni voimistuu, kun sisäisestä lapsesta ja sen tarpeista aletaan huolehtia.
Intuitiolla ei ole mahdollisuutta toimia, jos elät virikkeitä täynnä olevassa ympäristössä.
Vetäytyminen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen on tärkeä askel intuition kehittämisessä.
Vetäytyessämme hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, löydämme yhteyden sisimpään itseemme.
xxx
En usko, että sinun pitää muuttaa todellista sisintä itseäsi. Sinun pitää vain löytää se. Voimasi on siellä.
Manipulointitaipumustaan ei aina tiedosta itsessään ja se on hyvin yleistä ja hyväksyttävääkin ihmisissä. Esim. mainostajat: osta sitä, osta tätä.
Onkohan se erilaisuuden sietoa ja suvaitsevaisuutta kun ei yritä saada toista toimimaan oman mielen mukaisesti?
Sinun pitää kehittyä niin luotettavaksi itseäsi kohtaan, että empimättä luotat itseesi ja puolustat itseäsi ( se pieni, arka ihminen sisälläsi, puolusta sitä ).
Olen muuten itsekin ponnistellut vuosia noiden samojen asioiden parissa kuin sinäkin. Minäkin olin yliherkkä ihmisten vihalle ( siitä ei taida täysin päästä ).
Toivon sinulle kaikkea hyvää!
t. Lissu
tulee helposti tapa. Siitä saattaa riemuita, koska tuntee saavansa kontaktin toiseen, yliotteen. Todellisuudessa ne ihmiset joita olisi pitänyt potkia persiille ovat jo kauan sitten kaikonneet, potkimaan hekin toisia. Minulla on tapana sanoa väkivaltaan taipuvaisen ihmisen, jolla on perhe, olevan hyvässä hoidossa, kun kaikki löytyy omasta perheestä. Nyrkkeilysäkki ja mielialalääke...
Kehitys on jotenkin pysähtynyt, vaarassa ajautua vikaan. Puuttui kontakti(lämmin, hyväksyvä), oma minä haurastui ja katosi kuin tuhka tuuleen. Aina sai leijailla omissa maailmoissaan kuten huvitti. Yritykset vetää minut tähän maailmaan tuottivat sarjan raivareita joten sain armeliaasti olla yksin. Koulun jälkeen työelämä... ja vihdoin totuus siitä etten pärjää, en ole kuin muut. En ole koskaan ollutkaan. Sitähän minulle on toitotettu, viisaampieni taholta.
Olen kirjoitellut näille palstoille aina jolloinkin ja ollut kiitollinen saamastani lämmöstä ja myötätunnosta, tuntuu kuin se huuhtelisi pois jotain myrkkyä itsestä. Tuntuu hyvältä huomata ettei ole todellakaan yksin, samoissa miettivissä(hysteerisissä?)vesissä meitä uiskentelee silakkaparvina.
Tavallaan me kai kaikki olemme kasvatuksemme tai kasvattamattomuutemme tulosta(luen siihen kuuluvaksi kaiken mikä kokemusmaailmaamme sisältyy)... Monta vuotta... Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa... Leijonaa mä metsästän...
On todellakin harmi että yhteiskunta "säästää" apua tarvitsevan ihmisen kustannuksella, tulevaisuudessa näköjään enemmänkin. Siksi jo aikoinaan päätin olla oman itseni paras terapeutti, varsinkin kun joku minulle sopimaton ihminen yritti minua parantaa... Tuntuu että niittenkin ihmisten intuitio on joskus melkoisen kadoksissa. Mielestäni kansalaisoikeuksiin kuuluisi se, että saisi nopean, vaivattoman, ilmaisen lyhytterapian jossa voisi alkaa selvittää pitemmän mahdollisuutta mahdollisimman soveltuvan henkilön kanssa. Itseäni vituttaa jos terapeuttini ei ole älykkäämpi, tasapainoisempi, neuvokkaampi, jne... Kaikenlainen sääli saa menemään ihan lukkoon, vaikka se niin kovin inhimillistä onkin. Sääli. Asian ydin kai olisi alkaa avata suutaan oikeissa paikoissa ja toivoa että jollakulla jokin toimisi. Verbaalisista kyvyistä kun seuraa kiitosta, pomminräjäyttäjää paheksutaan(naughtynaughtynaughty).
Kuten eräskin sen ilmaisi, "Kasvata sinä itse itsestäsi sellainen että itse pärjäät".
