SUOMEN MYYTIT & LEGENDAT

böömies kirjoitti:

Tasavaltamme
Mysteerit, Myytit & Legendat


Riihi


”Aina sama juttu, siis mutsi ei kyl tajuu. Oon jo tarpeeks vanha viettää kesää kavereiden kaa, ja se raaha mut johonkin ween landelle, joihinkin sukulaisiin joita mä en ikinä ole ees tavannut. Mulla on siis se periaate että sukulainen joka ei muista meitsiä mun merkkipäivil, niin miksi mun pitäisi muistaa niitä? Hesas kesäpäivät ovat parhaimillaan, voi nähä kavereita ja ottaa iisisti vaik kaivaris. Ei, pitää olla jossain helvetin itäsuomes, jossain skuttas, pöndel vai miten sitä ikinä sanotaankaan. Aletaan selvästi olla perillä, mutsi lopetti meinaan laulamisen. Mitä mä ikkunasta vilkaisin, näyttää tosi lupaavalta, ja tämä oli sitten sitä sarkasmia. Mettää niin helvetisti, ja toi talokin näyttää olevan joltain Jeesuksen ajalta. Joo pitää lopettaa, kirjoitellaan taas kun jaksan.” Lissu kirjoitti päiväkirjaansa ja sulki sen. Hän nosti tylsistyneen katseensa ulos auton ikkunasta. Lissun äiti pysäköi auton suuren maatalon pihaan. Tämä kääntyi vielä Lissun puoleen ennen kuin astui ulos autosta.

-   Kulta, tiedän kyllä miten vaikeaa sinulla on ollut isän pois menon takia, ja olisit halunnut varmasti viettää kesääsi Helsingissä ystäviesi kanssa, mutta tästä tulee varmasti mukavaa, äiti ja tytär? Marjatta sanoi hymyillen. Lissu vilkaisi äitiinsä ja huokaisi syvään.

-   Hymyilisit nyt edes vähän, edes äidin vuoksi? Marjatta kysyi, Lissu pyöräytti silmiään ja hymyili vienosti.

-   No niin tulihan se sieltä. Marjatta totesi ja kääntyi, hän kiljahti nähdessään vanhan miehen auton ikkunan takana. Mies oli selvästi jo miltei kahdeksankymmenen, päällään erittäin vanhat vaatteet.

-   Tekö olette niitä eteläisiä? Tämä kysyi lasin takaa. Marjatta rullasi ikkunan auki.

-   Kyllä, me tulimme tapaamaan Robertia ja Ullaa? Marjatta vastasi ihmeissään. Mies katsoi harmaiden kulmakarvojensa alta Marjattaa ja vilkaisi sitten Lissua takapenkillä.

-   Ne ovat tuolla sisällä... Tämä sanoi ja lähti hitaasti kävelemään aittarakennukselle päin. Lissu naurahti.

-   Voi jessus mikä heebo, täällä ei kyllä olla kuin pari päivää. Hän sanoi irrottaen turvavyön. Marjatta ei vastannut, vaan avasi auton oven. Suuresta talosta astui ulos vanha nainen, joka kädet levittäen käveli Marjatan luo.

-   Voi hyvänen aika Marjatta Mäkinen. Siitä on niin kauan! Hän totesi ja sulki Marjatan halaukseensa. Lissu astui autosta, ja hänen kasvoiltaan paistoi epämukavuus. Vanha nainen käänsi katseensa Lissuun.

-   Ja sinä olet Liisa? Tämä kysyi.

-   Joo, tai Lissuksi kutsuvat. Lissu vastasi katsellen ympärilleen.

-   Me emme olekaan ikinä tavannut, olen isäsi täti. Hauska tavata Liisa! Nainen sanoi ja halasi Lissua, joka yritti toistaa lempinimeään, mutta ei saanut ääntään kuuluviin halaukselta.

-   Minä olen Ulla! Nainen sanoi hymyillen, ja alkoi sitten patistaa Marjattaa sisätiloihin. Lissu jäi purkamaan autoa, ja katseli ympärilleen. Hän ajatteli, ettei paikka voinut olla kuusitoistavuotiaalle mieluinen kesänvietto paikka. Tila oli vanha, piha huonosti hoidettu, pihalla kohosi selvästi myöhemmin rakennettu aitta, ja lahonnut sekä osittain romahtanut navetta. Tilalla ei selvästi enää hoidettu karjaa, eikä viljelty mitään. Suuren synkän kuusimetsän laidassa näkyi seisovan jopa suuri riihi. Lissu nosti painavan urheilukassin olkapäälleen, ja oman reppunsa hän otti käteensä. Hän kantoi kassit ulko-oven eteen, ja palasi autolle. Hän sulki takaluukun ja venytteli pitkän automatkan jäykistämiä jäseniään. Lissu otti kauluksesta roikkuvat aurinkolasit ja laittoi ne silmilleen. Hän asteli huonosti hoidetulla nurmikolla ja katseli vanhoja rakennuksia. Päärakennuksen maalipinta repeili, piha nurmi oli täynnä rikkaruohoja. Vanha pihakeinukin oli ruostunut paikoilleen. Lissua puistatti tila, hän tunsi olonsa omituisen epämukavaksi. Lissu huomasi miten heidät säikäyttänyt vanha mies, tuijotti aitan kulmalla pellolle päin. Lissu käveli varovaisesti tämän läheisyyteen.

-   Mikäs siellä näkyy? Hän kysyi. Mies ei näyttänyt huomaavan mitenkään Lissua, tai tämän kysymystä, tuijotti vain pellolle päin, oikeastaan suoraa vanhaa riihtä. Lissu oli kääntymässä kävelläkseen päärakennukselle, kun mies yskäisi kova äänisesti.

-   Uskotko tyttö aaveisiin? Tämä kysyi, kääntämättä katsettaan vanhasta riihestä. Lissu kääntyi hämillään miehen puoleen.

-   Enpä oikeastaan, ei sitä kaupunkilaisena oikein kuule moisia satuja. Hän vastasi. Mies hymähti huvittuneena, vieno hymy nousi tämän harmaille kasvoille, valkoinen ja takkuinen parta väpätti hiljaa.

-   Se viime yönä kävi taas tuossa pellon reunassa. Mies sanoi. Lissu vilkaisi peltoa ja käänsi sitten taas katseensa mieheen.

-   Niin mikä kävi? Hän kysyi ihmeissään. Mies ei vastannut taaskaan, vaan pyöritti hiljaa päätään. Lissu huokaisi, ja katsoi parhaakseen palata sisälle.

-   Riihi ottaa omansa! Mies huudahti Lissun perään. Lissu pysähtyi hetkeksi kääntymättä kuitenkaan miehen puoleen, ja jatkoi sitten matkaansa taloa kohti. Eteisessä haisi ummehtunut vanha talo, ja Lissu vaan puhahti naamaansa iskeytynyttä hajua.

-   Sieltähän se tyttö tuli! Ulla totesi touhuten lieden ääressä. Lissun äiti Marjatta istui keittiön pöydän ääressä, ja selaili vanhaa lehteä, keskustellen välillä Ullan kanssa niitä näitä. Lissu huomasi nurkassa istuvan vanhan miehen, joka tuijotti harmaiden kulmakarvojensa alta Lissua, poltellen samalla piippua. Miehen kasvot olivat ilmeettömät, ja jollain tavalla häijyt.

-   Liisa tulepas tervehtimään Robertia. Marjatta kutsui Lissua, osoittaen nurkassa istuvaa miestä.

-   Jätit varmaan laukut oven eteen, minä käyn hakemassa ne sisälle. Marjatta ilmoitti, nousten pöydän äärestä. Lissu käveli miehen luo ja ojensi kätensä.

-   Lissu päivää. Hän sanoi, mies nosti katseensa Lissuun. Lissu tunsi olonsa epätoivotuksi. Sitten mies tarttui Lissua kädestä ja kätteli.

-   Robert. Tämä vain sanoi hiljaa, ja päästi otteensa. Lissu nyökkäsi ja käveli istumaan sohvalle.

-   Haluatko jotain juotavaa? Ulla huuteli lieden äärestä.

-   En minä kiitos mitään tarvitse. Lissu ilmoitti. Hän katsoi varovaisesti Robertia, joka tuijotti Lissua harmaiden kulmiensa alta. Lissu nousi ylös ja kiiruhti ulos. Marjatta oli sytyttänyt tupakan ja penkoi urheilukassia, mumisten etsivänsä jotain.

-   Voitaisiinko lähteä jo tänään? Lissu kysyi huolestuneena. Marjatta nosti kummastuneen katseensa tyttäreensä.

-   Lähtisimme pois? Minkä ihmeen, takia? Tämä kysyi ihmeissään.

-   Täällä on ihan outoa porukkaa. Tuo Robert tuijottaa minua kuin jotain halpaa makkaraa. Sitten vielä se yksi toinen vanha ukko, joka on myös ihan täysi friikki show. Lissu kertoi, istuen samalla rappuselle.

-   Puhupas vähän hiljempaa. Robert on vanha mies, ei hän mikään uhka ole. Hän on vain hieman ennakkoluuloinen nuoria kohtaan. Se toinen vanha mies on Johan, hän on tilan entinen työmies, joka nyt asustelee tuolla aitassa. Marjatta kertoi, sulkien urheilukassin.

