Tää on ihan naurettavaa....siis olen 25v., naimisissa ja meillä on 1,5-vuotias poika...no nyt oon taas raskaana ja odotan kauhulla sitä kun maha alkaa kasvaa ja on pakko kertoo porukoille!! Ne käy kuitenkii pitää luentoo siitä miten tyhmii me ollaa ku hankitaa lisää lapsii ku ollaa molemmat viel opiskelijoit ja eletää kelan tuilla....tottahan se on mut toisaalta jos me halutaa lisää lapsii ni eihän se niitten ongelma ole. Ne kyllä rakastaa meijän esikoista enemmän ku mitää muuta mut silti pelkään niitten reaktiota....onko kellää muulla samaa ongelmaa?? Tuntuu tosi idiootilt ku oon jo sen ikänen et voin tehä mitä haluun mut silti pelkää kuollakseni sitä päivää ku joudun kertoo niille :-( Nyt oon rv 6 että on täs viel n. kuukaus armonaikaa.
miks niin vaikea kertoa....
yhen äiti 80
6852
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mulla on ihan sama ongelma kun sulla. Olen raskaana viikolla 18, ja tiedän että kertominen on enää vain ajan kysymys. Maha ei oo vielä kasvanut tippaakaan, mutta en silti haluais ikuisuuksiin tätä kertomista pitkittää.. vaikka tiedän, että mitä pidemmälle sen jättää, niin sitä vaikeammaksi se tulee.
Asun ite vielä vanhempien kanssa, koska poikakaveri remontoi tällä hetkellä meidän tulevaa yhteistä kotia. Oon 19-vuotias, ja täytän tänä vuonna 20. Itse oon jo joten kuten sopeutunut siihen, että saan syksyllä vauvan, vaikka tietysti mua pelottaa että miten me pärjätään, kun poikaystävä on töissä ja mä varmaankin aika paljon yksinäni vauvan kanssa kotona. Mutta mun vanhempien reaktiot pelottaa vähän.. mitä ne sanoo, kun oon kuitenkin vielä aika nuori.. enkä käy töissä, vaan opiskelen, eli mulla ei käytännössä oo lainkaan tuloja..
No, aika näyttä..
Kyllä se niin vaan on, että lapsen saanti on aina ilouutinen... siis sekä teille että teidän vanhemmille. Antaa molempien vanhempien puhua suunsa puhtaaksi ja sitten se on siinä se kärsimys!
Itse en odottaisi hetkeäkään ilmoittaakseni, päinvastoin soittaisin iloisena uutisesta ja toteaisin huonoon käytökseen (siis vanhemmilta) että =aikuisiässä olevien lasten vanhemmat voisivat vain tyytyä tukemaan ja iloitsemaan teidän lasten kanssa, sillä heidän mukaansa ei tätä elämää enää eletä, vaan lastenlasten ehdoilla :)
Tsemiä molemmille sekä kertomiseen, että raskausaikaan. Aina olo ei ole onnellinen, pelottaa ja muutenkin tekisi mieli takaisin peruskouluun, mutta uskokaa pois: lapsen saanti ei vie elämästä yhtään mitään! Vielä ehditte opiskella, nähdä maailmaa, nauttia ja vaikka juoda aamunkoitteeseen (kenen unelma sitten onkaan).
Olet kyllä täysin oikeassa siinä, että ei tätä elämää kuitenkaan loputtomiin voi elää vanhempiaan miellyttääkseen.
Kai se on vaan pakko rohkaista mielensä ja kertoa. Mutta oon kuitenkin päättänyt odottaa vielä siihen asti, että mun poikaystävä tulee työkomennukselta parin viikon päästä, ja sitten kerrotaan yhdessä. Tuli mitä tuli! :)
Mä olen vähän sua vanhempi ja taloudellinen tilanne ei ollu edes huono, kun kuulin raskaudesta, mut mua ahisti tosi paljon, ja just se, et mitä meiän äiti asiaan sanoo! Kuulostaahan se tosi tyhmältä, et mun ikänen miettii vielä äitiään noin, mut ehkä se oli mulla joku takautuma siitä, kun meiän äiti pelkäs että olen raskaana, kun olin vasta jotain 16. Ja taisin itsekin silloin sitä pelätä, mutta päädyin vaan lohduttamaan äitiä, et en tietenkään oo... Jotenkin siitä oli jäänyt sit sellanen "trauma" et "raskaus on tosi paha juttu" tai jotain. Nyt oon kyllä tosi onnellinen raskaudestani ja välit äidinkin kanssa ihan hyvät. Ja äiti odottaa mummoksi tuloa innolla. Jotenkin raskaus on vaan laittanu miettimään omaa äiti suhdetta tosi paljon ja sit kun tunteet vielä heittelee, niin onhan se välillä semmosta... MUt kyllä se olis mukava, et vois näissäkin asioissa saada vanhemmiltaan tukea. Ei vaan arvostelua. Tsemppiä sulle!
kiitos kaikille asiallisista vastauksista....kyllähän ne mun vanhemmat sitte viimeistää on ilosii ku vauva on syntyny, kun ne on ihan hulluna meijän esikoisee mut tää ilmotus tulee järkytyksenä, ihan varmasti. kai sitä unohtaa, sekä porukat että minä et minkä ikänen olen, että ne ei enää määrää mun elämästä. kai mä vaa en haluis et ne pettyy minuu ku nyt ne oottaa et suoritan koulun (AMK) loppuu ja saan hyvän työpaikan, ostan auton ja omakotitalon yms. ja sitte vast lisää lapsii. No tää nyt meni näin ja niitten vaan on totuttava ajatukseen.
Onnellista odotusta teille!!
Olen joka raskauteni alkuvaiheessa, kun on pitänyt kertoa uutinen vanhemmillemme, miettinyt pääni puhki miten kertoa ja mitä meille sanotaan.Esikoisen kanssa se oli vaikeinta kun olin vasta 17 odotuksen alkuvaiheessa,18v kun lapsemme syntyi.Viimeisimmällä kerralla aloin itkemään kun vanhempani onnittelivat, vaikka olin kuvitellut ties minkälaista soopaa.Hyvin ovat osanneet suhtautua, vaikka lapsemme onkin tullut paljon pienemmillä väleillä kun vanhempiemme lapset.Se tosiaan tuntuu varsinkin näin jälkikäteen naurettavalta ja miehenikin on ihmeissään että miten voin aikuisena, naimisissa olevana ihmisenä pelätä raskaudesta kertomista.Sehän on hyvä tavaton upea asia!!!=)