Vielä loppuun sananen, että nyk. parisuhteesi tulee kyllä saamaan selkeämmät rajat tuota menoa... Mies kun suuttuu ja päättää antaa opetuksen kyllästyttyään testailuihin... No, niin kävi itselleni ja oikeastaan olen tyytyväinen sillä se oli kokemus josta opin paljon ja jos en olisi oppinut niin ken tietää... Joskus väkivalta saattaa olla ratkaisu. Viihdyn nykyään vallan mainiosti yksin, on aikaa opetella tuntemaan itseä tekemällä pieniä matkoja ja kokeilemalla juttuja pienin askelin. En oikeastaan tajua edes millainen olen joskus ollut esittäessäni vaikka mitä. En tajua miten ihmiset selviävät, käyvät töissä, sietävät kiirettä, melua, juoruja, ikävystymistä...
Olen hakenut vastausta uskonnoista ja astrologiasta, mutta tajusinpa vihdoin että pahin esteeni elämiseen on minä itse, jollain tavalla.
Tällä hetkellä luen Dhammapadaa ja kaikkea mistä on apua. Psykologiaakin olen yritellyt lukea, mutta sitten on taas se "minähän tiedän kaiken" asenne, jota yritän karsia minimiin...
Tämän illan kruunaa kuuma tee ja korvapuusti. Siis se syötävä sellainen.
Toisinaan pieni ihme auttaa, kunhan vaan jaksaa antaa itsensä uskoa hyvään:)
Ja voi, meitä on paljon... Ajattele kuinka hienoa että meissä kaikissa on yhteensä enemmän terveyttä ja hyvää oloa kuin sitä tarpomatonta suota. Ja kuinka ihmiset antavat pitkospuita harhailevien ajatusten käydä.
Silloin kun oikein pännii niin auttaa kun tekee jotain kivaa... yllättää muut ihmiset jotka ajattelivat ehkä että ei tuo ihminen muutu. Ottaa vaikka kummilapsi jostain kaukaa, viedä kukkia aivan yllättäin jollekulle, tehdä rakkaalle raidalliset putkisukat tai täytekakku. Helliä itseänsä ajattelemalla että tekee pieniä hyviä juttuja. Syöttää vaikka vanhat leivät sorsille ja katsoa kuinka ne hotkivat kaiken.
Viestisi oli mielenkiintoinen, kun monessa kirjoittamassasi lauseessa tunnistin samanlaisia ajatuksia kuin omani, mm.:
"vihdoin totuus siitä etten pärjää, en ole kuin muut"
"ja ollut kiitollinen saamastani lämmöstä ja myötätunnosta, tuntuu kuin se huuhtelisi pois jotain myrkkyä itsestä. Tuntuu hyvältä huomata ettei ole todellakaan yksin"
"On todellakin harmi että yhteiskunta säästää apua tarvitsevan ihmisen kustannuksella"
"En tajua miten ihmiset selviävät, käyvät töissä, sietävät kiirettä, melua, juoruja, ikävystymistä... "
Mutta väkivallasta en ole koskaan riemuinnut. Olen lyönyt vain minua vahvempia, joiden olen tiennyt pystyvän tainnuttamaan minut, jos vain olisivat sitä halunneet. Kun oma raivoni oli laantunut, suorastaan nautin kivusta, jonka "vastustajani" eli rakkaimpani minulle aiheutti.
Kuitenkin kaduin aina syvästi omaa käytöstäni, häpesin sitä, mutta vihan iskiessä en kyennyt hillitsemään itseäni. Vannoin ja vannon edelleen, että se oli viimeinen kerta. Hiljalleen onnistun hillitsemään paremmin ja paremmin.
Nykyinen mieheni ei ole lyönyt minua. Hän pitää kunnia-asianaan, ettei lyö naisia ja myös se hillitsee minua. Nykyinen on myös vahvin kaikista niistä, jotka ovat vaivautuneet minuun katsomaan. Hän on itsevarma ja tasapainoinen. Hänen ei tarvitse lyödä.
Mutta eivät muutkaan kundikaverini ole olleet väkivaltaisia. En tiedä, miksi niin on käynyt. Pelkään väkivaltaa ja pelkään ihmisiä, jotka ovat aggressiivisia. Ehkä siksi olen lähestynyt vain kiltin ja luotettavan oloisia miehiä.
Minulla on vain pari vähän pidempään kestänyttä suhdetta.