-   Ihan sama minulle mitä jengiä, aion nukkua autossa. Lissu ilmoitti.

-   Autossa? No jos se oloasi helpottaa niin nuku, mutta olet kyllä hyvin epäkohtelias Ullaa ja Robertia vastaan. Marjatta sanoi nostaen kassin olkapäälleen.

-   Voit nukkua autossa puolestani, ehkä Johan tulee sitten yöllä koputtelemaan auton ikkunaan, ja pyytää päästä viereen nukkumaan! Marjatta nauroi kiusoitellen. Lissun silmät suureni ja hän loikkasi pystyyn rappuselta.

-   Taidan nukkua ihan samassa huoneessa kanssasi. Hän totesi äidilleen. Marjatta hymähti hymyillein, ja palasi sisälle, Lissu tiukasti perässään. Yö saapui pian, ja Marjatta että Lissu alkoivat käydä nukkumaan. Lissua kuitenkin hallitsi kova tupakan himo, ja hän odotti huoneen hämäryydessä sitä miten hänen äitinsä nukahtaisi. Täysikuu paistoi huoneeseen valkoisten silkkiverhojen lävitse, avonaisesta ikkunasta tuuli heilutti verhoa. Lissu kuunteli miten sirkat sirittivät kesäyössä. Kohta alkoi kuulua Lissun äidin tuhisemista, hän oli nukahtanut. Lissu nosti hitaasti peiton päältään, ja nousi seisomaan, hän otti takin tuolilta, ja puki sen päälleen. Hän hiippaili hämärään tupaan, ja kuulosteli ympäristöä, mitään ei kuulunut. Hän hiipi hiljaa etuovelle, lattia laudat narahtelivat inhottavasti joka askeleella. Ulko-ovi päästi pitkän valittavan narinan, kun Lissu tämän avasi. Lissun valtasi jännitys, hän tunsi miten andreanaliini pumppasi hänen suonissaan. Etupiha oli täyden kuun valaisema, Lissu käveli nurkalle ja sytytti savukkeen. Jossain kaukaisuudessa huhuili huuhkaja, ja sirkat sirittivät heinikossa. Yhtäkkiä pellon laidalla rymähti, ääni tuli riihen suunnasta, kuulosti kuin joku olisi tippunut peltiselle katolle. Lissu pysähtyi, tuntui kuin sydän olisi jättänyt yhden lyönnin väliin. Kohta Lissu kuitenkin rauhoittui, ja naurahti omalle herkkyydelleen. Lissu käveli pellon reunaan ja tähyili toisella laidalla kohoavaa pimeää rakennusta. Täysikuu loi heinäpellolle lähes aavemaisen näkymän, riihtä ei näkynyt kunnolla, koska osa kuusista peitti näkyvyyden, mutta Lissu oli näkevinään jonkun liikkuvan siellä. Hän siristi silmiään ja huomasi tumman hahmon liikkuvan riihen seinustalla. Lissu vetäytyi takaisin talon nurkalle, ja ajatteli vanhan Johanin olevan riihellä. Lissu poltteli savukettaan, ja huomasi että riiheltä lähti leviämään sumu. Omituista oli se että näytti kuin riihen räppänöistä ja ovesta olisi valunut nopeaa vauhtia leviävä sumu. Nyt Lissu rupesi tuntemaan oloaan hyvin epämukavaksi, ja hän ajatteli suunnata sisälle. Hän kääntyi ja käveli etuovelle, ja kääntyi vielä katsomaan, ja hän huomasi miten sumu oli valunut jo pihanurmikolle. Hän ryntäsi sisään laittaen oven kiinni perässään nopeasti. Hän kääntyi ja kiljahti nähdessään nurkassa istuvan Robertin. Tämä kiikkui tuolissaan, ja poltti piippua.

-   Mitä sinä teit ulkona? Tämä kysyi hiljaa. Lissun sydän hakkasi voimakkaasti ja ylikierroksilla.

-   Minä, kävin vain haukkaamassa happea. Hän sanoi. Lissu meinasi kävellä huoneensa ovelle, mutta Robert keskeytti hänet.

-   Pidätkö vanhaa miestä tyhmänä? Hän kysyi. Lissu kääntyi Robertin puoleen.

-   Enpä kai. Hän vastasi painaen pään alas. Robert nousi tuolista ja käveli hitaasti Lissun luo.

-   Sovitaanko Lissu niin että poltat ne salaiset tupakit tässä tuvassa öisin, heität tumpit uuniin. Ei tarvitse ulkona palella. Tämä sanoi hymyillen. Lissu tunsi yhtäkkiä olonsa turvalliseksi, ja nyökkäsi sitten hymyillen.

-   Hyvä, minä menen takaisin nukkumaan, hyvää yötä. Robert sanoi ja käveli omaan huoneeseensa. Lissu huokaisi helpotuksesta, ja äskeinen ulkona tapahtunut episodi ei enää tuntunut niinkään pelottavalta. Hän käveli huoneeseen, jossa asetteli takkinsa takaisin tuolille.

-   Mikä se kiljaisu oli? Kysyi Marjatta, säikäyttäen Lissun.

-   Ei kun säikähdin Robertia kun kävin juomassa. Lissu vastasi, Marjatta mumisi vain jotain vastaukseksi ja käänsi kylkeään. Lissu käänsi katseensa ikkunaan ja siirsi hieman verhoa syrjään. Pihalla oli kevyt sumu, joka oli levittäytynyt ympäri pihaa, ja se ikään kuin luikerteli rakennusten seinillä, aivan kuin joku elävä olento. Lissu ei sinänsä nähnyt asiassa mitään omituista, häntä enemmän huvitti oma mielikuvituksensa, ja se että hän oli jotain sumua pelännyt. Lissu kävi sänkyynsä ja katseli vielä hetken kattoon odottaen unta. Hän kuulosteli vielä yön ääniä, mutta huomasi että sirkat olivat lopettaneet äkisti sirityksen. Lissu vain hymähti ja tuumasi ”jousikvartetin” menneen nukkumaan. Pian uni saavutti myös Lissun, ja hän nukahti sängylle tuhisten. Hän heräsi auringon paisteeseen, huomaten kellon olevan jo kaksitoista. Lissu puki päälleen ja käveli tupaan, tuvassa istui vakavan näköisenä Ulla, Robert ja Marjatan äiti. Lissu ajatteli jääneensä nyt kiinni tupakasta, että Robert olisi käräyttänyt hänet.

-   Mikä on hätänä? Lissu kysyi kainosti, tuntien miten hermostuneisuus kasvoi hänessä.

-   Älä nyt säikähdä mutta tuo vanha Johan on kuollut illan tai yön aikana. Kertoi Marjatta. Lissun silmät suurenivat, hän oli varmasti nähnyt Johanin yöllä riihellä.

-   Oho, tuota, otan osaa. Hän sanoi hiljaa Ullalle ja Robertille. Nämä vain nyökkäsivät hiljaisina. Kahden aikaan iltapäivällä ruumisauto ajoi pihaan, ja Johanin ruumis kannettiin aitasta autoon. Lissu pysyi visusti sisällä, hän ei halunnut nähdä ihmisen ruumista. Marjatta tuli ulkoa sisälle ja halasi Lissua.

-   Oletko kunnossa? Hän kysyi.

-   Ei minulla tässä mitään, en vain halua nähdä ruumista. Enkä siis tuntenut koko miestä. Lissu vastasi ja otti penkiltä lehden alkaen selaamaan sitä.

-   No niin minä ajattelinkin. Marjatta totesi ja käveli keittiöön ottamaan kahvia. Lissua mietitytti eilinen, ja varsinkin Johanin sanat, että; ”Riihi ottaa omansa”. Tosin Lissu ei uskonut kummituksiin, eikä hän ollut mielestään edes sinänsä outoja kokenut. Ruumisauto vei ruumiin pois, ja iltaan mennessä oli tilanne jo rauhoittunut tilalla.

-   Käydäänkö vähän kävelemässä? Lissu kysyi äidiltään, joka suostui mielellään ehdotukseen. Marjatta ja Lissu kävelivät pellon reunaa pitkin, Marjatta huomasi vanhan riihen.

-   Hei käydään tuolla riihellä? Tämä kysyi Lissulta, joka nosti pelokkaan katseensa riihtä kohti.

-   Käydään vaan. Hän myöntyi ja molemmat kävelivät vanhalle rakennukselle. Riihi oli rakennettu hirsistä, ja sen ruostunut metallikatto oli säilyttänyt vain osan harmaudestaan. Hirret olivat jo harmaita ja ajan kuluttamia. Ovea ei riihessä ollut, joten sisälle meneminen ei ollut vaikeaa. Riihessä oli vanhoja haisevia heiniä, sekä vanhoja tavaroita lojui kaikkialla. Marjatta tutki innoissaan vanhaa rekeä joka oli nostettu seinää vasten. Lissu katseli vain ympärilleen, hän tunsi riihen jotenkin pelottavaksi. Yhtäkkiä hän kuuli omituisen äänen, hän katsoi äitiinsä, joka selitti jotain lapsuudestaan, mutta ei ollut huomaavinaankaan ääntä.

-   Kuulitko tuon? Lissu kysyi, Marjatta hiljentyi ja pälyili ympärilleen. Lissu kuuli taas hiljaisen äänen joka kuulosti kuin pienet lapset olisivat kuiskineet keskenään nopeasti, ja sitten lakanneet.

