Syntyessään ihminen on täysin avuton ja henkiinjääminen täysin ulkopuolisista riippuuvaa. Tämä asetelma jo lähes yksistään on osoitus siitä, ettei ihmistä ole `luotu` elämään yksin.
Yksinäisyyden tunne syntyy yleensä mielestäni (kyllä, kuvittelen tietäväni asiasta jotain - olen lukenut aiheesta pari kirjaa ja olen pätemishaluinen pelle) kun ihmisen synnynnäistä avuttomuutta ei olla osattu huomioida. Muiden seurassa koettu yksinäisyys on siten vähintään 90%:sti sitä, ettei yksinäinen koe oloaan luontevaksi ja pysty olemaan avoin muiden seurassa. On toki normaalia, että ei avaudu kenen tahansa ihmisen läsnäollessa. Mutta jos ei kenenkään kanssa pysty puhumaan itseään koskevista tärkeimpinä pitämistään asioista, voidaan puhua sopeutumattomuudesta ja kyvyttömyydestä toimia yhteisössä.
Kyvyttömyys kokea läheisyyttä johtaa ajan mittaan poikkeuksetta jonkinlaiseen yksinäisyyden kokemiseen. Mahdollisia syitä läheisyyden tunteen puuttumiseen on enemmän kuin pystyisin luettelemaan, joten jätän sen väliin. Silti yhteistä melkein kaikille yhteisöllisyyden ulkopuolelle jääneille on pettymyksen kokemukset lapsuudessa, parisuhteessa, työpaikalla tai missä tahansa muualla koetussa kanssakäymisessä läheisten ihmisten kanssa. Pettymysten ollessa riittävän suuria tai tarpeeksi usein toistuvia, niitä kokeva ihminen alkaa tulla yhä avuttomammaksi. Tieto siitä, ettei pysty lopulta luottamaan itsensä lisäksi kehenkään, on monille liian musertava.
En ole tarpeeksi viisas tietääkseni, miten kenen tahansa synnynnäisen muihin ihmisiin uskomisen tarpeensa kadottaneen usko voitaisiin palauttaa. Liian moni kohtaa elämänsä aikana kohtuuttomia tekoja lähimmäistensä taholta.
Mitään takuuvarmaa keinoa ei tiedä kukaan, mutta Tommy Helsteniä lainatakseni (vaikken ton tyypin uskonnon liittämisestä terapiaan pidäkään) kannattaa etsiä ympärilleen mahdollisimman luotettavia ihmisiä, vaikka samanlaisia vastoinkäymisiä kokeneiden ihmisten vertaisryhmistä, koska kuullessaan jonkun toisen kokeneen vielä pöyristyttävämpiä asioita tietää olevansa elämässään edes hieman onnekkaampi kuin joku toinen ja todennäköisesti moni muukin.
Yksinäisyyden tunne syntyy yleensä mielestäni (kyllä, kuvittelen tietäväni asiasta jotain - olen lukenut aiheesta pari kirjaa ja olen pätemishaluinen pelle) kun ihmisen synnynnäistä avuttomuutta ei olla osattu huomioida. Muiden seurassa koettu yksinäisyys on siten vähintään 90%:sti sitä, ettei yksinäinen koe oloaan luontevaksi ja pysty olemaan avoin muiden seurassa. On toki normaalia, että ei avaudu kenen tahansa ihmisen läsnäollessa. Mutta jos ei kenenkään kanssa pysty puhumaan itseään koskevista tärkeimpinä pitämistään asioista, voidaan puhua sopeutumattomuudesta ja kyvyttömyydestä toimia yhteisössä.
Kyvyttömyys kokea läheisyyttä johtaa ajan mittaan poikkeuksetta jonkinlaiseen yksinäisyyden kokemiseen. Mahdollisia syitä läheisyyden tunteen puuttumiseen on enemmän kuin pystyisin luettelemaan, joten jätän sen väliin. Silti yhteistä melkein kaikille yhteisöllisyyden ulkopuolelle jääneille on pettymyksen kokemukset lapsuudessa, parisuhteessa, työpaikalla tai missä tahansa muualla koetussa kanssakäymisessä läheisten ihmisten kanssa. Pettymysten ollessa riittävän suuria tai tarpeeksi usein toistuvia, niitä kokeva ihminen alkaa tulla yhä avuttomammaksi. Tieto siitä, ettei pysty lopulta luottamaan itsensä lisäksi kehenkään, on monille liian musertava.
En ole tarpeeksi viisas tietääkseni, miten kenen tahansa synnynnäisen muihin ihmisiin uskomisen tarpeensa kadottaneen usko voitaisiin palauttaa. Liian moni kohtaa elämänsä aikana kohtuuttomia tekoja lähimmäistensä taholta.
Mitään takuuvarmaa keinoa ei tiedä kukaan, mutta Tommy Helsteniä lainatakseni (vaikken ton tyypin uskonnon liittämisestä terapiaan pidäkään) kannattaa etsiä ympärilleen mahdollisimman luotettavia ihmisiä, vaikka samanlaisia vastoinkäymisiä kokeneiden ihmisten vertaisryhmistä, koska kuullessaan jonkun toisen kokeneen vielä pöyristyttävämpiä asioita tietää olevansa elämässään edes hieman onnekkaampi kuin joku toinen ja todennäköisesti moni muukin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
juttu.