Minulla on vahva tunne, ettei kukaan ymmärrä minua. Minusta tuntuu, että joudun esittämään kaiken aikaa, mutta ehkä enemmän olen hämilläni siitä, miksi ihmiset käyttäytyvät, niin kuin käyttäytyvät.
Nuorempana minusta tuntui, että tiedän kaiken, mutta olen alkanut ymmärtää, ettei asia ole niin. Aikaisemmin minua raivostutti se, etteivät ihmiset suhtautuneet minuun niin kuin minusta kuka tahansa selväjärkinen olisi siinä tilanteessa tehnyt. Pidin sitä tahallisena kiusaamisena. Ja reagoin asianmukaisesti.
Ihmettelin aina, miksi minua kohtaan ollaan aina niin inhottavia, miksi minua helpottavaa lausetta ei viitsitä sanoa. Nyt ymmärrän, että itsestäänselvyys on ollut vain minun mielessäni. Silti en voi käsittää, miksi niin on.
Joku kirjoitti tällä palstalla, että persoonallisuushäiriöinen ymmärtää maailman väärin. Se on hyvin sanottu. Sen ymmärrän ja päättelen siitä, miten oudoilta tavalliset ihmiset minusta tuntuvat.
Tietenkin yritän terapoida itseäni, mutta luulen, että noiden edellisten kysymysten vastaukset avautuvat helpommin, jos voisin käydä sellaisen terapeutin luona, joka ymmärtäisi, miten minua tulee hoitaa. Tähän astisen kokemuksen perusteella voin sanoa, että hyvät terapeutit ovat harvassa, muut hoitavat vain omaa psyykettään alistamalla potilasta.
Kiitos kaunista sanoistasi. Tämä keskustelu kaikkien vastaajien kanssa on helpottanut oloani. Mitä kirjoitat minusta (haavoittuva puoli on "esillä") tuntuu todella osuvalta.
Tiedän, että muillakin ihmisillä erilaisia puolia minuudessa. Minusta vain tuntuu, että minulla eri puolien jako minussa on vahvempi kuin ihmisillä yleensä.
Elämä muuttui raskaaksi irtisanomisen jälkeen. Se oli toinen kerta, kun minut heitetään pihalle siksi, että ole epämielyttävä ja hankala. Vaikka en ole hankala, pyysin vain lisää palkkaa ja pomon ollessa ilkeä minua kohtaan puolustauduin. Enkä ollut asiaton, en laukonut mitään henkilökohtaisuuksia, sanoin vain, että minua yritetään käyttää tässä yrityksessä vain hyväksi.
Tilanne oli se, että olin eräässä projektissa. Projektipäällikkö oli hyvin tyytyväinen työhöni ja kehui minua. Siitä innostuin todella antamaan kaikkeni ja olin hyvällä mielellä ja sain vain lisää kehuja.
Sitten kuitenkin projekti tuli siihen vaiheeseen, ettei siinä ollut enää työtä ja ihmisiä siirrettiin toisiin tehtäviin. Niin minun varsinainen pomoni, jonka kanssa minulla ei ollut ollut kovinkaan paljon tekemistä, päätti, että voin oikeastaan samantien vaihtaa yritystä.
Minulla lähti niin täysin usko maailmaan. Olin ajatellut, että teen kaikkeni, jotta saisin elämääni pysyvyyttä. Halusin olla yrityksessä kerrankin pidempään ja viihdyin siellä ihan kohtalaisen hyvin. Ja heti kun sellaista yritin, minulle ei annettu siihen mahdollisuutta.
En usko enää pystyväni pitämään yhtäkään työpaikkaa. Millä minä muka siihen pystyisin? Tein varmasti tuottoa yritykselle, mutta eipä se paina. Mitä minulla pitäisi olla, jotta minun annettaisiin tehdä töitä? Ei yrityksissä tarvita tuottavaa porukkaa, vaan perseennuolijoita ja minulla ei vain satu olemaan tarpeeksi pitkä kieli. Ja siksi pelkään nyt ahdistuneemmin kuin koskaan.
Minut on seurustelusuhteissa jätetty ja yrittäessäni saada kavereita, minut on kierretty kaukaa. Nyt yhteiskunta ei anna minun edes uskoa siihen, että voisin tehdä töitä. Mikään ei tule onnistumaan, onko minulla jotakin näyttöä muka siitä?