-   No tuon, omituisen supatuksen? Hän kysyi ihmettelevältä Marjatalta. Marjatta kuulosteli hetken, mutta ei selvästikään kuullut mitään. Nyt ääni kuului Lissun takaa, hän käännähti nopeasti. Marjatta ihmetteli tyttärensä sekoilua.

-   Mennään pois! Hän pyysi äidiltään.

-   Rauhoitu, se on varmasti vain tuuli tai jokin eläin. Marjatta rauhoitteli tytärtään. Enää Lissu ei kuullut ääntä, ja hän alkoi rauhoittua. Hän huomasi yhteen hirteen kiinnitetyn nahkapussin, jossa oli punaisella värillä piirretty kuvio.

-   Mikähän tuo on? Hän kysyi äidiltään, osoittaen pussia. Marjatta katsoi pussia ja pudisteli ihmeissään päätä.

-   En tiedä, joku vanhan ajan hökötys. Hän tuumasi.

-   Tuo vanhan ajan hökötys on noitapussi. Kuului ääni naisten takaa, säikäyttäen nämä pahanpäiväisesti. Oven raossa seisoi Robert.

-   Anteeksi mikä? Marjatta kysyi pidellen rintaansa.

-   Noitapussi. Sen avulla pidettiin ennen vanhaan pahat henget loitolla. Robert kertoi kävellen sisään.

-   Sen sisällä on eläinten luita, ja sen on loihtinut oikea noita. Tämä jatkoi, Lissu hymyili vienosti, pidätellen nauruaan.

-   Tosin, ne jotka epäilevät pussin voimaa, eivät säästy pahojen henkien vitsaukselta. Robert sanoi katsoen Lissua, joka pidätteli nauruaan.

-   Älähän nyt pelottele Lissua. Marjatta hymyili. Robert ei vastannut Marjatan kommenttiin vaan katseli hermostuneesti ympärilleen.

-   Täällä ei ole mitään erikoista, eiköhän palata tupaan. Tämä tokaisi, mutta Marjatta huomasi riihen kattoon piirretyn valkoisen kuvion.

-   Onko tuokin joku noita merkki? Hän kysyi, osoittaen maalausta, joka oli tähteä muistuttava symboli. Robert nyökkäsi hiljaa, tuijottaen merkkiä.

-   No onkos täällä joku paha sitten, kun pitää niin suojautua? Marjatta kysyi hymyillen. Robert katsahti Lissuun ja katsoi sitten Marjattaa.

-   Ei, se on vain ollut sellainen aikoinaan vanhan kansan tapa. Tämä vastasi, kaivaen piipun taskustaan.

-   Minusta täällä on jotain outoa. Lissu tuumasi ja katseli varovaisesti ympärilleen. Robert ei virkannut mitään vaan sytytti piippunsa.

-   Eiköhän mennä, muori keittänyt kahvit teille. Hän sanoi ja opasti naiset ulos riihestä. Tuvassa istui Ulla keinutuolissa ja katseli mietteliäänä ikkunasta. Huomattuaan vieraidensa saapuvan tupaan, hän nousi keinutuolista.

-   Kävittekö tiluksia mittaamassa? Hän kysyi hymyillen hakien kahvipannun liedeltä.

-   Kävimme tuota teidän riihtä katsomassa. Marjatta kertoi.

-   Jaahas, no näittekö kummituksia? Kysyi Ulla naureskellen. Marjatta ja Lissu vilkaisivat toisiinsa samalla kun he istuivat pöytään.

-   Ei, mutta noitapussin ja maalauksen. Marjatta kertoi.

-   Johan aikoinaan maalasi sen merkin sinne, ja vei sen pussinkin. Uskoi nähneensä aaveita riihen luona. Ulla kertoi, ja nosti samalla kahvipannun pöytään.

-   Ai, mitä hän näki sitten? Marjatta kysyi, leikaten viipaleen pullaa.

-   Joku musta mies oli kävellyt riihen luona ja lasten laulua kertoi kuulleensa. Ei muuta. Ulla kertoi huvittuneena. Robert kiikkui tuolissaan polttaen piippuaan, hän ei virkannut vaimonsa puheisiin millään lailla.

-   Aika jännää, vai mitä Liisa? Kysyi Marjatta. Lissu vain nyökytteli hiljaa päätään, häntä vaivasi se, että edellisenä yönä hän näki mustan hahmon riihellä, ja tänään kuuli lapsenomaista kuiskimista. Hän sekoitteli kahvia, katsoen lusikan jättämää pyörrettä kupissaan. Yö saapui pian, ja kuten edellisenäkin yönä Lissu odotti äitinsä nukahtamista. Pian Marjatta tuhisi tavalliseen tapaansa, ja Lissu nousi sängystä. Hän käveli tupaan ja sytytti savukkeen. Yhtäkkiä keittiön ruokakomeron ovi avautui hitaasti, ja tupaan käveli pieni poika. Lissu katseli ihmeissään pientä vaaleatukkaista poikaa, joka katsoi suurilla silmillään Lissua.

-   No mistäs sinä tulit? Lissu kysyi ihmeissään.

Tuolta riiheltä! Vastasi poika, ja hävisi kuin silmän räpäyksessä ilmaan. Lissun käsi tärisi, hänet valtasi pelko ja kauhu. Hän heitti tupakan uuniin ja kiiruhti takaisin sänkyyn. Hän veti peiton silmilleen ja painautui äitiään vasten. Huoneen täytti hiljaisuus.

-   Jos sinun on kerta poltettava niin tee se ulkona. Marjatta sanoi, rikkoen hiljaisuuden. Lissu vavahti uudestaan.

-   Miten vaan, lopetan vaikka polttamisen, mutta huomenna lähdetään pois täältä! Hän sanoi itkuisella äänellä. Marjatta käännähti ja nosti peiton pois tyttärensä silmiltä. Lissun poskella valui kyynel, ja hän puristi silmiään yhteen voimakkaasti.

-   Mikä sinulla on? Oletko kuin aaveen nähnyt? Kysyi Marjatta, ja silloin Lissu purskahti itkuun. Hän kertoi Marjatalle mitä edellisenä yönä oli tapahtunut, ja mitä hän äsken oli nähnyt. Marjatta laittoi seinävalon päälle, ja kääntyi silittämään pelokkaan tyttärensä hiuksia.

-   Ei sinun tarvitse pelätä, jos täällä jokin on, niin se ei pysty sinua vahingoittamaan. Hän lohdutteli itkunsekaista tytärtään.

-   Et usko minua kuitenkaan! Lissu tiuskaisi. Marjatta sulki silmänsä ja henkäisi syvään.

-   Kyllä minä uskon. Hän sanoi hiljaa, Lissu avasi kosteat silmänsä ja katsoi ihmeissään äitiään.

-   Ennen kuin sinä synnyit, isäsi ja minä kävimme täällä eräs talvi. Kuulin jo silloin tarinan riihen kummituksesta, tuolta vanhalta Johanilta. Isäsi halusi tutkia asiaa, mutta Robert kielsi häntä jyrkästi menemästä riihelle, jopa niin jyrkästi että isällesi ja Robertille syntyi kova riita. Uskoisin että riihi kätkee sisälleen jonkinlaisen salaisuuden, jotain synkkää. Marjatta kertoi, Lissu pyyhki kyyneleisiä silmiään, ja käänsi katseensa kattoon.

-   Otetaan selville mitä se on... Hän ehdotti. Marjatta nauroi.

-   Emme me mitään aaveen metsästäjiä ole. Ihme ettei Robert suuttunut kummemmin tänään kun yllätti meidät riiheltä. Hän tuumasi.

-   Jos se jotain kätkee, niin eikö se olisi parasta tutkia mistä kummittelu johtuu. Päiväsaikaan ei tarvitse pelätä sitä paitsi niin paljoa! Lissu ehdotti innoissaan. Marjatta hymähti.

-   Hyvä on. Mennään tutkimaan huomenna riihtä tarkemmin. Tämä sanoi ja painoi päänsä takaisin tyynyyn. Lissu hymyili ja otti mukavan asennon sulkien silmänsä. Yhtäkkiä hän kuitenkin avasi silmänsä kummastuen.

-   Mistä lähtien sinä muuten olet tiennyt tupakan poltostani? Hän huudahti yllättyneenä.

-   Kyllä äiti tietää. Marjatta sanoi hymyillen, ja käänsi kylkeä. Aamu koitti ja Lissu heräsi yhtä aikaa äitinsä kanssa. Ulla keittelikin jo aamukahvia keittiössä ja hyräili iloisesti.

-   Hyvää huomenta! Hän toivotti unisille tupaan tulijoille.

-   Huomenta. Vastasi Marjatta ja istui pöytään. Hän raapi unisena pörröistä pitkää tukkaansa, ja haukotteli.

-   Me ajattelimme lähteä illalla, mutta ajattelin hieman kuvata päivällä tilaanne jos sopii? Hän kysyi Ullalta.

