ELI ESIKOISENI (PIAN 4KK) PITÄÄ SELVÄSTI MUMMISTAAN MINUA ENEMMÄN. OLLAAN VAAVIN SYNTYMÄSTÄ ASTI ASUTTU MUMMIN KAA SAMAN KATON ALLA JA JONKUN VERRAN OLEN APUA SAANUT.
NYT POIKA SUOSII MUMMIA :/ KUN YRITÄN SAADA LAPSEENI KATSEKONTAKTIA, SEURAA HÄN MUMMIA KATSEELLAAN...LISÄKSI ANOPPINI SAA NE LEVEIMMÄT HYMYT...
EN JAKSA USKOA, ETTÄ OLISI NORMAALIA! MINÄ HOIDAN KUITENKIN LASTANI ENITEN...MISSÄ MENI METSÄÄN? KERTOKAA VIISAAT...
NYT POIKA SUOSII MUMMIA :/ KUN YRITÄN SAADA LAPSEENI KATSEKONTAKTIA, SEURAA HÄN MUMMIA KATSEELLAAN...LISÄKSI ANOPPINI SAA NE LEVEIMMÄT HYMYT...
EN JAKSA USKOA, ETTÄ OLISI NORMAALIA! MINÄ HOIDAN KUITENKIN LASTANI ENITEN...MISSÄ MENI METSÄÄN? KERTOKAA VIISAAT...
Vastaukset 13
Vanhimmat
..hätäile. Mikään ei ole mennyt vikaan. Tuore äiti on hyvin herkässä tilassa ja kaikki asiat tuntuvat isommilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Oletko ihan varma, ettet mahdollisesti kärsi masennuksesta? Mulla oli itsellä, on kyllä vieläkin, mutta oireet oli mullakin vähän samanlaiset. Sinä olet vauvallesi kaikkein tärkein ihminen. Meilläkin tyttö seuraa muita, jotka liikkuvat tai tulevat vaikka itse olisin ihan vieressä. Se on kuule täysin normaalia.
Mix poika hymyilee ja nauraa mummilleen PALJON enemmän kuin mulle? En tajua...
Hm... juttusi kuulostaa samalta, joka laittoi tänne tuon tapaista juttua joskus joulun aikaan, kun vauva oli juuri syntynyt...
Kerrohan enemmin, miten teillä muuten on mennyt?
Olen se sama tyyppi. Hyvinhän meillä muuten menee: poika on terve ja kasvaa kovaa vauhtia. Ja nyt on muutto omaan kämppäänkin meneillään.
Mut mut...mieli vaan on maassa :/ En jaksa/pysty/halua tehdä kohta enää mitään. Mummi vaan on selvästi pojan suosikki, minkäs mahdan :( Jos anoppi olis nuorempi, niin voisin antaa poikani hänelle adoption kautta, mutta kun ikää on jo 53, niin ei sekään ole vaihtoehto.
olen lueskellut viestejäsi jo kauan ja pahemmaksi tuntuu sinulla tilanne menevän. Etkö voisi vauvan takia hankkia itsellesi apua. Tässä on kyse vuorovaikutushäiriöstä masennuksen ohella.Poikasi hakee kontaktia mummuun, koska sinulla ei ilmeisesti ole voimia vastata hänen viesteihinsä. Vauva tarvitsee kehittyäkseen normaalisti aikuista, joka iloitsee hänestä ja joka osaa(tai ainakin yrittää) tulkita häntä.
Sanon sinulle suoraan, mutta kaikella hyvällä; olet todella itsekäs, jos annat tilanteen vain olla ja liukua pahemmaksi. Olet voimaton nyt, mutta soita neuvolaan/ensikotiin/lastensuojelun työntekijälle ja pyydä apua heti tiistaina!Tai pyydä mummia/ystävää/tms. soittamaan jos et itse uskalla
Lämpimästi hyvää jatkoa sinulle ja vauvalle!
Sinun ei todellakaan tarvitse kilvoitella lapsesi suosiosta kenenkään kanssa. Sinä olet kaikkein tärkein lapsellesi, nyt ja tulevaisuudessa. Jos olet surullinen ja väsynyt, niin vauva varmaan näkee huolen kasvoiltasi eikä häntäkään silloin hymyilytä. Tunteehan hän sinut paremmin kuin ketään muuta maailmassa. Huolesi siitä, että poika rakastaisi mummoa enemmän kuin sinua on täysin turha. Vauvat ovat ihania, kyllä niillä ottajia olisi, mutta oma äiti on vauvalle paras eikä hän sinusta ikinä luopuisi. Vauvalle on kuitenkin rikkaus, että häntä muutkin rakastaa, mutta sinä olet korvaamaton vauvallesi.
äiti ei aina ole se paras mahdollinen hoitaja lapselleen. Minua mietityttää, mitä tapahtuu, kun tämä äiti muuttaa omilleen vauvan kanssa. Mummi on ilmeisesti ollut tähän asti se, joka on turvannut vauvan henkisen kehityksen.Vaarana on, että vauvakin masentuu tai hänen kehityksensä vakavasti häiriytyy. Siksi tämän äidin on haettava apua nimenomaan äiti-vauva-parina,saatava tukea yhteiseen olemiseen ja elämiseen. Pelkkä äidin oma terapia tms. ei tässä auta vaikka se tukena onkin. Jos äiti hoitaa vain itseään, voi äiti vajota omaan paranemisprosessiinsa , ja vauva ei voi odottaa, kunnes äiti voi paremmin, hän tarvitsee hyvää hoitoa ja kokemusta omasta ihanuudestaan juuri NYT!!!!
jos ooot jo 86
todella fiksu kommentti.