Tiedän kyllä, että niiden ihmisten, joiden elämä on mennyt pieleen, menee edelleen pieleen. Mutta vaikka kuinka yritän nähdä, mitä olen nyt tehnyt väärin, jotta minun viimeinen uskoni maailmaan pitää katkaista, en tajua, en näe sitä.
Miten kauan olen taistellut pystyäkseni luottamaan maailmaan ja ihmisten hyvyyteen edes vähän. Ja sitten se heiveröinen usko riistetään heti. Koska seuraavan kerran pystyisin luottamaan? Miksi minun on (taas) aloitettava tämä taistelu alusta? Miten paljon minun uskotaan kestävän?
Ei sitten. Kun kaikki on tähänkin asti mennyt päin helvettiä, niin kai se menee jatkossakin. Lyön sitä lääkäriä, niin saan sairasloman. Mitä järkeä minun on yrittää?
Tämä on kyllä katkeraa vuodatusta. Huomaan sen selvemmin, kun sen kirjoitan. Ei tietenkään yksi kusipäinen pomo ole koko maailma. Mutta jossakin menee minun sietokykyni rajat ja olen sitä mieltä, että tämä ei ole oikein.
Kiitos sinullekin Lissu. Kirjoitin eilen kaksi vastausta ja olin sitten jo niin väsynyt, että luin tämän vasta tänään (=seuraavana päivänä).
Hei taas,
huomasin että olit antanut vinkkejä yhdelle toiselle kirjoittajalle. Itselläsi on vaikeaa, ja ojennat silti käden toiselle apua tarvitsevalle. Tuli heti mieleen: taidat olla aika kiva ihminen!
Niin, on ikävää että tässä yhteiskunnassa on niin vaikea saada apua, todella epäreilua. Mutta jo se että yrittää on hyvä merkki... Ja joskus apua tulee sellaiselta taholta ettei sitä tajunnut heti avuksi... Ihmisen mieli on tutkimaton viidakko ja niin monilla tasoilla liikutaan että ei voi kai koskaan sanoa olleensa täysin varmasti oikeassa jossain asiassa. Siinä on se rikkaus, siinä on se vaikeus. Pyrkiä eroon sairaudestaan, pyrkiä toimimaan "yksinkertaisemmin", puhtaammin, tavallisemmin. Haluta siihen. Haluta pysyä siinä. Voida pysyä siinä... Kun oma pää on epäluuloa täynnä, halua rakentaa maja kuusen juurelle, haistella rahkasammalia. Onneksi meillä kaikilla on (niin mukavaa...) oikeus etsiä oma polkumme ja oma tahtimme käydä sitä. Pieniä muurahaisia on aivan riittämiin, heinäsirkkoja, sudenkorentoja ja leppäkerttuja tarvitaan kanssa.
Kiitos kovasti kun jaksoit vastailla. Olen peräti positiivisesti yllättynyt:)
Annetaan persoonallisuuksillemme mahdollisuus kasvaa, hoidetaan itsejämme ja muita...
Ajattelin että jos Sinua kiinnostaa niin psykologian lukeminen, opiskelu saattaa olla hyödyksi. Minua se on auttanut... Jostain se "koodikieli" pitää opetella(ihmiskieli), se toimivampi kuin se tämänhetkinen oma... Silloin kai voisi olla jotain mahdollisuuksia pysyä remmissä?
Ajattelin että olikohan ennen tämäntyyppisiä häiriöitä, kun oli ne kasvatukset vähän erilaiset... Vaatimukset olivat erilaiset... Katsele vaikka kolmenkymmenen vuoden takaisia kokeita ja vertaa tämänpäivän kokeisiin... Tuntuu että tätä menoa osa ihmiskuntaa ajautuu olemaan "tehokkaita" neroja, jotka popsivat pillereitä kun eivät kestä olla ihmisiä kun eivät ymmärrä että ne tuskat ja kivut vain viestittävät osasta ihmisenä olemistamme. Tuntuu että kolmannessa maailmassa, jossain Afrikassa ihmiset ovat vielä ehjiä ja voimakkaita. Eivät tällaisia psykoneurootikkoja, vetäytyjiä, luusereita. Tuntuu että mitä enemmän ihmisellä on aikaa sitä vähemmän se sitä käyttää johonkin rakentavaan puuhaan. Niinkuin yhdessäolemiseen, siihen aivan tavalliseen. Se on kuitenkin parasta lääkettä ja kaiketi olemassaolon jonkinasteinen tarkoitus?
