Nytkö? Koska?

on,kun vihdoin pääset asiasta varmuuteen,että ok,me pärjäämme vauvan kanssa,tervetuloa baby,niin,kun sitten olet raskaana iskee paniikki,voi,hitto,mihin minä pääni pistin.Ihan oikeasti olet sitä mieltä että tämä oli virhe tikki,tätä ei pitänyt tehdä...:)
Se on normaalia sekin.
Luepa Anna-Leena Härkösen teos,äitiyteen liityvä,nimeä en muista,mutta löytynee helposti.Tosi hauska ja totuuden mukainen.
Ja yksi hauska juttu on www.kotiäidit.net/jutut/uusi vauva.
Vaikka asia on vakava,niin noissa "vitseissä" on puoli totuutta.
Onnea päätöksellesi olipa se sitten mitä tahansa.

No siis. Mulla tuli kans vauvakuume eli näin joka paikassa söpöjä vauvoja, isosiskoja hellästi auttamassa pikkuveljeä, raskaana olevia naisia jne.
Eka juttu on saada se mieskin innostumaan asiasta. Ei kannata tehä lasta yksin jos voi valita. Se on kahdellekkin ihmiselle iso projekti. No sitte se oli tätä "Entäs jos mekin..mitäs sanot-korvasta näykkimistä" Lopulta tuli mihekäs "No, jos sä haluut" vastaus ja sitte..ei ku hommiin. Viisi kuukautta meni ennen ku testi näytti sinistä. Odotusaika on ihanaa aikaa. Sillon ollaan puolison kans tosi lähellä. Alkuraskaudesta oli vähän väsy ja loppuraskaudesta selkäkipua ja nukkumisvaikeuksia. Ei mitään tavatonta tai mitään mitä ei kestäis. Sitten synnytys..Itsellä tosi nopea, en saannut kipulääkkeitä, koska eivät olisi enää kerinneet vaikuttaa ennen synnytystä. Olin kyllä suunnitellut huutavani jo ovelta, että antakaas kaikki myrkyt tänne mitä kaapista irtoo. Ei se siltikään niin äärettömän paha homma ollu. Sillä hetkellä tuntuu niinku VITUN pahat kuukautiskivut ja että näin kovaa ei ookkaan vie koskenu. Mutta kyllä siitäkin selviää, niinkun naiset kautta aikojen. Sitten kun vauva on siinä, niin ekat päivät menee tutustellessa. Haluaa vastata vauvan tarpeisiin ja tuijottaa sitä koko ajan. Kolmas päivä synnytyksestä on kuulemma aina "itkupäivä" koska raskaudenajan hormonit poistuu elimistöstä (niin mullakin oli). Sitten kotiin ja ihmetellään, että mitäs nyt? Pieni tulokas tulee keskipisteeksi ja on pakko totutella siihen, että meitä on nyt kolme eikä tästä niin vaan enää lähdetä vouhottamaan. Tää on miehille monesti vaikee paikka, parisuhteen muuttuminen ja "nuoruuden" taakse jättäminen. Mun ukko heilu muutaman kuukauden entiseen malliin, kunnes mä pistin sen ruotuun ;) Sitte jossain vaiheessa sitä huomaa, että Hei, mehän ollaan oikea perhe: Kaikki tehään yhdes ja usein (melkein tahattomasti) lapsen ehdoilla. Juhlat ja matkat, arki ja kauppareissut. Jos kaikki sata ja yks asiaa loksahtaa hyvin kohdalleen, niin elämäänsä voi olla tosi tyytyväinen. (Hyvä parisuhde, hoitoapu tarvittaessa, siedettävä tulotaso, aikaa, terveyttä, yhteiset arvot kasvatuksessa jne). Kaikkea ei voi ennakoida ja lapsenteko on kai vähän riskibisnestä, mutta mä en oo katunu.

Itse olen sitä mieltä,että mitään oikeaa aikaa ei olekaan...Jos jää odottamaan sitä oloa että NYT haluan lapsen ja olen siihen täysin valmis,saa ehkä odottaa aika kauan..:)Siihen oloon ja elämään kasvaa raskauden ja lapsen syntymän myötä väkisin mukaan eikä sitä elämää voi mitenkään ymmärtää ennenkuin sen itse kokee...Itse olen oman lapseni myötä kasvanut vanhempana,enkä olisi moneenkaan asiaan voinut valmistautua etukäteen,jotenkin se vaan vie mennessään eikä aina ole helppoa ja ihanaa! mutta iloisia ja ihania hetkiä,päätittepä hankkia lapsen pian tai vaan vielä maistella asiaa,toki on hyvä harkita asiaa jos tuntuu siltä!

Sinä itse tiedät milloin on sen lapsen aika, sydämessäsi. Sinä myös itse tiedät, olisiko sinun helpompi olla yksin. Sinä itse tiedät, mitä lapsesi tarvitsee, miten sitä pientä kääröä käsitellään. Sanotaan nyt näin, että se on sinun vaistoissasi. Luota omaan sydämeesi ja vaistoosi ja tiedät...

Mistä tietää olisinko hyvä äiti? Jos epäonnistuisinkin? Et voi tietää sitä mistään. MallePuhin sanoin; ajatteles jos et epäonnistuisikaan?