-   No ei minulla sitä vastaan mitään ole. Sinähän olet sitä valokuvausta harrastanut jo pidemmän aikaa jos muistan oikein? Ulla kysyi. Marjatta nyökkäsi vastaukseksi ja otti palan leipää katsoen Lissua, joka katsoi hymyillen äitiään, Marjatta vinkkasi tyttärelleen silmää. Valokuvaus oli vain tekosyy päästä tutkimaan salaperäistä riihtä. Aamiaisen syötyään, Marjatta pakkasi laukut autoon, mutta otti kameralaukkunsa takapenkiltä. Lissu ja Marjatta kiertelivät pihaa jonkin aikaa, kuvaten rakennuksia. He kuitenkin vaivihkaa siirtyivät koko ajan lähemmäksi riihtä. Riihelle saavuttuaan, Marjatta kuvasi kaiken kiinnostavan sisältä. Lissu katsoi yläparrelle jossa näkyi olevan tavaroita.

-   Minä kiipeän tuonne ylisille, niin vartioi sinä ovi aukossa? Lissu ehdotti. Marjatta myöntyi ja jäi oven pieleen vahtimaan. Lissu kiipesi vanhoja natisevia tikkaita ylös parvelle ja katseli ympärilleen. Se oli täynnä vanhoja purkkeja, lehtiä ja vaikka mitä. Erityisesti Lissun huomion kiinnitti valtava arkku. Hän käveli sen luo ja yritti avata sitä mutta se ei hievahtanutkaan.

-   Täällä on jokin suuri arkku! Lissu huudahti. Marjatta käski avata arkun, mutta se ei edelleenkään avautunut. Lissu työnsi sen parven reunalle, ja hän arveli saavansa sen tikkaita pitkin alas. Hän työnsi painavan arkun tikkaita vasten ja lähti hivuttamaan sitä alas.

-   Robert on tulossa! Huudahti yhtäkkiä Marjatta. Lissu yritti kiskoa arkkua takaisin ylös, mutta ei onnistunut. Yhtäkkiä hän huomasi vierellään viimeöisen pikku pojan, joka surullisin mielin pyöritti päätään. Lissu kiljaisi ja päästi arkusta irti. Arkku putosi maahan ja Lissu tömähti parven lattialle. Hän kapusi itsensä nopeasti ylös ja loikkasi tikkaisiin, alas päästyään hän näki kauhistuneen äitinsä, joka tuijotti putouksessa avautunutta arkkua. Lissu katsoi maahan ja näki miten arkun sisältä oli tullut ulos pienen lapsen luuranko.

-   Herran Jumala... Marjatta sanoi. Lissu ja Marjatta katsoivat pienen lapsen luurankoa kauhun vallassa.

-   Nyt te siis tiedätte. Kuului Robertin ääni ovelta. Lissu ja Marjatta kääntyivät hitaasti, ja näkivät haulikko kädessä seisovan Robertin. Tämä astui sisälle, ja asteli Marjattaa kohti.

-   Te ette voi ymmärtää... Tämä alkoi selittää huolestunut katse kasvoillaan. Lissu perääntyi ja huomasi puisen seipään seinää vasten. Hän otti sen käteensä ja iski Robertia sillä selkään, mies kaatui ähkäisten maahan. Lissu ja Marjatta lähtivät juoksemaan riiheltä sisälle päin. Tupaan päästyään heitä vastaan tuli huolestuneen näköinen Ulla.

-   No voi hyvänen aika, mikä teillä on? Tämä kysyi säikähtäen.

-   Löysimme lapsen ruumiin tuolta arkusta riiheltä. Robert tuli sinne aseen kanssa... hän on varmaan tappanut... Sai Marjatta sanottua hengästymiseltään.

-   Voi hyvä Luoja, minä käyn soittamassa poliisille, ottakaa vettä ja rauhoittukaa! Ulla sanoi hätääntyneenä ja poistui kammarin puolelle. Lissu otti kauhalla vettä astiasta ja pyyhkäisi tärisevin käsin huuliaan. Kohta avautui kammarin ovi, ja tupaan asteli Ulla.

-   Soititko poliiseille? Marjatta kysyi. Ulla pyöritti hitaasti päätään.

-   Mitä miksi? Lissu kysyi ihmeissään.

-   Koska minä kävin vain hakemassa tämän pistoolin. Ulla vastasi ottaen kätensä selän takaa, paljastaen vanhan aikaisen pistoolin kädessään.

-   Mitä sinä teet? Kysyi Marjatta peloissaan.

-   Katsos, se lapsi on Robertin ja sen piika huoran äpärä. Ulla kertoi vihainen ilme vanhoilla kasvoillaan. Vanhasta kiltistä mummosta oli kuoriutunut esiin täydellinen psykopaatti.

-   Kun se äpärä syntyi, Robert paljasti hänen olevan isä. Maailmani muuttui, minä viilsin sen ämmän kaulan auki, ja pennun suljin arkkuun. Uhkasin tappaa Robertinkin jos tämä jollekin kertoisi, tai jos olisi kertonut niin kuka häntä olisi uskonut. Ei kukaan voinut uskoa että minusta olisi moiseen. Ulla jatkoi sairasta tarinaansa.

-   Mitä sinä teit sille piian ruumiille? Lissu kysyi peloissaan.

-   Ei mahtunut arkkuun, niin hautasin pellolle. Johan parka ei tiennyt asiasta mitään, luuli tyttönsä jättäneen. Ulla kertoi ja nauroi päälle.

-   Olet sairas! Marjatta tiuskaisi.

-   No osaa se vanhakin ponnistaa! Ulla vastasi nostaen pistoolin tähtäys valmiiksi, silloin avautui tuvan ovi ja sisään astui Robert.

-   Ei Ulla, tämä päättyy tähän! Hän huudahti, ja nosti haulikon valmiiksi. Ulla käännähti ihmeissään katsomaan, ja siinä samassa Robert veti liipaisimesta. Ulla kaatui osumasta maahan, parahtaen kivusta. Seurasi hetken hiljaisuus, Robert laski aseen käsistään. Lissu painautui äitiään vasten. Robert katsoi äitiä ja tytärtä.

-   Teidän ei tarvitse pelätä. Niin monta vuotta olen tuntenut tuskaa tilani synkästä salaisuudesta, tämä saa loppua tähän. Soittakaa poliisit. Tämä sanoi ja istui olohuoneen sohvalle. Poliisit saapuivat ja pidättivät Robertin. He kuulustelivat Lissua ja Marjattaa, ja päästivät väsyneet sankarit iltaa lähtemään kotiin. Myöhemmin Marjatta ja Lissu saivat kuulla että pellosta oli löytynyt viiden muunkin ihmisen ruumiit. Ulla oli näemmä psykoottisempi kuin oli luultu. Lissulle ja Marjatalle tästä tuli ikimuistoinen kesä. Marjatta kehitti myöhemmin syksyllä ottamansa kuvat, ja totesi kummakseen, kun riihestä ottamassa kuvassa, seisoi nuori kaunis nainen, sylissään hymyilevä pieni poika. Molemmat näyttivät onnellisilta, kuin heidät olisi saatettu yhteen vuosien jälkeen. Tila myytiin eteenpäin, eikä enää sen kesän jälkeen levinnyt outoa sumua pellolle, eikä riiheltä kuulunut enää ikinä omituisia ääniä. Vainajat olivat saaneet rauhansa.




Linnamäen piru


Syksyinen ilta aurinko laski hiljaa horisontin taakse, samalla kun Eki ja Siru istuivat Vanhan Porvoon, vanhan sillan kaiteella. Siru heitti loppuun palaneen tumpin jokeen, ja vilkaisi etäällä kohoavaa Linnamäkeä.

-   Hei, mennään tuonne Linnamäen, näköala paikalle istuu, ennen kuin tulee oikein pimeä. Hän ehdotti Ekille, joka hymähti kirjoittaen samalla tekstiviestiä. Nuoripari nousi vanhalla suurelle, metsäiselle kukkulalle, josta heidän eteensä avautui Porvoon joki ja vanha Porvoo. He istuivat aukealle näköala paikalle vierekkäin, ja Eki ojensi kätensä Sirun ympärille. Hämärä alkoi saapua, mutta nuoripari oli enemmänkin keskittynyt toisiinsa. Yhtäkkiä jostain kaukaa kuului voimakas rysähdys. Siru hätkähti ja katseli taakseen, takana ei näkynyt mitään muuta kuin puita. Eki naureskeli huvittuneena tyttönsä reaktiota.

-   Heh, sinähän se säikkynä olet! Hän tuumasi, sytyttäen tupakan. Siru painautui enemmän sulhoaan vasten.

-   Sinäkin olisit, jos linnamäen pirun tarinaa uskoisit. Hän sanoi katsellen varovasti ympärilleen. Eki katsoi kummeksuen tyttöään, joka näytti olevan hieman hermostunut.

-   Linnamäen peto? Mikä se on? Eki kysyi ihmeissään. Siru puolestaan katsoi Ekiä ihmeissään.

-   Se on linnamäen piru, eikä peto. Etkö tosiaan ole kuullut siitä? Hän kysyi, Eki puisteli päätään.

-   Porvoon legenda. Ai niin, tosiaan sinähän olet Kotkasta, no ei se ole sinun vikasi. Siru sanoi kiusoitellen. Eki vain hymähti. Siru otti mukavan asennon, ja katso hetken kauemmas horisonttiin.

-   Isä kertoi tämän usein kun olin pieni, tarina on pitkä, että varauduhan kärsivällisyyteen! Siru varoitti.