Ja huomaan taas ajatelleeni:) Ehkä pitäisi offata tälle päivälle ja jatkaa ihan päiväkirjapuolelle, taasen.
Oikein hyvää Halloweenia!
Tämä... on jo vähän liikaa. Enpä ole kuullut ikiaikoihin mitään noin positiivista arviota itsestäni. Tuntuu todella hyvältä.
Tämä kirjoittaminen on purkanut pahanoloni, nostanut minut jaloilleni, antanut uskoa itseeni, kykyihini, mahdollisuuksiini ja myös muihin ihmisiin!
Taidan jatkaa ponnistelujani työelämässä enkä anna yhden kusipään pilata elämääni.
Mutta kyllä minulla tietenkin varoituskellot soi. Muutaman hyvän kokemuksen jälkeen muutun helposti valoisaksi ja kaikki on hyvin. Kunnes seuraava pikkuasia menee pieleen ja koko maailma romahtaa.
Kyllähän minä autan ihmisiä mielelläni (jos tiedän, ettei ihmisarvoni ole sen takia vaakalaudalla - osa hulluuttani). Olen juuri itsekin etsiskellyt kuumeisesti tietoa persoonallisuushäiriöstä netistä, niin ihan siksikin oli helpohkoa kaivaa tietämäni osoitteet esille.
Kirjoitin vähän raivokohtauksen jälkeisistä tunteista: katumuksesta, anteeksi pyytelystä, vannomisesta, ettei sitä enää tapahdu.
Vastakohdaksi olen huomannut elämässäni sen (itsestäänselvän asian?), että olemalla ystävällinen saa aika usein ystävällistä palautetta ja minä saan siitä helposti todella hyvän mielen, kun aina odotan ja pelkään vastakkaista reaktiota.
Jos joskus oon sanonut jollekin ihmiselle "Toi mitä sanoit, oli ihan kuin mun omia ajatuksia", niin nyt en tän sun jutun lukemisen jälkeen voi varmaankaan enää sitä niin puolihuolimattomasti sanoa kellekkään!
Tää nimittäin tuntuu siltä kuin sanat olisi viety multa, oon ihan mykkänä ihmetyksestä, ja silti ihan suunnaton ilo (tai joku tunne?) tuntuu pakahduttavan mua sisältäpäin.
Sä "borderline" osaat pukea sanoiksi kaiken sen miten mäkin koen asiat, en vaan osaa itse kirjoittaa niin hyvin kuin sä.
Ainoana poikkeuksena on se, että mä en ylly väkivaltaisiin tekoihin ihmisiä kohtaan, vaan hakkaan ja potkin sitten vaikka vaatekaapin ovea...
Missäköhän me ns. "sairaat" (vaikka mä olenkin alkanut ajatella sen niin, että nämä muut ihmiset pinnallisuudessaan ovat sairaita, tän länsimaisen yhteiskunnan sairastuttamia) voitaisiin kohdata?
Olis varmasti kauhean helpottavaa keskustella näistä jutuista enemmänkin, ja tää kun tuntuu auttavan purkamaan sitä sekameteli-ajatussoppaa joka mun päässä kaipailee luultavasti jotain jäsentämistä.
Jos vielä eksyt tänne lukemaan tätä viestiketjua, olis mukava jos jaksaisit vastata sen verran, että minkä ikäinen sä olet? (Itse täytän muutaman viikon päästä 22.)
Olen (jo?) 31-v. Mutta 21-vuotiaana olisin tuskin saanut aikaan tuollaistakaan vastausta, jonka sä kirjoitit. Elin silloin ihan omissa maailmoissani...
Voimia ja jaksamista!
Avusta: tämä ongelma (=epävakaa persoona) on vähän sellainen, ettei siihen juuri mikään tunnu auttavan. Välillä olo helpottaa hetkeksi ja siihen syynä on hyvinkin mukava keskustelu, saatu kannustus ja ymmärrys minun tilanteeseen, mutta usein liiankin nopeasti epäluulot palaavat ja tunteet alkavat raastaa suuntaan ja toiseen.
Olen itseasiassa saanut paljon ymmärrystä, mutta usein lopulta ymmärtäjät ovat väsyneet tukemaan ja katkaisseet yhteyden, kun hetken päästä toistan samaa tarinaa ilman, että mukana olisi edellisellä kerralla kokemani helpostus.
Olen etsinyt psykologista kirjallisuutta, mutta en ole löytänyt oikein mitään. Tilasin siksi lopulta ulkomailta kirjan (reilu viikko sitten). Toivottavasti tajuan siitä jotakin, mihinkään erikoissanastoon en ole edes suomeksi perehtynyt.