Koska on oikea aika hankkia lapsia? Nyt kun vain kokoajan miettii vauvoja? Kun naisesta ja miehestä siltä tuntuu ja tuntuu myös siltä, että lapsen olisi hyvä olla perheessänne. Kun olette valmiit kantamaan vastuuta pienestä elämästä.

Mutta miten sitten käy parisuhteen? Aluksi muutos on suuri. Hellitelkää toisianne ja viettäkää yhteistä aikaa ennen lapsen syntymää PALJON. Aluksi vauva vie kaiken ajan, luonteesta tietysti hiukan riippuen. Meillä vaalitaan parisuhdetta lähinnä iltaisin kun lapset ovat unten mailla (kahdenkeskiset saunomiset, herkkuttelut, juttelut, hieronnat jne.). Myöhemmin kun lapsi hieman kasvaa (ei vaadi esim. rintamaitoa), voitte jättää toisinaan lasta esim. isovanhemmille hoitoon.


Entä jos lapsi vaan huutaa koko ajan? Sitten te viette lääkäriin. Jos ei ole mitään "vikaa", sitten vain pitää vuorotella kantovuoroissa ja uskoa, että itku loppuu aikanaan. Niin se nimittäin tekee.

Entä jos en osaakaan hoitaa sitä? NallePuhia; ajatteles jos osaat? Vauva ei ole monimutkainen yksikkö, se pärjää sangen vähällä (mutta tärkeällä; läheisyydellä ja muista perustarpeista huolehtimalla).

Voinko kyllästyä äitiyteen? Ajoittain. Ei vaarallista, ohi menevää nimittäin.

Miten selviää taloudellisesti? En tiedä tilannettanne, joten tarkemmin vaikea sanoa. Mutta lapsilisällä jo ostat aika paljon vauvalle.

Onko koko loppu elämä sitten vain lapsia ja lapsia? Yleensä lapset muuttavat kotoa siinä 18v, joten jäähän siinä vuosia vielä kyllästymiseen asti. Minä suren tätä päivää jo nyt.. Omaa elämääkin on lupa elää, lasten ehdoilla kuitenkin. Mutta ilman muuta esim. joka oma harrastus kannattaa pitää!

Mutta entä jos haluankin vain lapsia, ja monta?
Ei ole vaarallista.

Miten osaisin hoitaa uutta ihmistä?
Äidin vaistolla, maalaisjärjellä ja hellyydellä.

Osaisinko olla tarpeeksi helläkätinen? Vauvat ei hajoa kovin helposti..

Mitä jos se ei olekaan terve? Pärjäisinkö silti?
Luultavasti. Miksikä et?

vuoden yrittämisen jälkeen.Yhtenä aamuna vaan tunsin,että oli tärpännyt.Hain raskaustestin apteekista ja tuli 2 sinistä viivaa!Upeaa!Koko raskausaika hienoa ja mukavaa,vaikka en loppuvaiheessa saanut itse edes kengännauhoja kiinni.Lapsi oli yli neljäkiloinen tyttö!Synnytys kamala,mutta nyt siitä on jo yli 10 vuotta ja elämä on edelleen ihanaa!

Heippa!
Täältä on unohtunut kaikki raskausajan kiukuttelukohtaukset= hormoonihuiput(toivottavasti omaat empaattisen miehen)...aika kultaa muistot:O)

Mutta kun asiaa mietin, niin oikeastaan lapsen hoitaminen pienenä vauvana on ollut paljon helpompaa kuin osasin koskaan kuvitellakaan. Tietysti uutena äitinä sitä kuvittelee kaikenlaista ja maalaa piruja seinille, mutta ainakin tähän mennessä kaikki hyvin!

Kasvatus on sitten se asia mikä saattaa olla hankalmapaa, mutta olen kai kaiken suht koht oikein osannut, kun on tuollainen kohtalaisen ilonen ja terve poika. Kohta edesä ensimmäinen uhma, merkkejä jo taivaanrannassa....heeeelp!
Kyllä kai me sekin iskän kanssa läpi saadaan vietyä!

Partnerin tuki pienen lapsen hoidossa on tietysti tosi tärkeää, kun äiti kuitenkin joutuu heräilemään monta kertaa yössä (jos maitoa, tietty)imettämään, niin voisi siltä isältä sitten edes viikonloppuisin odottaa jonkin asteista nukkumatukea. Kyllä ne miehetkin pärjää vauvan kanssa ihan hienosti, vaikka ovat itsensä suhteen vielä empäileväisempiä kuin me naiset.

Keskustelkaa etukäteen asioista jotka mahdollisesti tulevat eteenne, meillä isoin ongelma oli väsymys. Ja miehelle se ettei aina päässytkään lähtemään kun olisi huvittanut. MInä viihdyin kyllä hyvin vauvan kanssa, ei tehnyt silloin mielikään, nyt on jo peräti kolme kertaa käyty ulkona, lapsi 1, 5 vuotias. :O)

Olisi kivaa tietää tulevasta päätöksestänne!

yllä olevista aiheista... ;) Joten kaikki perheelliset, olkaa ystävällisiä ja vastatkaa! ;))

Eli hyvin siis pärjäisin ja kaikki onnistuisi. Vaikeaa olisi ja lapsen lisäksi itkisin myös välillä itse, mutta lapsen takia jaksaisin jatkaa. Kiitos paljon kaikille jo rohkaistuneille äideille ja tuleville äideille =)! Helpotitte oloani tässä epävarmuuden viidakossa.