Kiitti kaikista vastauksista! Paljon oon mietiskellyt ja mm. jutellut anopin kanssa. Päädyttiin siihen, että aloitan masennuslääkkeiden käytön taas.
Mut jotenkin pelkästään toi jutteleminen autto mulla PALJON. Ymmärrän itsekin nyt, miten vääristynyt kuva mulla koko tilanteesta oli. Ja poikanikin on iloisempi seurassani nyt, kun jaksan hassutella ja leikkiä hänen kanssaan :)
Kunhan alkais noi lääkkeet pian vaikuttaa, ettei tuu takapakkia :/ Voimia teille äidit!
asuttiin siis miehen siskon luona ku poika synty ja arvashan sen millaseks se elo siellä meni...masennusta ja mustasukkasuutta, välillä teki vaan mieli pakata omat kamat ja kadota maisemista ku se kummitäti vaikutti olevan enempi ja parempi ja kivempi äiti ku oma äiti... minulla on sellanen onkelma etten pysty ilmaisemaan/käsittelemään näitä negatiivisia tunteita oikein enkä puhumaan asioista niin ku normaalit aikuiset ihmiset ja pidin vaan kaiken sisällä (tosin mies sano että älä sano mitään ettei rauha mee pilalle! ja minä pönttö uskoin!), edelleen oon siis katkera noista 9:stä kk:sta mitä siellä asuttiin ku en oo voinu noita asioita selvitellä puhumalla. totta kai se oli järkyttävän raivostuttavaa ku poika tuntu olevan mieluummin kummitätin kanssa ku minun kanssa...
ja sitten se kummitädin oma asennoituminen siihen hommaan oli jotain mitä edelleen jaksan ihmetellä... meidän huoneeseen sai tulla ilman lupaa ja pojan sai ryövätä vanhemmiltaan vaikka sylistä ilman lupaa kysymättä ja sai suuttua jos sanoo että tässä oli meillä jutut kesken että josko myöhemmin (eli lähti pois eikä puhunut minulle mitään muutamaan päivään tai sitten ei välittänyt sanomisista vaan otti pojan ja lähti toiseen huoneeseen). ja muutenkin aamuisin oli raivostuttavaa ku lapselle sanotaan huomenta mutta minulle ei... se toisten ihmisten yksityisyyden ja oman rauhan kunnioitus hakusessa...
tokihan tää nyt kuulostaa melkoselta haukkumiselta, mutta tältä se minusta tuntu sillon, se oli sen hetken todellisuutta ja masennus vääristää ajattelumaailmaa. muuten kummitäti on hyvä kummi pojalle, parempaa tuskin ois voinu valita... mutta tuli vaan liikaa sen seurassa oltuu että kerkesi hermot jo mennä täysin ja jäi vähä pahamaku suuhun koko touhusta ja en vieläkään jaksaisi niitä vierailuja siellä.
mutta kyllä nyt on ihanaa ku saa pojan jakamattoman huomion itseensä ja voi touhuta vapaasti omassa asunnossa, jossa itsellä on se kolme huonetta käytössä yhden sijasta eikä kukaan tule sanomaan minkä väriset vaatteet pojalle pitää laittaa aamulla päälle tai tule ryöstämään sylistä jos on halimiset kesken. liika stressi on pois ja elämä hymyilee taas :) eli suosittelen omaan asuntoon muuttamista ja toivotan jaksamista sinulle :)
Aivan totta, masennus saattaa oireilla. Itse tulin äidiksi vasta 35-vuotiaana ja koin itseni aivan mitättömäksi, avuttomaksi ja typeräksi, tunteettomaksi äidiksi, vaikka iän puolesta olisi kuulunut tuntea itsensä varmaksi ja aikuiseksi. Joten anna ajan kulua, hemmottele itseäsi ja sitten lastasi! Matalapainetta saattaa kestää jopa lapsen ensimmäisen vuoden ajan, joten kärsivällisyyttä. Et ole kummallinen. Juttele avoimesti muiden äitien kanssa: paras henkinen tukipilari.
Lapsethan ovat aina olleet sellaisia, että vieraiden silmissä ollaan niin kilttejä ja ihania, mutta vanhemmille sitten voidaan kiukutella.
Eli ihan normaali tilanne teillä. Itse olis supermustis myös mummoille, kun lapsi aina heidän sylissään rauhoittui ja viihtyi.
Mutta sitten joku fiksu kertoi, että se johtuu siitä, että vieras voi heidät aina sysätä muualle. Oma äiti ja isä ovat niitä tukipilareita ja kaikkein rakkaimpia ihmisiä: He eivät sysää vaaviinsa muiden syliin, jos heittäytyvät hankaliksi. Heille uskaltaa ärhennelläkin.
Mummi, oli sitten miten tahansa hyvä ja maanmainio mummi, on ja pysyy aina mummina. Äiti on aina äiti.