Minulla on sellainen tuntu, että yksilöllisyyden korostaminen ja perheiden pieneneminen osaltaan on syy siihen, miksi mielenterveysongelmat tuntuvat lisääntyvän. Ihminen on yksin ja läheisiä on vähän: ihminen saa vähemmän merkitsevää palautetta persoonastaan.
Kuvittelen esim. että vaikka 70-vuotta sitten alkoholistien perheiden ei tarvinnut yhtä vahvasti salailla läheisen alkoholiongelmaa ja pitää yllä samanlaista julkisivua kuin nykyisin. Jos ongelmia oli, löytyi isosta perheestä helpommin joku, jonka puoleen kääntyä. Lisäksi isomalta perheeltä sain eri puolia täydentävää palautetta itsestä. Jos perheessä on isä, äiti ja yksi lapsi, niin ei kovin monipuolista kuvaa välttämättä itsestään saa. (Ja jos isä ja äiti ovat enemmän tai vähemmän vinksallaan, niin ei ihme, jos päätä pakottaa myöhemmin.)
Lisään vielä (tietenkin), että tuo on vain minun ajatuksia eikä edes hirveän syvällisesti pohdittuna. Näin tänään. Halloweenit sinullekin!
Voi, kun viestisi ilahdutti minua. Lähdin suu korvissa töihin. Muistan ensimmäisen viestisi viime viikolta, ja nyt kun katson näitä viimeisiä, olen tosi iloinen puolestasi, että olet päässyt syvimmistä syövereistä. Anna ilon kannatella sinua edelleen!
Takapakkeja tulee aina, sille ei voi mitään. Itse luotan ihmisiin ja tulevaisuuteen, ja yleensä molemmat ovat jotakuinkin luottamuksen arvoisia. Joskus törmää ääliöihin tai oikeasti ilkeisiin ihmisiin tai kolhiintuu muuten, ja hetken miettii, kannattaako ajatella aina niin positiivisesti. Mutta kyynikoksi ei kannata ruveta, niin olen vakaasti päättänyt. Sellainen ihminen sulkee itseltään kaiken ilon mahdollisuuden; jos ilo tulee kohdalle niin sekin mitätöidään.
Työelämä on nykyään sellaista, että oikeastaan suurin osa elää pätkätyöelämää, pelkää koko ajan, koska työ loppuu. Ei ole ihme, että työuupumuksesta ja työpaikkakiusaamisesta puhutaan niin paljon, niitä ON. Jos on töitä, on pakko painaa niska limassa, jotta niitä olisi jatkossakin. Paineet purkautuvat työyhteisön sisällä kiusaamisena, ilkeilynä, pompottamisena. Vaatii aika paljon rohkeutta lähteä sellaisesta firmasta, jossa itse voi huonosti, kun ei ole varmuutta tulevasta vuokranmaksusta.
Yritä jaksaa työelämässä, sitten kun palaat. Tilanne nyky-Suomessa nyt vaan on sellainen, valitettavasti, että ihan hyvätkin tyypit saavat kenkää. Keneltä tahansa vaatii tsemppiä olla ottamatta sitä itseensä.
Auttamisesta vielä... varsinkin luettuani de Mellon kirjan Havahtuminen olen hoksannut, ettei toisten auttamiselta vie arvoa se, että se käy helposti tai tuottaa itsellekin iloa. (Luepa muuten tuo oiva opus, jos et ole jo lukenut, se valaisee kummasti ihmismielen syövereitä, näyttää itsekkyytemme ja samalla hyväksyy sen.) Pääasia on se, että auttaa! Silloin tämä maailma pyörii terveemmin, ja ehkä tulee laittaneeksi liikkeelle jatkuvan kehän: minun auttamani ihminen tekee hyvän työn jollekin seuraavalle.
Sinulle olen kirjoitellut kyllä muutenkin kuin auttamisen halusta. Olet kiinnostava ja herkkä ihminen, ja saan sinusta koko ajan sympaattisemman kuvan. Iloista päivää!
Minuakin ilahduttaa, että olit iloinen...minun vuoksi. Elämä on ihmeellistä. Antamasi kirjan nimi täytyy laittaa ylös. En ole sitä lukenut.
Nyt en ehdi kirjoittaa enempää. Hymy sinulle!
näitä "mukamas ymmärtäväisiä" vastauksia.