-   Ei haittaa, kunnon jännitys satu on aina paikallaan. Eki tuumasi, sytyttäen uuden savukkeen. Siru käännähti katsomaan sulhoaan salaperäisesti.

-   Voi kuule, tämä tarina on ihan totta... Hän sanoi salaperäinen ilme kasvoillaan ja veti syvään henkeä...

Vuonna 1899, ennen uuden vuosisadan koittoa, oli Porvoo jo kasvanut laajoihin mittapuihin, mutta tulevaisuus oli vasta aluillaan. Historia oli tarinarikas, ja kaupunkiin mahtui monta menestys tarinaa, kuten Runeberg kirjoineen ja Edelfelt tauluineen. Yksi tarinoista keskittyy menestyneen tohtori Abraham Tammen perhehistoriaan, mikä ei ole niitä tavallisimpia, ja mitä perheessä tapahtui, jäi se häpeässään hiljaisuuteen, vain tarinana. Kaikki alkoi uudenvuoden yönä 1899, vuoden vaihtuminen oli lähellä, ja samoin Abrahamin toisen lapsen syntymä. Linnamäen juurella sijaitsevassa suuressa valkoisessa talossa paloivat sinä iltana kaikki kynttilät. Abraham käveli hermostuneena aulassa, polttaen piippuaan. Elisabethin huuto kaikui talon käytävillä. Abraham nojautui huolestuneena ikkunaa vasten. Hänen nuori vaimonsa Elisabeth oli miltei kuollut ensimmäisen lapsen Johanneksen syntymään, kymmenen vuotta takaperin. Pian kuului lapsen käheä rääkäisy, ja pian jotain, mitä Abraham ei odottanut. Elisabeth kirkaisi selvästi kauhusta. Abraham syöksyi makuuhuoneeseen, ja näki sängyn vierellä pelokkaan näköisen kotiapulaisen, sekä kätilön.

-   Mitä, onko lapsi kunnossa? Elisabeth? Abraham kysyi huolissaan, astellen sängyn luo.

-   Lapsi on kunnossa, kuten äitikin. Kätilö sanoi, ja kääntyi hitaasti Abrahamia kohden. Seurasi näky joka sai kunnioitetun tohtorinkin haukkomaan henkeä. Lapsi näytti ihmiseltä, mutta sen iho oli kuin liskolla, otsassa näytti olevan kaksi sarvea, sekä lapsella oli häntä.

-   Mikä, mikä Luojan nimeen tuo on? Abraham kysyi perääntyen kauhuissaan.

-   Se on poikanne, Luojan luoma. Kätilö sanoi tärisevin käsin. Lapsi lopetti itkunsa ja avasi silmänsä, jotka olivat täysin vitivalkoiset. Se katseli ympärilleen, kuin jo tajuten mitä ympäristössä tapahtui. Elisabeth piteli hengitystään, ja katseli tuota sekasikiötä kauhun vallassa.

-   Kirous... Hän sai soperrettua. Abraham käveli rakkaansa luo, ja silitti tämän kaunista vaaleaa tukkaansa.

-   Mitä tarkoitat? Hän kysyi ihmeissään, katsoen samalla kun taloudenhoitaja ja kätilö tekivät lapselle tarvittavia toimenpiteitä.

-   Äitini kertoi tämän minulle kun olin pieni. Ukkini oli aikoinaan loukannut verisesti vanhaa mustalaisnoitaa, joka kertoi asettaneensa sukuni päälle kirouksen. Jonain päivänä joku isämme tyttäristä synnyttäisi itsensä pirun sikiön. Elisabeth kertoi täristen itkusta ja järkytyksestä. Abraham lohdutti rakastaan minkä pystyi.

-   Rauhoitu rakkaani. Olen lukenut epämuodostuneista lapsista, ja hän on minun verta ja lihaani. Kasvatamme hänet sellaisenaan, kun Luoja loi! Abraham sanoi, ja samaan aikaan ulkona jylisi ukkonen. Vuodet kuluivat, ja pikku Juliuksesta kasvoi vuosi vuodelta groteskimman näköinen. Abraham ja Elisabeth salailivat lapsensa ulkonäköä, mutta hänen täyttäessään viisi, huomasivat he Juliuksessa piirteitä, jotka eivät kuuluneet normaalin lapsen tai ihmisen eloon. Monesti Julius yllätettiin jäteastiasta syömästä jätteitä, tai välillä hän toi kuolleita eläimiä sisään, kissoja, lintuja ja vaikka mitä. Kun Julius oli kahdeksan, hyökkäsi tämä pahaa aavistamattoman talouden hoitajan kimppuun. Kotiin palannut nuorimies Johannes, yllätti Juliuksen taloudenhoitajan kimpusta, ja löi tätä selkään hiilihangolla. Julius hyökkäsi näin ollen Johanneksen kimppuun, ja Abrahamin tämän nähdessä, löi hän tajuttomaksi Juliuksen. Julius suljettiin ketjuihin käsistä ja jaloista talon kellariin, ja häntä syötettiin ja juotettiin näin. Eräänä iltana Abraham käveli kellariin, käsissään kivääri. Hän nosti piipun poikansa kasvojen eteen, tärisevin käsin. Julius nosti katseensa isäänsä.

-   Näinkö hylkäät poikasi? Hän kysyi, Abraham laski ihmeissään aseensa. Julius oli nyt kahdeksantoista, eikä ollut puhunut mitään koskaan.

-   Miten sinä, osaat puhua? Hän kysyi hämmästyneenä.

-   Kymmenen vuotta kahleissa opettaa kuuntelemaan, ja huomioimaan. Julius vastasi. Abraham istui rappusille, ja katsoi kumarassa seisovaa, laihaa ja karvaista olentoa. Julius heilutti pitkää liskomaista häntäänsä ja lipoi keltaisia teräviä hampaitaan.

-   Mikä sinä olet? Abraham kysyi. Julius hymyili.

-   Minä olen poikasi. Lihaasi ja vertasi, kuin jo synnyinvuoteellani sanoit. Tämä vastasi. Abraham järkyttyi entistä enemmän.

-   Muistatko sen? Hän kysyi. Julius nyökytteli.

-   Muistan kuinka join äidin maitoa nahkapussista, kun äitini ei minua suostunut imettämään. Muistan kuinka suljitte minut huoneeseenne, kun vieraita saapui. Muistan kuinka peititte olemukseni kun olimme ulkona. Halusin vain olla lapsi, en hylkiö. Julius kertoi.

-   Hyökkäsit taloudenhoitajamme kimppuun ja veljesi. Abraham sanoi nousten seisomaan. Julius nauroi.

-   Jokaisessa meistä asuu pieni peto, sitä paitsi se oli lapsuuden turhautumista. Tämä kertoi naksautellen väsyneitä niskojaan.

-   Miksi äiti ei ole käynyt katsomassa minua ollenkaan? Hän esitti yhtäkkiä kysymyksen.

-   Hän, on ollut... hyvin sairas. Abraham keksi vastauksen, vältellen totuutta.

-   Hän ei voi sietää olemustani. Julius sanoi, vastaten näin isänsä vastaukseen. Abraham huokaisi pyyhkäisten harmaita hiuksiaan.

-   Vapauta minut kahleistani. Julius pyysi.

-   En usko että se olisi järkevää. Abraham vastasi ja lähti perääntymään rappusia kohden.

-   Vapauta minut vanhus! Julius huusi raivokkaasti, riuhtoen itseään irti. Abraham otti aseen ja pakeni yläkertaan järkyttyneenä. Kaksi vuotta kului, ja Juliuksen ulkoinen kasvu näytti pysähtyneen. Johanneksesta oli tullut menestynyt tohtori kuin isästäänkin, ja eräänä iltana hän päätti mennä katsomaan veljeään, isänsä estelyistä huolimatta.

-   Tervehdys veliseni... Julius sanoi hymyillen, Johannes hämmästyi, koska ei ollut ikinä kuullut petomaisen veljensä puhuvan.

-   Mikä helvetti sinä olet? Johannes kysyi halveksuvasti. Juliuksen kasvoille nousi jälleen se petomainen irvistys.

-   Veljesi. Hän vastasi lyhyesti. Johannes katsoi sarvipäistä veljeään ja astui tätä lähemmäksi.

-   Sinä et ole edes ihminen. Hän sanoi.

-   Kohta et sinäkään. Julius vastasi, ja Johanneksen kauhuksi riuhtaisi itsensä irti seinä kahleista, tarttuen Johannesta kurkusta kiinni. Abraham rupesi yläkerrassa huolestumaan, kun ei kuullut Johanneksen paluuta, hän otti kiväärin ja hiipi hiljaa hämärään kellariin, ja kohta häntä kohtasi näky joka pysäytti arvostetun vanhan tohtorin veren. Johanneksen kaula oli viilletty auki ja tämä roikkui kuin hirressä, yhdessä seinän kahleista. Abraham kääntyi paetakseen yläkertaan, mutta Julius tarttui tätä olkapäästä ja tönäisi tämän maahan. Julius otti raskaat askeleet kohti isäänsä.

-   Riistit minulta lapsuuden, ja kyvyn olla ihminen. Minä riistän ainoan poikasi. Hän kähisi. Abraham onnistui ampumaan Juliusta, ja luoti lävisti tämän kehon. Julius, ei kuitenkaan liikahtanutkaan, vaan hymyili pirullisesti.

