Onko kukaan voittanut itsevihaansa? Tai onko sitä ylipäänsä juuri kenelläkään?! Minulle iskee voimakas itseviha ja itseni tuhoamisen tarve aina, jos huomaan että en pysty johonkin asiaan tai olen huono siinä. Siis jos jokin ei suju, ja tunnen riittämättömyyttä. Tuota raivoa puran pahoinpitelemällä itseäni, vaikka pahoinpitely ei mitään helpotusta tuokaan sillä raivo on niin suuri ettei sitä tyydyttäisi mikään muu kuin todellakin itseni täydellinen tuhoaminen. Tuo itkunsekainen raivontunne on kamala, ja siksi vältänkin kaikenlaista tekemistä ja yrittämistä, jottei sitä tarvitsisi kohdata. Psykologillakin olen käynyt, mutta hän ei tuntunut käsittävän koko ongelmaa :O
Itseviha
tuskastunut
5642
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
koulukiusaustausta, kateellisten akkojen pahansuopaa panettelua, huorittelua ja älyn ja ihmisarvon mitätöimistä miesten taholta. Kohta sulla onkin niin hyvä itsetunto että itket.
Se on tosiaan aika pelottava kun sitä ei voi hallita. Onneksi ei aina iske mutta joskus. Liittyy varmaan huonoon itsetuntoon tai johonkin sellaiseen. Minulla on sama ongelma tekemisteni kanssa. Kukaan ei ota todesta sitä pelkoa että pimahdan julkisella paikalla :/ Se olisi aika noloa minulle itselleni.
Minulle oli se yllätys, ettei psykologikaan tuntunut tuota ymmärtävän. Sitä on sitten jo aika yksin, jos ei asiantuntijakaan käsitä ongelmaa, puhumattakaan että tietäisi mitä sille pitäisi tehdä. Pitäisi kuulemma vain olla suopeampi itselleen eikä niin ankara, ja hyväksyä virheiden tekeminen jne. Joo, mutta kuka sanoisi sen sille raivolle, joka hallitsemattomasti puskee päälle? Tuollainen neuvo nyt ei muuta kyllä yhtään mitään. Uskoisin, että tervehdyttävää olisi kun voisi purkaa vihansa johonkin ulkopuolelle eikä itseensä. Tuntuu, että paha olo vain lisääntyy kun sitä itseen purkaa. Mutta en kyllä ole ketään samalla tavalla vihannut kuin itseäni. En lähellekään.
En ole vielä onnistunut julkisella paikalla pimahtamaan, tosin salassa voin esimerkiksi nipistää itseäni voimakkaasti tai tehdä muuta huomaamatonta. Ja varmasti naamasta näkee, että vaikeaa on. Mutta yleisesti ottaen ihmisten läsnäolo kyllä hillitsee raivoa. Tai sen purkautumista ainakin... Eihän se sitä raivoa poista tietenkään. Olisi kyllä todella mielenkiintoista kuulla, jos joku olisi tästä ongelmasta onnistunut pääsemään eroon.
Minulla on ollut ihan pienestä pitäen vihanhallinassa ongelmia. Toisiin en enää sitä suuntaa, mutta omalla kohdalla ongelma vain pahenee. Minunkaan kallonkutistajani ei ole osannut sanoa kuin että pitäisi antaa itsensä tehdä virheitä. Se ei käytännössä ole vain kovin helppoa. En osaa kohdistaa vihaa materiaan, tule vain paha mieli kun rikkoo tavaroita. Kiinnyn esineisiin niin paljon että suren sitten niitä vuosikausia :D Tautista kai sekin.
Siitä saa jonkinlaista tyydytystä kun pääsee itseään vahignoittamaan. Kestää joitakin tunteja ne puuskat ja sitten on taas parempi olo. Jos on ihmisten seurassa se yleensä pysyy poissa, mutta se kytee sisällä niin pitkään että on yksin ja sitten räjähtää homma käsiin. Ehkä nyrkkeilysäkin hakkaaminen auttaisi? Sitä pitäisi varmaan lähteä siitä että myöntää omat heikkoutensa.. sen että niitä on ja että saa ollakin. Vaikea juttu..
Minulla se viha liittyy oleellisesti kyvyttömyyden ja riittämättömyyden tunteeseen, jolloin toi nyrkkeilysäkki sais mut varmaan tappamaan itteni :P Se kun ei piittaa vaikka sitä miten hakkais, sitä hakatessa sitä vasta tuntisikin oman voimattomuutensa...
Minä kyllä pystyn jossain määrin purkaa vihaa esineisiin. Esim kyniä ja viivoittimia on tullut katkottua aika paljon. Mutta aika vähäinen on tuollaisen toiminnan kyky poistaa vihaa. Joskus kyllä revin päiväkirjani sivuja, kun en tajunnut matikantehtäviä, minkä jälkeen oli todella kamala ja surullinen olo. Vieläkin tuntuu pahalta. (Siitä on vuosia.) Minäkin kyllä kiinnyn esineisiin. Mitään sellaista en voisi rikkoa, millä on tunnearvoa. Jonkin itse ostetun kynän tai muuta vastaavaa nyt voi tuhota, tosin siitä nyt ei oikein mitään iloa ole.
Minua itseni vahingoittaminen ei tyydytä paljoa, tai ainakaan riittävästi. Se raivo on niin suurta, että siihen ei riittäisi muu kuin itsensä täydellinen tuhoaminen.
"Sitä pitäisi varmaan lähteä siitä että myöntää omat heikkoutensa.. sen että niitä on ja että saa ollakin. " Tuossa kai se ydin on. Kuten myös siinä, että tuo on vaikeaa. Eihän se käskemällä muutu. Lisäksi, kun kaikki yrittäminen (esim toiminnan muuttaminen, yritys parantua) saa yleensä vihan aikaan (harvoinhan mikään uusi juttu onnistuu heti täydellisesti) niin sitä on vähän umpikujassa.
Kai tässä jotain narsistista problematiikkaa on. Toisaalta tuollaiset ovat vaan nimiä, eivätkä vielä sinällään auta pääsemään ongelmista eroon. Olen miettinyt, että tässä raivossani kai on aika paljon samaa kuin mahdollisesti pikkulapsella tilanteessa, kun hänen kaikkivoipuuskuvitelmansa rikkoutuu. Eikös noissa tilanteissa lapsi juuri saa raivareita... En kyllä tiedä ketä kohtaan.
Minä olen aina ollut aivan liian kiltti, eikä minulla ikään kuin ole edes ollut mitään vihaa jota hallita. Kaiketi tuo tarkoittaa, että todellisuudessa sitä on sitäkin enemmän, mikäli puheet vihan patoutumisesta pitävät yhtään paikkansa. Minä en osannut pienempänä puolustaa itseäni, enkä suuttua. Etenkään en osannut sitä ilmaista. En tiedä vaikuttaisiko se sitten niin, että olen vain oppinut suuntaamaan vihan itseeni kun muihin suuntaaminen ei ollut sallittua...?