Ovat samanlaisia kuin sinä;tietävät että elämä on vain teeskentelyä ja tapaavat ihmisiä vain siksi että heistä saattaa olla hyötyä.
hanski, minkäs diagnoosin sinä olet saanut? Vainoharhainen persoonallisuus? Vaiko vain parantumaton kyynikko? Hyvää jatkoa vain sullekin, pärjäile itsesi varassa koska et anna kenellekään mitään mahdollisuuksia.
joista on silkkaa vahinkoa?
Taija-Maaritin ja muuan huomioitsijan vastaukset sisältävät itseasiassa kaiken oleellisen, mitä vastaukseksi hanskin viestiin tulee.
Joka tapauksessa, siltä varalta että kirjoittaja on tosissaan, haluan sanoa sanasen. En todellakaan ole niin vainoharhainen, että edes pohtisin vakavissani hanskin esittämää vaihtoehtoa todellisuudesta. (Ainakaan lyhyen tähtäimen hyötymistä.)
Lyhyenä perusteluna sille seuraavaa: miten minulle vastanneet ihmiset muka hyötyvät minusta? Miten he voisivat hyötyä minusta?
Jos haluaa hyötyä toisista ihmisistä, niin kannattaa todella keskittyä muuhun kuin vastaamiseen tällä palstalla ja luulen toisten hyväksikäyttäjien olevan asiasta hyvin perillä.
Uskon, että ihmisen hyvinvointiin vaikuttaa hyvin paljon se, että hän kokee itsensä hyväksytyksti, rakastetuksi, oikeudenmukaisesti kohdelluksi, jne. Näihin päämääriin pääsee parhaiten kohtelemalla toisia samoin.
Lisäksi ihmiset kaipaavat tasavertaista suhdetta. Hyvänä esimerkkin Madonna, joka rakastui silmiään myöten mieheen, joka ei alistunut hänen pompotteluunsa. Nimenomaan siitä luulisi olleen hänelle vähiten hyötyä.
Ihmisillä on myös moraali ja he tuntevat syyllisyyttä (enemmän tai vähemmän tietoisesti) tehdessään väärin.
Vaikka hetkittäin menetän uskoni hyvyyteen, niin periaatteessa ajattelen, että suurin osa ihmisistä on vilpittömiä halussaan auttaa. Pieni apu on harvoin itseltä pois. Tietenkin jokainen viime kädessä ajattelee itseään ja sillä asialla on hyvätkin puolensa.
Mahdollista on tavata ihmisiä myös ollakseen heille hyödyksi eli auttaa (kuullostaako sana tutulta?)
Mahdollista on myös olla ilman hyöty-motiiveja ja toimia vain iloksi ja ajanvietteeksi.
Juuri kuvaamanlaistasi asennetta todella kaipaan, olet siinä oikeassa. Aloittaessani viimeisen terapiani pohdiskelin tilannettani ja vaikeuksiani ja totesin siihen lopuksi, että minun pitää olla varmaan itsekäämpi. "Hyvä!" terapeutti melkein huusi. Olin vähän hämmästynyt ja terapeuttikin ilmeisesti, hän selitti sitten, että ei kukaan, joka on täällä käynyt, ole kärsinyt liiasta itsekyydestä.
Täytyy sanoa, mitä tuohon katsomiseen tulee, että kerran eräs ilmeisesti turkkilainen mies halusi tarjota minulle juotavaa ravintolassa. Keskustelimme hetken keskenämme, kunnes hän alkoi valittaa katsettani. Hän käänsi katsettaan pois ikäänkuin katseessani olisi jotakin vaarallista. Ja aina nopeasti hän keräsi kamansa ja häipyi. Enkä minä tiedä, miten niin katsoin kummallisesti. Katson, niin kuin katson.
Kiitos vastauksestasi.
Musta on aina tuntunut, että mä en ole ihan ikäiseni raameissa. Siis että henkisesti tässä ollaan jo kovinkin vanhaa sorttia, mutta ulkokuori taasen muistuttaa
-tai näin saan usein kuulla-
noin 16-vuotiasta. Voin hyvinkin olla väärässä=)
31 vuotias, se on VASTA. Ei jo.
Eli hiukan väänneltynä tää vanha sanonta:
"Tukka putkella, ja elämä edessä"! ;)
Nyt kun mä olen saanut lukea teidän muiden kirjoituksia, ja olen tosissani alkanut pohtimaan "mikä mussa mättää", oon huomannut että valoa pilkahtelee jo tännekin "sumuiseen laatikkoon" jossa mä olen ollut(ilmeisesti) aika kauankin.