-   Mikä sinä olet? Abraham kysyi tarraten rinnassa roikkuvaan ristiin.

-   Etkö vieläkään ymmärrä, minä en voi kuolla! Minä olen yö! Julius huusi, ja samassa kuulosti ulkona kuin taivas olisi revennyt, Abraham menetti tajuntansa. Hän heräsi myöhemmin salista, jossa oli Elisabeth ja muita ihmisiä.

-   Missä hän on missä on Julius? Hän kysyi ensimmäisenä. Elisabeth kertoi Juliuksen paenneen linnamäen suuntaan yöhön. Abraham tuomittiin poikansa murhasta vankilaan, ja siellä hän lopulta kuoli, kaikkien luullen tätä hulluksi, koska kukaan ei uskonut tarinaa petomaisesta Juliuksesta. Salaisuuden tiesi vain Elisabeth, joka muutti Turkuun poikansa pelossa. Kätilö ja synnytyksessä mukana ollut taloudenhoitaja kuolivat jo aikojaan pois. Tosin tarinat kasvoivat sadan vuoden ajan, linnamäellä liikkuvasta olennosta, jotka harva vain näkivät vilaukselta, mutta aina silloin tällöin löytyy pengottuja jätteitä ja kalan raatoja linnamäen ympäristöstä.

-   ... ja sen pituinen, se. Siru lopetti tarinansa. Eki pidätteli nauruaan ja hymähti.

-   Hirveää paskaa. Ihan kuin, pahimmastakin, Hollywood, tuotannosta. Jos se peto halusi olla ihminen, miksi se oli niin petomainen? Tai jotain? Eki kysyi huvittuneena.

-   Mistä minä tiedän, mutta noin se tarina menee, ja on ihan tosi. Tuollahan tuo talo seisoo vieläkin. Siru kertoi, ja näytti vanhaa valkoista puutaloa.

-   Missä se olento olisi asunut kaikki nämä vuodet? Eki ihmetteli.

-   Kerrotaan, että sillä on pesäluola linnamäen alla, jonne se menee joen kautta, vedenalaista tunnelia pitkin. Harva sen on nähnyt, mutta ei käy ihmisten kimppuun. Talviyön pimeimpinä hetkinä, sen nälkäisen ulvonnan voi kuulla ihan täällä linnamäellä. Siru kertoi.

-   Just, mun pitää lähteä syömään. Kiva satu, mennäänkö? Eki kysyi tytöltään, ja molemmat lähtivät näköala paikalta. Pimeä oli jo saapunut, ja linnamäki hiljentynyt. Naureskelevaa pariskuntaa kuitenkin seurasi pimeästä latvustosta vitivalkoinen silmäpari, ja ilman täytti hiljainen murina. . .



Erikoiset kesävieraat


Se vuoden 1910- luvun kesä, oli yksi kuumimpia. Marttilan Heikki poikineen työskenteli heinäpellolla, kun Ulla-Maija tuli suuren maatalon isäntää ja poikia iltapäivä kahville. Itäsuomen metsien keskellä kohosi Marttilan tila, Ilokumpu, jo kolmannen sukupolven omistama tila. Heikki perheineen oli Uunolan kylän pidetyimpiä perheitä, ja niitä rikkaimpia. Heikki tunnettiin kilttinä ja avokätisenä isäntänä, ja pojista oli kasvamassa varsinaisia älykköjä ja kylän tyttöjen suosikkeja, mutta sinä kesäpäivänä saivat Marttilat erikoisia vieraita. Heikki istui tuvan pöydän ääressä, Ulla-Maijan kaataen kuppiin lisää kahvia. Hän huomasi yhtäkkiä kun taivas olisi hetkeksi muuttanut väriään, violetiksi, ja hetkessä se oli taas sininen. Hetkeä myöhemmin nuorin poika Matti ilmoitti metsätieltä päin lähestyvän vieraita. Heikki käveli katsomaan eteisen ikkunaan, ja havaitsi tosiaan metsäpolulta saapuvan kaksi herrasmiestä mustat puvut päällä. Heikki astui pihalle, toivottamaan vieraille päivää. Miehet kävelivät Heikin eteen, ja Heikki huomasi miehillä olevan päällä hyvin vanhat hautajaispuvut, sekä lierihatut.

-   Hyvää päivää! Heikki toivotti vieraille. Miehet ottivat hatut päästään, ja Heikki totesi miesten olevan kaljuja, ja heidän päänsä oli normaalia suurempi. Korvat olivat pienet, ja silmät hieman suurempia, muuten he näyttivät aivan tavallisilta kaupunkilaisilta.

-   Päivä. Sanoi toinen miehistä. Miehen aksentti oli omituinen, ja ääni hyvin kimeä. Heikki katseli erikoisen näköisiä vieraitaan, jotka näyttivät pälyilevän ympärilleen koko ajan, kuin tutkien pihaa.

-   Oletteko mistä päin? Heikki uteli.

-   Tulemme kauka. Olemmeko Utö? Kysyi mies, Heikki raapi päätään kummeksuen miehen kysymystä.

-   Ei, te olette Marttilan tilalla. Minä olen Heikki Marttila. Hän sanoi ojentaen kättään. Vieras katseli Heikin käden ojennusta hetken, ja ojensi sitten kätensä Heikille. Heikki kätteli miestä, mutta tunsi miten miehen käsi oli erikoisen pehmeä, aivan kuin luut olisivat olleet jonkinlaista kumia.

-   Tämä Utö? Kysyi toinen vieraista.

-   Ei, tämä on Uunolan kylä. Heikki vahvisti. Vieraat katsoivat toisiaan ihmeissään, ja kääntyivät taas Heikin puoleen.

-   Uuno? Kysyi toinen. Heikki päätteli vieraiden olevan ulkomailta, ja nyökytteli vain vastaukseksi.

-   Tuolla olisi kahvia jos maistuisi? Heikki kysyi ja avasi ulko-oven vieraille. Vieraat eivät miettineet hetkeäkään vaan astuivat heti sisälle.

-   Hyvää päivää. Ulla-Maija tervehti vieraita.

-   Päivä. Sanoivat vieraat yhteen ääneen. He huomasivat tuolilla makaavan kissan, ja kumartuivat lähemmäksi tätä kummastelemaan.

-   Se on meidän Mirre. Heikki kertoi.

-   Mire. Syötävä? Kysyi toinen miehistä.

-   Kissako syötävää? No ei meillä päin ainakaan ole tapana! Heikki nauroi. Vieraat kummastelivat ja tökkivät kissaa jonkin aikaa.

-   Selvästi ulkomaalaisia. Varmaankin Ruotsalaisia. Heikki kuiskasi Ulla-Maijalle.

-   Tulkaahan nyt kahville. Ulla-Maija sanoi ja osoitti pöytää.

-   Kahvi. Vieras totesi toiselle, ja tämä alkoi kaivaa puvun taskuja. Mies otti taskustaan metallisen putkilon ja käveli pöydän ääreen. Hän tökkäsi putken kahvikuppiin, ja hitaasti kahvi imeytyi kupista pois. Mies laittoi putken takaisin taskuun. Toinen istui pöytään, ja Heikki pani merkille, merkillisen hyvän ryhdin miehellä.

-   Oliko tuo joku taskumatti? Hän kysyi putkea käyttäneeltä mieheltä.

-   On se vaan. On se vaan. Tämä sanoi ja istui pöytään. Miehet vain istuivat ja katsoivat kahvikuppeja, nostaen katseen välillä Heikkiin. Ulla-Maija kaatoi tyhjään kuppiin lisää kahvia vieraalle. Heikki huokaisi syvään, ja hörppäsi kahvia. Nyt vieraatkin tekivät saman perässä. Toinen sylkäisi kuitenkin kahvin pois kiljaisten, ja pidellen suutaan.

-   Oliko liian kuumaa? Heikki kysyi huolestuneena. Vieras nousi pöydästä ja käveli takaisin ulos. Toinen jäi istumaan pöytään. Tämä otti pullaa lautaselta ja käänteli sitä käsissään.

-   Syötävää? Hän kysyi Heikiltä.

-   Eikö teidän maassa ole pullaakaan? Heikki ihmetteli, ja nyökytteli vieraalle. Vieras toi pullan suuhunsa eteen, ja sylkäisi suustaan vihreää nestettä pullan päälle, ja alkoi sitten vasta syödä pullaa.

-   Hyvä. Kiitän. Pitäisi mennä taas. Vieras sanoi, syötyään pullan. Hän nousi pöydästä, ja käveli eteiseen.

-   Kiitos, kun kävitte, viekäähän kotiin terveisiä! Heikki sanoi hymyillen.

-   Terveiset. Kauas. Vastasi vieras, ja lähti ulos.

-   Ketä ihmettä nämä nyt oli? Ulla-Maija ihmetteli.

-   Ei ainakaan Ruotsalaisia. Eiköhän nämä nyt ollut niitä Amerikan pellejä. Heikki totesi ja laittoi piipun suuhunsa. Kohta juoksi Matti sisälle, ja kertoi miten miehet olivat ottaneet kanan ja toisen kissan mukaansa.

