Äipät hoi!!
raskausviikkoja 23 ja mikään ei tunnu hyvältä. Nykyinen asuinpaikkani on opiskelukaupunkini, löysin täältä miehen jolle olen raskaana..Nyt kuitenkin on jatkuvasti koti-ikävä paikkaan jossa vanhempani ja ystäväni asuvat. En viihdy nykyisessä asuinpaikassani ollenkaan ja se masentaa valtavasti...Pahoina hetkinä jopa tuntuu, että olisi hyvä jos vauva ei syntyisikään niin pääsisin pois enkä joutuisi oleman vankina täällä lopun elämääni, mies kun ei tahdo muuttaa lähemmäs minun "kotiani". Tuntuu pahalta kun ajatukset pyörivät siinä että mitä jos vauvaa ei olisikaan niin kaikki olisi paremmin ja olisin varmasti onnellisempi siellä toisaalla. Rakastan kyllä miestäni valtavasti mutta koti-ikävä käy koko ajan hurjemmaksi..onko muilla vastaavia kokemuksia ja miten niistä selvitään? en jaksaisi itkeä enää päivästä toiseen=(
raskausviikkoja 23 ja mikään ei tunnu hyvältä. Nykyinen asuinpaikkani on opiskelukaupunkini, löysin täältä miehen jolle olen raskaana..Nyt kuitenkin on jatkuvasti koti-ikävä paikkaan jossa vanhempani ja ystäväni asuvat. En viihdy nykyisessä asuinpaikassani ollenkaan ja se masentaa valtavasti...Pahoina hetkinä jopa tuntuu, että olisi hyvä jos vauva ei syntyisikään niin pääsisin pois enkä joutuisi oleman vankina täällä lopun elämääni, mies kun ei tahdo muuttaa lähemmäs minun "kotiani". Tuntuu pahalta kun ajatukset pyörivät siinä että mitä jos vauvaa ei olisikaan niin kaikki olisi paremmin ja olisin varmasti onnellisempi siellä toisaalla. Rakastan kyllä miestäni valtavasti mutta koti-ikävä käy koko ajan hurjemmaksi..onko muilla vastaavia kokemuksia ja miten niistä selvitään? en jaksaisi itkeä enää päivästä toiseen=(
Vastaukset 4
Vanhimmat
ethän sä nyt enää voi toivoa, että jospa vauva ei syntyiskään. raskausaikana mielialat vaihtelee laidasta laitaan. kyllä se siitä. onnea ja jaksamista!!!
Mitähän vitun apua tällaisista vastaukista on sellaiselle ihmiselle, joka on aivan oikeasti hädissään??
Elämä olisikin helppoa, jos "kyllä se siitä" -lässytys ja paska riittäisi joka asiaan.
Että onnea sullekin vaan. Ja jaksamista, idiootti.
Mulla on vain ja ainoastaan yksi neuvo: ota tämä asia ensi kerralla neuvolassa EHDOTTOMASTI puheeksi. Tuntemuksesi voivat olla masennuksen ensioirehdintaa ja on syytä saada tilanne ruotuun jo ennen vauvan syntymää.
Tippaakaan sinun ei tarvitse ajatuksiasi hävetä tai pelätä. Neuvolassa ovat näitä tottuneet kuuntelemaan, eli ainakaan "en kehtaa" -syistä ei kannata jättää asiasta kertomatta.
Ota siis neuvolaan yhteyttä ensi tilassa ja varaa aika. Sitä odotellessa voit ajatella, että kunhan vauva on syntynyt ja toipuminen synnytyksestä on lähtenyt hyvään vauhtiin, voit mennä pidemmäksi aikaakin vauvan kanssa kotipaikkakunnallesi vierailemaan. Koti-ikävä on viheliäinen vaiva - tiedän sen itsekin, mutta koska olet nyt vastuussa myös toisen ihmisen elämästä, sinun on haettava siihen myös ulkopuolista apua, eikä jäädä yksin rämpimään murheen alhoon.
Minä muutin miehen perässä reilu vuosi sitten uudelle paikkakunnalle ja ajattelin että eipä siinä kai voi mitään vaikeeta olla. Jonkun ajan kuluttua kuitenkin huomasin että olinkin tosi paljon yksin kun mies oli paivät töissä ja itse työttömänä kotona eikä ketään kavereita 500 km lähempänä.Eikä niitä tuttavuus suhteita niin helposti syntynytkään.
Myöhemmin sain töitä ja ajattelin, että hienoa nyt on ainakin tekemistäkin ja ehkä löytyy joku kaverikin. No eipä niin ei, olin kokoajan tosi masentunut ja halusin päästä näkemään ystäviäni ja perhettä. Meidän tilanteessa muutto lähemmäksi olisi ollut mahdoton ja on sitä edelleen, koska mieheni ei voi jättää nykyistä työpakkaansa niin helposti. Enkä sitä vaatisikaan.
Minulla oli kyllä onneksi mahdollisuus päästä usein käymään koti puolessa, mutta jatkuva matkustelukaan ei pitemmänpäälle ollut mitään herkkua. Jonkin ajan päästä tutustuin erääseen ihmiseen uudessa asuinpaikassani ja meistä tuli hyvät kaverit ja se oli iso ilo minun elämääni.
jatkoin töissäni ja enää ei niin usein päästy käymään ystävien luona kuin ennen. Masentuneisuuteni jatkui ja lopulta olin todella suruissani.Olin tottunut että ympärilläni olisi paljon ihmisiä, että aloin puhua erosta ja että muuttaisin pois. Tämä kaikki oli hyvin vaikeaa koska rakastan miestäni kovasti ja meidän suuhteemme on aina ollut oikein hyvä.
Minun oli vaan vaikeaa sopeutua uuteen paikkaan ja elämääni siellä.
Raskaustestipä näyttikin sitten plussaa ja ajatukset pois lähdöstä jäivät kokonaan, olin niin onnellinen että saisimme yhteisen lapsen.
Helppoa se ei kuitenkaan ollut koska nyt reissut kotipuoleen jäivät kokonaan.
Jotenkin olen tässä odotukseni aikana kuitenkin rauhoittunut ja huomannut että pakkomielteinen ajattelu kavereista ja siitä etten vaan
olisi ysinäinen ovat nyt helpottaneet.
Nyt olen saanut rauhassa paneutua raskauteeni ja mieheeni ja tulevaan rakkauspakkaukseemme. Kuitenkin minulle on tärkeintä se että saan elää tässä hetkessä ja kokea näitä hienoja asioita mieheni kanssa.
Ystävänikin ovat nyt tulleet enemmän käymään luonani kun en enää itse siellä käy.
Raskauden jälkeen voin taas sitten alkaa reissaamaan itsekkin.
Uskon että ajatuksesi siitä että olisi parempi kun lasta ei olisikaan, menevät vielä ohi.
Toivottavasti löytäisit positiivisiakin puolia tilanteestanne ja saisitte miehen kanssa keskusteltua tilanteesta perinpohjin ja ehkä jotain ratkaisujakin löytyisi.(menisitte vaikka yhdessä tapaamaan vanhempiasi ja ystäviäsi useammin?)
Toivon että itkusi muutuisi iloksi kuitenkin:)
Niin kävi ainakin minulle.
Kokonaan ikävä ei kuitenkaan koskaan häviä.