Olen kahden lapsen äiti; lapset 5v ja 2kk. Olen siis tällä hetkellä kotiäitinä kun vauva on syntynyt. Mies on päivät töissä, esikoista kuljetan tarhassa että saa ikäistänsä seuraa joten olen päivisin kahdestaan vauvelimme kanssa.
Minulla on ollut kuopuksemme syntymästä lähtien koko ajan sellainen pelko takaraivossa että entä jos menetän jomman kumman lapsistani. Ja nyt on kyse siis tästä ihan "lopullisesta" menettämisestä. Eli toisin sanoen pelkään kuolemaa... enkä ihan vähän. En tiedä mistä tämä ajatus on päähäni tullut mutta se oikeasti painaa mieltä. Lapseni ovat terveitä mutta silti pelkään koko ajan että jos on jotain mitä ei ole huomattu. Etsin "viitteitä" jostain "epänormaalista"; olen ollut huolissani vauvani pään muodosta, flunssasta, maidon vetämisestä henkeen. Kun vauva on nukkumassa, käyn useasti tarkastamassa että hengittäähän hän. Neuvolassa on puhuttu juuri edellä olevista asioista( flunssa, pään muoto, henkeen vetäminen) ja siellä on vakuutettu että kaikki on normaalisti eikä mitään hätää ole. Mutta silti mietin ja mietin...pohdin että mitä jos sittenkin...
Jonkun aikaa sitten esikoisellani kuultiin sydämestä pieni sivuääni; se tutkittiin eikä mitään(luojan kiitos)vakavaa löydetty mutta aika jolloin odotin tuloksia, oli vaikea. Mietin että olisiko nämä pelot tulleet siitä mutta ne olivat jo aiemmin; pikemminkin tämä vain vahvisti niitä.
Koskaan en ole kuolemaa osannut oikein käsitellä ja se on minulle aina ollut hieman sellainen "mörkö". En kuitenkaan koskaan ole niitä asioita mitenkään ihmeemmin ajatellut.
Miehelleni en tästä asiasta osaa puhua (enkä haluakaan) koska tiedän, ettei hän varmaan käsittäisi. Niin sekavia ajatukseni ovat. Läheiselle ystävälleni olen tästä jonkun verran sanonut, hän on onneksi ollut tukenani. Hän muisti, että minulla oli ollut samanlaista pelkoa esikoiseni syntymän aikoihin, itse en sitä muista.
Mietinkin tässä ettei vaan kyse olisi jostain synnytyksen jälkeisestä masennuksesta tmv. Välillä on niin paha olla että kyyneleet tulee silmiin, välillä mieli ihan rauhallinen... en tiedä, kuulostaa varmaan sekavalta mutta ikävää minulle.
Kuulisinkin mielelläni muiden kokemuksia, onko toisilla ollut samanlaisia tuntemuksia? Onkohan tämä ihan asiaan kuuluvaa lapsen syntymän jälkeen vai olisikohan tässä aika jo mennä jollekkin kallonkutistajalle?
Aurinkoista kevättä kaikille!!
Minulla on ollut kuopuksemme syntymästä lähtien koko ajan sellainen pelko takaraivossa että entä jos menetän jomman kumman lapsistani. Ja nyt on kyse siis tästä ihan "lopullisesta" menettämisestä. Eli toisin sanoen pelkään kuolemaa... enkä ihan vähän. En tiedä mistä tämä ajatus on päähäni tullut mutta se oikeasti painaa mieltä. Lapseni ovat terveitä mutta silti pelkään koko ajan että jos on jotain mitä ei ole huomattu. Etsin "viitteitä" jostain "epänormaalista"; olen ollut huolissani vauvani pään muodosta, flunssasta, maidon vetämisestä henkeen. Kun vauva on nukkumassa, käyn useasti tarkastamassa että hengittäähän hän. Neuvolassa on puhuttu juuri edellä olevista asioista( flunssa, pään muoto, henkeen vetäminen) ja siellä on vakuutettu että kaikki on normaalisti eikä mitään hätää ole. Mutta silti mietin ja mietin...pohdin että mitä jos sittenkin...