-   Vai varkaita? Heikki huudahti, vaikka hän olikin lempeä mies, ei hän sietänyt mitään kepulipeliä. Hän otti metsästyskiväärinsä seinältä, ja kaksi vanhinta poikaa lähtivät mukaan kirveen, ja talikon kanssa. Matti kertoi miten miehet olivat kuin liitäneet nopeaa vauhtia metsätietä pitkin, kohti metsäniittyä. Heikki poikineen ehti juuri metsäniityn laitaan, kun he näkivät, miten suuri metallinen alus nousi niityltä, ja syöksyi uskomatonta vauhtia taivaalle, luoden perässään violetin välähdyksen. Heikki ja pojat katsoivat omituista näkyä hetken, ihmetellen kummia vieraita.

-   Rikkaita Amerikkalaisia, kun on omat lentovekottimet ja kaikki. Ei ihme että jokainen siellä rikastuu, kun toisen omaisuus noin mukaan otetaan. Heikki kirosi, ja palasi poikineen takaisin pihalle. Se kesäinen päivä vuonna 1910, Marttilan tilalla, jäi huvittavaksi tarinaksi omituisista kesävieraista.




Rokoskapöksy


-   Kylämarkkinat! Tuhdinkylän Kylämarkkinat! Ensi viikonloppuna! Huusi nuoripoika Tuhdinkylän torin laidassa. Eemeli sitoi hevosensa juuri puomiin, ja auttoi Sirkka vaimonsa alas kärryiltä.

-   Kuulitkos tuon? Voisin viedä vanhan Taavetin myytäväksi lauantaina. Eemeli tuumasi, ja puhdisteli maantien pölyä vaimonsa mekosta.

-   Kehtaako tuota, vanhaa pollea kellekään myydä. Tuskinpa tuo monta suvea enää näkee. Sirkka sanoi ja kaivoi vanhaa ruskeaa käsilaukkuaan. Eemeli tuohon ei virkannut mitään, vaan kaivoi taskustaan piipputupakkaa ja lähti vaimonsa kanssa suuntaamaan kohti ihmisvilinää. Viikonloppu koitti pian, ja niin kuin Eemeli oli päättänyt, toi hän vanhan hevosensa myyntiin, montaakaan ei polle aamuntunteina kiinnostanut, ja Eemelikin alkoi jo luopua toivosta, vanhan hevosensa myymisestä. Eemeli huokaisi ja alkoi valmistella lähtöä, kun yhtäkkiä hän kuuli yskäisyn takaansa. Hänen edessään seisoi risaiseen paitaan pukeutunut, harvahampainen, vanha mies.

-   Vanha polle myynnissä, vai? Tämä kysyi ja katseli innostuneena hevosta. Eemeli hymähti huvittuneena, ja vilkaisi vanhaa hevostaan.

-   Kyllähän tuo on, jos hinnasta sovitaan? Hän sanoi, epäillen kuitenkin että tuskin vanhalla miehellä olisi kummemmin rahaa.

-   Älä sinä nuorimies epäile varakkuuttani, siinä on moni yllättynyt. Vanhus sanoi, aivan kuin lukien Eemelin ajatukset. Eemeli hymähti ja sitoi nahkaremmejä kärryynsä.

-   Tarjoan tämän verran! Vanhus sanoi, ja otti nuhjaantuneesta laukustaan joukon seteleitä. Eemeli huomasi miehellä olevan reilusti yli pyydetyn hinnan.

-   Tämähän on selvä sitten. Hän sanoi ja kätteli erikoista vanhusta.

-   Huomaan hevosen olevan vanhempi, eihän kuitenkaan sairas? Vanhus kysyi. Eemeli pudisti päätään.

-   Ei, minä takaan että sillä on edessään vielä monta suvea! Hän sanoi, vaikka tiesi hevosen olevan jo niin vanha ettei se tulisi kuin pari suvea elämään. Vanhus tuijotti Eemeliä pitkään ja hymyili hieman vinoon.

-   Muistahan sitten mitä lupasit. Tämä sanoi, ja lähti sitten, taluttaen vanhaa pollea mukanaan. Eemeli palasi markkinoilta kotiinsa, jossa vaimo leipoikin leipää. Eemeli asteli tupaan ja istui keinutuoliinsa.

-   No, saitkos pollen myytyä? Sirkka kysyi, nostaen katseensa mieheensä. Eemeli hymyili leveästi ja iski pöytään setelinipun. Sirkan kasvoille nousi hämmästyksen katse. Hän käveli setelinipun luo, pyyhkien käsiään esiliinaan. Sirkka levitti seteleitä.

-   Kuka sinulle tämmöisen summan maksoi? Hän kysyi hämmästyneenä. Eemeli sytytti piipun ja puhalsi savua ilmaan.

-   Sellainen omituinen vanha ukko, jolla oli kyllä ryysyläisen vaatteet, mutta rahaa kuin herralla konsanaan. Hän vastasi.

-   Tietää pahaa, ottaa näin isosumma vanhalta mieheltä, ja vielä niin raihnaisesta hevosesta. Sirkka sanoi.

-   Jos rahaa tarjotaan, niin rahaa otetaan. Näillä saamme vihdoinkin ostettua ne uudet satulat ja muuta. Eemeli tokaisi ja keinui hiljalleen tuolillaan. Kului kaksi viikkoa, kun Eemeli pellolla ollessaan, huomasi tietä pitkin kävelevän saman vanhan miehen jolle oli hevosen myynyt. Eemeli ihmetteli miehen saapumista, ja käveli tätä vastaan.

-   Sinä kirottu myit minulle kuitenkin sairaan hevosen! Tämä huusi vihaisena.

-   Terveen hevosen minä myin! Taavetti oli vanha, mutta terve! Eemeli puolustautui.

-   Ensinnäkään se ei jaksanut kiskoa kärryjä, ja eilen aamuna se oli kuollut navettaan! Vanhus huusi vihaisena.

-   Minä myin, te ostitte. Reilu kauppa! Eemeli sanoi.

-   Antakaa puolet rahoista takaisin! Vanhus tivasi. Eemeli pudisteli päätään.

-   Kauppa oli kauppa! Terve se hevonen oli kun myin, itsehän te näitte sen olevan vanha. Hän sanoi.

-   Antakaa rahani tai saatte katua! Vanhus kirosi. Eemeli naureskeli.

-   Mitähän minä saan katua? Jos olette niin höperö että menette itse tarjoamaan moista summaa vanhasta hevosesta, niin en kai minä siitä vastuussa ole. Hän sanoi, samaan aikaan paikalle käveli Eemelin tilan renki Olavi.

-   Miina- piika ilmoitti ruuan olevan valmiina! Hän sanoi ja katsoi ihmeissään, vihaista vanhaa miestä. Eemeli nyökkäsi ja katsoi sitten miestä.

-   Minä en rahoja anna takaisin, oma syynne! Hän sanoi vanhukselle. Vanhus huokaisi syvään ja nyökytteli.

-   Tätä te kadutte! Hän sanoi, kääntyi ja lähti takaisin päin. Eemeli ihmetteli kyllä, mistä mies oli tiennyt Eemelin tilan sijainnin, mutta nälkä kurni joten hän sivuutti asian ja käveli Olavin kanssa talolle. Aamuyöllä Eemeli heräsi ja lähti ulos piipulle, aurinko ei ollut noussut, eikä kukkokaan näin ollen vielä ollut kiekunut. Pihalla oli vielä hämärää, ja Eemeli valmisteli piippuaan, kun hän yhtäkkiä huomasi pitkän tumman hahmon navetan kulmalla. Hän nappasi seinustalta talikon ja otti askeleen eteenpäin. Hahmo ei liikahtanut, näkyi vain tupakan tulipään jättämä valo.

-   Mikäs mies se siinä seisoo tähän aikaan? Eemeli huudahti. Mies ei vastannut, hahmon ääriviivat vain näkyivät, ja hämärässä loistava tupakka.

-   Antaa sitä tulta tännekin, jotta ei yksin tarvitse poltella! Eemeli huusi ja otti taas askeleen eteenpäin. Yhtäkkiä hahmo, otti ja hävisi. Ihan silmänräpäyksessä. Eemeli hieraisi silmiään, ja iski talikon maahan, hän otti talon vierustalta kirveen ja juoksi navetan kulmalle. Vain niityn usva näkyi heikosti kesäyössä. Ihan kuin ei paikalla olisi ketään seissytkään, mutta Eemeli haistoi vielä tupakan käryn. Hän palasi tupaan ja lukitsi visusti tuvan oven. Hän otti kaapista haulikon ja latasi sen, istuen sitten kiikku tuoliin, sytyttäen piipun. Hän istui tuvan hämärässä, katsoen auringon nousua metsän yli, ja kuullen miten kukko alkoi kiekua. Sirkka astui tupaan, ja hätkähti nähdessään hiljaisen miehensä istuvan haulikko sylissä, ja poltellen hermostuneesti.

-   Voi hyvänen aika, mikä sinulla on? Hän kysyi. Eemeli ei ollut kuin huomaavinaankaan vaimoaan, vaan tuijotti ulos ikkunasta. Sirkka käveli miehensä luo ja kosketti tätä olkapäähän, nyt Eemeli hätkähti huutaen ja huomasi vaimonsa. Sirkkakin pelästyi miehensä reaktiota.

-   Oletko sinä kunnossa? Olet kuin aaveen nähnyt? Sirkka sanoi huolissaan. Eemeli pyyhkäisi hikeä kalpealta otsaltaan ja katsoi sitten vaimoaan.