Oon myös ottanut hyvin paljon selvää uupumuksesta (myös stressiksi sanotaan, mun mielestä se vaan kuulostaa nykyään liian trendi-sanalta...), sekä masennuksesta ja se on auttanut paljon selvittelemään tätä tunnetta, joka mulla on.
Se auttaa paremmin kuin mitkään onnellisuuspillerit, kun paneutuu siihen perimmäiseen ongelmaan.
Tohon yhteen kommentiin vielä mun vastaus:
Jotkut ihmiset tosiaan on liian energiaa-vieviä/painostavia, ja näitä kavereita ei kyllä nyt ole paljon enää nähnytkään.
Irtiotto näistä "valonsyöjistä" on myös helpottanut mun oloa. Saa olla ihan rauhassa sitä mitä oikeasti on, eikä tarvitsekaan enää miettiä minkälaisena nämä ihmiset haluaa mut nähdä ja vaistomaisesti sitten tahtomattaan tätä niden näkemystä minusta toteuttaa.
Hurjan sekavaa tekstiä, mutta tää on taas tätä ajatuksenlentoa, koittakaa saada se peruspointti selville...;)
Borderlinelle: sä olet, näin mä koen,
varmasti todella herttainen ihminen pohjimmiltasi, ehkä jopa joillekin ihmisille liian kiltti? Ja nää em. "valonsyöjät" (oma sana, parempaakaan en keksi...) ehkä saa sut sitten jotenkin henkisesti painettua alas?
Jos sä mietit oikeen tarkasti, tunnetko sä tietynlaista stressiä tiettyjen ihmisten seurassa? Ettei voi kuitenkaan olla ihan sitä mitä on?
Mulle nimittäin valkeni juuri, että mun kundikaveri on ilmeisesti niin perusnegatiivinen tyyppi, että hän on tämän vuoden yhdessäolon aikana saanut mutkin, aika peruspositiivisen luonteen, ikäänkuin latistumaan, "harmaantumaan".
Ja nyt kun oon ollut häntä näkemättä ihan vaan muutamankin päivän, ja oon saanut olla ihan rauhassa, tuntuu olokin jo pikkuisen paremmalta. Eihän kaikki olekaan niin synkkää. Ja tällaista tunnetta pitää ruokkia ajattelemalla enemmän itseään ja sitä mistä MINÄ pidän.
Älä ajattele, että jos mä teen näin, tai noin, niin välittääköhän nämä ihmiset vielä musta.
Nyt mä sanon jotain erittäin lapsellista, mutta se johtuu ehkä siitä, että mä alan löytämään sitä kadonnutta "anarkisti-teiniä" itsestäni taas...
"V***uun miellyttäminen!!!!" Huh, jopas helpottaa;)
Siispä, mä lähetän sulle Borderline, virtuaalisesti intensiivisellä katseellani ("Älä kato mua noin" -tuttua...;) )
ison iloisen hymyn.
Ajatellaan mieluummin keltaisen ja punasien eri sävyjä, kuin harmaan, eikös juu?
*suuren-suuri kaiken masennuksen hukuttava halaus*
"Lohduta minua, kun olen masentunut.
Kuuntele, kun sydämeni itkee.
Etsi minut, kun olen eksyksissä."
kuin se,että pitää itseään epätavallisena.
Ja todella isoegoiset nostaa siitäkin hirveen metelin.
Kaikkea omaan napaan liittyvää on pakko suurennella.
Huh,tuntuipa tutulta! olen luullut että olen ainoa näin herkkä ja hauras ihminen,mutta olen onnekas! en ole ainut.
kuvasit tosi hienosti tunteitasi,olet lahjakas ja herkkä ihminen.sinussa on paljon hyvää,sitä älä unohda.mutta on tosiasia että täällä kylmässä maailmassa herkät saavat vaan aina niin kovasti siipeensä.ja tuntuu kuin koko maailma romahtaa.maailma jonka on juuri saanut kurottua kiinni.
toivon sinulle vahvistusta.lepoa ja rauhaa,onnea.
Kiitos lämpimästä vastauksestasi. Tuntuu hyvälle, että maailmassa on myös hyviä ihmisiä eikä vain sellaisia, jotka tahtovat lyödä syyttä tai syystä.