Jonkun aikaa sitten esikoisellani kuultiin sydämestä pieni sivuääni; se tutkittiin eikä mitään(luojan kiitos)vakavaa löydetty mutta aika jolloin odotin tuloksia, oli vaikea. Mietin että olisiko nämä pelot tulleet siitä mutta ne olivat jo aiemmin; pikemminkin tämä vain vahvisti niitä.
Koskaan en ole kuolemaa osannut oikein käsitellä ja se on minulle aina ollut hieman sellainen "mörkö". En kuitenkaan koskaan ole niitä asioita mitenkään ihmeemmin ajatellut.
Miehelleni en tästä asiasta osaa puhua (enkä haluakaan) koska tiedän, ettei hän varmaan käsittäisi. Niin sekavia ajatukseni ovat. Läheiselle ystävälleni olen tästä jonkun verran sanonut, hän on onneksi ollut tukenani. Hän muisti, että minulla oli ollut samanlaista pelkoa esikoiseni syntymän aikoihin, itse en sitä muista.
Mietinkin tässä ettei vaan kyse olisi jostain synnytyksen jälkeisestä masennuksesta tmv. Välillä on niin paha olla että kyyneleet tulee silmiin, välillä mieli ihan rauhallinen... en tiedä, kuulostaa varmaan sekavalta mutta ikävää minulle.
Kuulisinkin mielelläni muiden kokemuksia, onko toisilla ollut samanlaisia tuntemuksia? Onkohan tämä ihan asiaan kuuluvaa lapsen syntymän jälkeen vai olisikohan tässä aika jo mennä jollekkin kallonkutistajalle?
Aurinkoista kevättä kaikille!!
Vastaukset 8
Vanhimmat
nuo sinun oireesi ovat kohtalaisen yleisiä,reagointia vaativaan elämäntilanteeseen ja siihen, että nyt kun vauva on pieni, on vaikea käsitellä negatiivisia tunteita ja omia agressioitaan. Negatiiviset tunteet ja stressi tulevat sitten esiin tuollaisina järjettöminä pelkoina, jotka sinulle itsellesi ovat kuitenkin aivan tosia ja vaikeita. Puhuminen auttaa varmasti, vakuutan sinulle. Juttele neuvolassa näistä ja pyydä aika vaikka neuvolapsykologille. Nämä oireet ovat tyypillisiä synnytyksen jälkeisessä masennuksessa, mutta eivät automaattisesti tarkoita, että olisit masentunut.
oikein hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi.
aivan samanlaisia pelkoja. Nuorimmaiseni on tällä hetkellä 4kk.
Kun edellinen lapseni oli vauva pelkäsin myös paljon, että lapsilleni sattuu jotain.
Itkettää ajatellakin että menettäisin lapsistani jonkun, en voisi kestää sitä surua..
Minä myös tarkastan usein hengittääkö vauva esim. nukkuessaan.
Tämä on varmaan synnytyksen jälkeen tavallista.
Ei tuo mitään masennusta ole vaan normaali äidin vaisto! Pieni vauva tuntuu niin heiveröiseltä eikä osaa itse kertoa jos jokin on niin tietenkin äiti on huolissaan ja tarkkailee lasta puolen minuutin välein. Se kestää jonkin aikaa, mutta menee itsellään ohi!
tuo ei kuulostanut aivan äidinvaistolta! minusta tuo kuulosti jopa neuroottiselta pelolta, jonka koet häiritsevän elämääsi. Jokainen äiti on varmasti huolissaan lapsensa hyvinvoinnista ja kuuluukin olla ja kuoleman ja menetyksen ajatukset luonnollisesti ahdistavat. Näistä ajatuksista suurin osa kuitenkin pääsee eroon eivätkä ne vaikuta elämään juuri millään lailla sitä haittaavasti. Jotta pääset eroon peloistasi, sinun täytyy käsitellä ne, ammattiauttajan kanssa, eikä jäädä odottamaan että ne menevät itsestään ohi. Pystytkö iloitsemaan vauvastasi? Jaksatko hoitaa lapsesi? Jaksatko huolehtia itsestäsi? Mikäli vastaat kyllä, et varmaankaan ole masentunut.
jos pelot häiritsevät elämää, niin ne ovat pelkääjälle ongelma, eikö vain? Jossain määrin äidit kokevat tuollaisia tunteita, mutta vahvoina ne eivät ole "normaalia äidinvaistoa" vaan asia, josta kannattaa keskustella, olemme varmasti samaa mieltä?
Kukaan, ei myöskään "hiiri h" ole väittänyt että kyse on masennuksesta, mutta esim. masennukseen tuollaiset oireet vahvoina liittyvät.
Kyllä toki iloitsen vauvastamme; lapset ovat tärkeintä mitä elämässäni on. Heti perässä tulee mieheni, muu perheeni ja hyvät ystäväni. En siis onneksi ole yksin vaikken välttämättä näistä ajatuksistani kovin helpolla puhukaan heille. Ehken halua vain säikäyttää heitä tai jtn...en tiedä.
Hoidan vauvaani mielelläni, olen suunnitellut tässä myös vauvauintiin menoa. Myös itsestäni pidän huolen; käyn salilla,lenkillä, otan omaa aikaa... ja myös esikoisen kanssa välillä kahdestaan tehdään jotain kivaa ettei hän tuntisi jääneensä mitenkään toiselle sijalle. Eli näin ajateltuna ei kyse sitten ole kai mistään masennuksesta tmv.
Neuroottinen? Saatan ollakkin... pieni neuroottisuus ei häiritse varmaan kenenkään elämää mutta tiedän kyllä että jossain vaiheessa siitä voi tulla ongelma. En tiedä annoinko ymmärtää itseni väärin tuossa alkuperäisessä kirjoituksessani sillä itse en menisi kutsumaan itseäni neuroottiseksi. Tietenkin annan vauvani nukkua rauhassa jos hän on unilla; välillä käyn kuitenkin tarkastamassa jos hän on esim. nukkunut kauan aikaa että onhan kaikki hyvin. Tai jos esim. nukutan häntä vatsallaan niin herkemmin käyn kurkkimassa että hän pystyy hengittämään. En siis ole joka välissä seuraamassa hänen olemistaan.
Ennemmin minua vain häiritsee nämä ajatukseni; kun ne tulee mieleen niin iskee todella paha olo. Myöskään nämä ajatukset eivät ole joka hetkisiä, pystyn kyllä nauttimaankin elämästäni. Sitten kun ne tulee niin tulee kyllä vahvasti...eli silloin se ahdistus ja paha mieli iskee... sen takia mietinkin että onkohan aika mennä jonnekkin juttelemaan. Yleensä kuitenkin osaan omat ajatukseni setviä ihan itsekseni mutta näitä juttuja en jotenkin osaa käsitellä ja pelko on silloin kova. Kai se on osa tätä äitiyttäkin. ´
Varmaan helpottaisi käydä juttelemassa jonkun ihan "ammatti-ihmisen" kanssa; olen kuitenkin sellainen ihminen että kynnys edes hakea tuollaista mahdollisuutta on suuri. Ei sillä että mitenkään ylpeyttäni sen jättäisin tekemättä. Kai minua pelottaa ajatus että jos minut sittenkin "leimataan" jollain lailla... Hattua nostan niille jotka ovat rohkaisseet itsensä ja menneet hakemaan apua (tai edes kuuntelevia korvia) silloin kun sitä on tarvinnut. Itselläni pitää ehkä vielä vähän kerätä rohkeutta...
Kiitos kuitenkin teille kaikille vastanneille, täytyy alkaa kehittämään jonkunlaista positiivista ajatusmallia...:)
Asiat juuri toisin päin, pelkään että kuolen ja miten lapseni pärjää sitten yksin. Olen yh.äiti ja minulle on sairaus kommelluksia tullut useampia. Olin muutama vuosi sitten lähellä kuolemaa ja se tapahtui työaikana ja lapsi oli silloin hoitopaikassa joten asiat järjestyivät. Sitten on ollut pari muuta vaivaa joista toinen riesaa tälläkin hetkellä. En uskalla nukkua kunnolla jos en herää aamulla ja lapsi joutuu yksin keksimään keinot, miten toimia. Kaikki tutut asuu kaukana ja ystävät vähissä.
Itselläni myös on ollut samoja tuntemuksia.MUTTA rukoilen aamuin ja illoin lapsilleni Jeesuksen läsnä oloa ja heidän elämäänsä enkeleitä suojelemaan.Kyllä Jumala pitää huolen ja antaa levon ja rauhan sydämmeen.voimia ja Siunausta sinulle ja lapsillesi.