-   Niin minä taisin nähdäkin. Hän sanoi. Sirkka alkoi huolestua, ja haki saavista vettä miehelleen. Eemeli joi puisesta kauhasta ja sai vedettyä henkeä. Hän kertoi Sirkalle, mitä oli pihalla nähnyt, ja Sirkka kuunteli ihmeissään miestään.

-   Eihän se voinut mikään henki olla, eihän näin uudelle tilalle edes ketään ole kuollut. Hän sanoi lohdutellen miestään.

-   Jotain se oli, niin karmivaa en ole ikinä nähnyt. Eemeli sanoi ja laski haulikon maahan. Yhtäkkiä alkoi piha maalta kuulua kirkunaa. Eemeli ja Sirkka avasivat tuvan oven ja juoksivat pihalle. Pihalla, heitä vastaan juoksi talon piika, Miina. Tämä oli selvästi järkyttynyt jostain. Miina heitti maitotonkan käsistään ja kaatui pihanurmelle.

-   Mikä on? Eemeli tivasi hermostuneena. Miina näytti tärisevin käsin navettaan päin. Sirkka jäi rauhoittelemaan piikaa, kun Eemeli juoksi navettaan, jossa oli myös renki Olavi järkyttyneenä. Eemeli näki miten lehmät olivat hikisiä, ja niiden suusta valui vaahtoa. Niiden kyljissä oli viillettynä erikoinen merkki. Lehmiä oli kymmenen, ja jokaisen lehmän kyljessä, täysin samassa kohtaa, oli täysin identtinen viiltokuvio.

-   Mitä tämä tarkoittaa? Eemeli sanoi ja katsoi järkyttyneenä eläin parkoja.

-   Käy hakemassa naapuritilalta isäntä ja renki tänne. Iivari osaa hoitaa näitä! Eemeli sanoi, ja Olavi lähti saman tien juoksemaan tielle päin. Lehmät eivät kuitenkaan näyttäneet olevan mitenkään kivuissaan, ne olivat ihan normaaleja, vaikka suupielet vaahtosivat. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin paikalle saapui naapurin isäntä Iivari, ja hänen renkinsä. Iivari kauhistui nähdessään lehmät.

-   Kuka tämän on tehnyt? Hän sanoi ja alkoi hoitaa eläimiä. Sirkka tuli paikalle, ja kertoi vieneensä Miinan tupaan rauhoittumaan. Koko aamupäivä meni eläimiä hoitaessa, ja ihmetellessä, mitä oli tapahtunut. Eemeli kertoi nähneensä aamuyön hämärässä omituisen kadonneen hahmon navetan kulmalla. Aave tai ei, joku oli tehnyt ilkivaltaa lehmille. Ilta saapui, ja Eemeli istui tuvan pöydän ääressä, miettien ihmeissään lehmien kohtaloa. Yhtäkkiä ikkunaan lennähti mutaa.

-   Mitä helvettiä? Hän tuumasi nousten ylös, ja katsoen ikkunasta. Nyt toiseen ikkunaan lensi mutaa. Eemeli otti haulikon nurkasta ja käveli pihalle. Maassa ei näkynyt jälkiä, vain muta paakut ikkunoissa. Sirkka tuli pyykiltä ja kysyi mitä Eemeli puuhasi.

-   Joku viisauden kivi paiskoo mutaa tuvan ikkunoihin. Syyllinen on joko, naapurin kakarat, tai viime yön hiippari. Eemeli tuumasi ja kiersi talon. Ketään ei näkynyt, rengit olivat talleilla, ja piika neuloi ullakolla. Eemeli pyöritti päätään, kun huomasi mutaa lentävän nyt tuvan sisällä ikkunaan, hän ja Sirkka kiirehtivät sisään, eikä ketään näkynyt. Sirkka kiirehti ullakolle hakemaan piikaa, ja Eemeli kiersi kaikki kaapit ja komerot. Oli alettava siivoamaan, ja pian yö saapuikin ja oli aika mennä maata. Eemeli kuitenkin tuijotteli hämärään kattoon, ja mietti. Hän muisti vanhuksen uhkauksen, ja oudot tapahtumat alkoivat saman tien. Väsymys alkoi hiipiä, kunnes hän kuuli huutoa renkien ja piikojen aitalta. Eemeli ponkaisi ylös, ja nappasi haulikon tuvan nurkasta, suunnaten sitten ulos. Olavi ja Miina juoksivat ulos aitasta, ja huusivat miten joku suuri kokoinen musta olento, oli tömistellyt huoneissa. Olavi kertoi, olennon olleen kuin pitkä mies, musta puku päällä, jolla ei ollut silmiä ollenkaan. Eemeli tiesi nyt vanhuksen uhkauksella olevan jotain tekemistä asialla, mutta hän päätti odottaa, jos tapaukset loppuisivat. Kaksi viikkoa kului, ja joka päivä kuului tuvasta koputusta, ikkunoihin heiteltiin tyhjästä kiviä ja mutaa. Sekä mustapukuinen hahmo, käyskenteli öisin pihapiirissä. Eemeli jopa Olavin kanssa ampui hahmoa kohden, mutta haulit vain menivät sen lävitse. Lisäksi lehmät tuntuivat sairastuvan, tuhkaa ilmestyi tupaan erikoisiin paikkoihin kuten kaappeihin ja komeroihin. Lisäksi pihamaalla tuntui joku näkymätön seuraavan. Eräänä päivänä sattui tilalle kuitenkin kiertelevä mustalaisseurue, jotka myivät erilaisia tavaroita, he tapasivat käydä joka kesä. Vanhempi romaani rouva kuitenkin pysähtyi jo pihamaalla, ja sulki silmänsä. Sirkka käski rengin hakea Eemeli, koska huomasi vanhemman rouvan huomaavan jotain. Hetken pihalla käyskenneltyään, romaani rouva kääntyi Eemelin puoleen.
-   Teidän tilalla asuu rokoskapöksy. Tämä sanoi. Eemeli hymähti ja katsoi ihmeissään Sirkkaa.

-   Mikä se semmoinen on? Hän kysyi, rouvan kasvoille muuttui tuima ilme.

-   Rokoskapöksy! Vanha vihtahousu! Hän huusi. Mutta Eemeli ei näyttänyt ymmärtävän.

-   Piru! Tämä lopulta huudahti, ja Eemeli hätkähti. Siinä samassa alkoi tuvan ikkunat täristä voimakkaasti.

-   Miten siitä pääsee eroon? Eemeli kysyi peloissaan. Romaani rouva tuijotti Olavia, ja Olavi ymmärsi, että kauppa on kauppa, ja antoi rahaa rouvalle.

-   Se joka rikkonut on jotain, pitää maksaa takaisin! Nainen sanoi, ja Eemeli ymmärsi, että hänen pitäisi tavoittaa vanha mies, jota oli hieman hevoskaupassa huijannut ja palauttaa raha. Ennen kuin mustalaiset jatkoivat matkaa, antoi romaani rouva miehelle korun, ja käski pistää sen tuvan oveen. Eemeli naulasi illalla korun oveen, ja siinä samassa tuvan ovi lennähti auki, ja Eemelikin voimasta selälleen. Aitan ikkuna räjähti sisäänpäin hajalle, ja kauhukseen Eemeli todisti, aitan mustaan oveen piirtyvän hahmon, jolla oli sarvet.

-   Rokoskapöksy… Hän tuumasi hiljaa yksin ja nousi tupaan. Yli kahden viikon ajan, oli Eemeli Erkkisen tilan aaveesta kasvanut kylällä legenda, ja paikalla oli käynyt jo monta ihmettelijää. Sinä yönä, ei tuvassa tapahtunut mitään, mutta aitassa kylläkin, ja piika että renki nukkuivat tuvassa sen yön, rauhassa. Aamulla lähti Eemeli vanhan miehen tilalle, hän oli saanut tietää, että mies oli kylälle muuttanut vanha ”henkiparantaja” Aatos Joki. hän koputti vanhan talon ovea, ja Aatos tuli avaamaan. Aatos ei sanonut mitään, vain hymyili, kuin tietäen miksi Eemeli oli tullut.

-   En tiedä minkä vitsauksen olet tilalleni päästänyt, mutta minä haluan pyytää anteeksi, ja maksaa rahanne kaikki takaisin. Eemeli sanoi hermostuneesti ja ojensi paksua setelinippua Aatokselle. Tämä nyökkäsi ottaen rahat.

-   Odottakaa hetki. Tämä sanoi ja palasi sisälle, tuoden kohta pienen pussin, ojentaen sen Eemelille.

-   Tässä, haudatkaa tämä tilanne multaan, niin saatte rauhan. Tämä sanoi. Eemeli otti pussin ja kiitti, sekä pahoitteli vielä aiheuttamaansa mielipahaa. Eemeli palasi tilalleen ja hautasi pienen pussin syvälle pellon multaan. Kun hän sen oli tehnyt, juoksi talon pihasta suuri musta hahmo metsänreunaan, kadoten siihen. Enää ei Rokoskapöksyä tilalla näkynyt, mutta legenda elää vieläkin vanhoissa tarinoissa ja myyteissä.


Tarinat ovat täysin kirjoittajan päästä, mutta tarinat pohjautuvat Suomalaisiin vanhoihin myytteihin ja tarinoihin…

Loppu… toistaiseksi…

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä