Kauhea tunne, syyllisyys ja häpeä..
Lapsuudessani tapahtuneita asioita häpeän ja itseäni niistä syyllistän vaikka en ole voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun, huvittavaa. Olen aina tiennyt, että minä olin uhri mutta miksi sitten tunnen syyllisyyttä tapahtuneesta?
Olen pettymys vanhemmilleni.. Koulujani en ole edes vielä saanut päätökseen, entä jos minusta ei tulekaan yhtään mitään. Olen vain ja elän heidän rahoillaan.. Tuhansia euroja kakaraan, joka ei saa mitään aikaiseksi..
Kehtaa vielä ruikuttaa elämän ankeutta. Jep,toisinaan vaistoan säälin ja kyllästymisen heidän sanoistaan, katseistaan. Taas on tuotakin tuupittava elämässä eteenpäin, ihan erimaata kuin sisaruksensa...
Tavallaan pettymys miehelleni, en ollut se henkilö johon hän alunperin tutustui ja rakastui.
Menin tollo paljastamaan hänelle itsestäni ja sielustani kaiken. Ja kuinka kävi, päivä päivältä hänkin muuttuu, tajuaa ja huomauttelee vioistani, niitä on yhä enemmän ja enemmän. Niin, kyllä vain. En minä ollutkaan täydellinen.
Siltikin se yrittää kanssani elää vaikka hänen on paha olla lähelläni, onhan meillä yhteinen pieni lapsi. Häipyisi, antaisi minun olla jos ei halua tälläistä naista itselleen.
Millaista naista?
Kaikki mitä edustan, on väärin.
Liika kiltteytenkikin on rikos.
Oma pieni lapseni.
Ainoa elämäni auringonsäde..
Helvetti! Miten näin epäonnistunut ihminen, pystyy kasvattamaan lapsestaan aikuisen, itsensä hyväksyvän ihmisen, jolla olisi empaattiset tunteet mutta kuitenkin tarpeeksi vahva kestämään maailman myrskyt?
Pitäisikö sitä ottaa itseään niskasta kiinni vai pistää itsensä niskasta roikkumaan?
Samahan kai se on, meitä on täällä 6 miljardia.
Minne meidän kaikkien sielut menevät?
Lapsuudessani tapahtuneita asioita häpeän ja itseäni niistä syyllistän vaikka en ole voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun, huvittavaa. Olen aina tiennyt, että minä olin uhri mutta miksi sitten tunnen syyllisyyttä tapahtuneesta?
Olen pettymys vanhemmilleni.. Koulujani en ole edes vielä saanut päätökseen, entä jos minusta ei tulekaan yhtään mitään. Olen vain ja elän heidän rahoillaan.. Tuhansia euroja kakaraan, joka ei saa mitään aikaiseksi..
Kehtaa vielä ruikuttaa elämän ankeutta. Jep,toisinaan vaistoan säälin ja kyllästymisen heidän sanoistaan, katseistaan. Taas on tuotakin tuupittava elämässä eteenpäin, ihan erimaata kuin sisaruksensa...
Tavallaan pettymys miehelleni, en ollut se henkilö johon hän alunperin tutustui ja rakastui.
Menin tollo paljastamaan hänelle itsestäni ja sielustani kaiken. Ja kuinka kävi, päivä päivältä hänkin muuttuu, tajuaa ja huomauttelee vioistani, niitä on yhä enemmän ja enemmän. Niin, kyllä vain. En minä ollutkaan täydellinen.
Siltikin se yrittää kanssani elää vaikka hänen on paha olla lähelläni, onhan meillä yhteinen pieni lapsi. Häipyisi, antaisi minun olla jos ei halua tälläistä naista itselleen.
Millaista naista?
Kaikki mitä edustan, on väärin.
Liika kiltteytenkikin on rikos.
Oma pieni lapseni.
Ainoa elämäni auringonsäde..
Helvetti! Miten näin epäonnistunut ihminen, pystyy kasvattamaan lapsestaan aikuisen, itsensä hyväksyvän ihmisen, jolla olisi empaattiset tunteet mutta kuitenkin tarpeeksi vahva kestämään maailman myrskyt?
Pitäisikö sitä ottaa itseään niskasta kiinni vai pistää itsensä niskasta roikkumaan?
Samahan kai se on, meitä on täällä 6 miljardia.
Minne meidän kaikkien sielut menevät?
Vastaukset 3
Vanhimmat
tulee ihan kelvollinen tykinruoka- ja veronmaksajayksikkö vaikka miten itsesäälissä rypisit. Isona se sitten ylpeänä puolustaa suurpääoman intressejä hymyillen hohtavalla hammasrivistöllään häpeämättä vaatimatonta taustaansa kun se voi potkia vieläkin huonommassa jamassa olevia.
menneeseen enää, mutta voit vaikuttaa elämääsi siten, ettei menneisyys ole esteenä kaikelle. Käsitinkö oikein, että vanhempasi ovat tehneet sinulle jotain pahaa? Jos niin on, kai ymmärrät että he "eivät ole voineet" muuta kun kääntää syyllisyytensä sinuun, viattomaan? Jotkut ihmiset vain ovat antautuneet omalle heikkouksilleen. Mikä on tietysti säälittävää heidän itsensä kannalta ja tuhoavaa kohteilleen.
Jos tavanomainen järjestys perheessä järkkyy, eli lapsi ei saakaan vanhemmiltaan sitä hyväksyntää, joka hänelle kuuluisi, saattaa tulla tunne ettei ole kelvannut heille. Kestänee aika kauan, että pystyy käsittelemään asian itsensä kanssa, toiset eivät välttämättä ymmärrä sitä koskaan. En tiedä mikä tilanteesi on ja mikä johtuu mistäkin, mutta suosittelen sinulle Martti Paloheimon kirjallisuutta, joka käsittelee "suomalaisen lapsuuden haavoja", en muista nyt kirjan tarkkaa nimeä. Se käsittelee kuitenkin sitä, mistä johtuu tuntemukset kelpaamattomuudesta vanhemmilleen ja myöskin sitä, etteivät kaikki vanhemmat ole rakastaneet lapsiaan sanan varsinaisessa merkityksessä-jonka myöntäminen olisi suuri askel eteenpäin menemisen kannalta.
Tekstisi kuulostaa siltä kuin tuntisit huonommuutta, ehkä tarpeettomuuttakin..? Älä ainakaan jää yksin ajatustesi kanssa, on jo hyvä alku, että kykenet selventämään kirjoittaen tuntemuksiasi. Olen vihainen puolestasi, vaikken sinua tunnekaan. Syylliset pitäisi pistää vastuuseen teoistaan, mutta jos se ei ole mahdollista, heille ei saa ainakaan suoda sitä näkyä, että olisit onneton elämässäsi. Jokainen lapsi ansaitsisi tasapainoisen lapsuuden, mutta se tuntuu olevan harvinaisuus, ainakin tässä maassa...
Olen itsekin kokenut traumaattisen lapsuuden ja elän sen asian kanssa päivittäin eli häpeän olemassaoloani Sinulle sanoisin jotta käytä paikkakuntasi mielenterveys/kriisiapua saat neuvontaa terveyskeskuksesta. Ei ole enää h¨äpeä puhua tunteista tai pahasta olostaan Kun pääset keskustelemaan asiantuntijan kanssa niin elämäsi saa jonkilaisen suunna Mites on ns. ihmissuhdeverkostosi kanssa? Onko ystävää,sukulaista jolle voisit tuntojasi purkaa? Sinun pitää aikuisena ottaa vastuu lapsestasi ja Hänen takiaan hakea itsellesi apua Kaikkea Hyvää elämääsi!