Olen onnettomasti naimisissa, kahden lapsen äiti - ja nyt myös toiseen mieheen rakastunut.
Kuusivuotinen parisuhteemme on ollut kohtalaisen vaikea ja kriiseillä kyllästetty, ja minulle hyvin yksinäinen. Nyt viimeaikoina olen yrittänyt järjestää itselleni muutakin ohjelmaa kuin perhe-elämän, kuten harrastuksia ja kavereita. Pitkästä aikaa harrastan jotain ja minulla on omia kavereita.
Lakkasin stressaamasta parisuhteestamme, ja minusta tuli hyvin iloinen, kun minulla kerrankin ei ollut yksinäistä. Seksin kuukausien takainen loppuminen ei enää vaivannut, enkä tuntenut itseäni hylätyksi ja kelvottomaksi, kun ei sitä tarvinnut koko ajan miettiä. Jopa epäluottamus miestäni kohtaan hävisi, kun oli tarpeeksi muuta kivaa tekemistä. Kunnes sitten:
Ystävystyin erään miehen kanssa jokunen kuukausi sitten. En osannut aavistaa sen kehittyvän miksikään kummemmaksi, koska olinhan ihan tyytyväinen, jopa onnellinen kivemmasta elämäntilanteestani. Mutta huolimatta siitä, ja siitä, että olen naimisissa, ja äiti, niin silti aloin ihastua tähän ystävääni.
Minulla on kyllä muitakin miehiä kavereina, enkä ole heistä vähääkään kiinnostunut romanttisessa mielessä, mutta tämä yksi... Ja vaikeinta tässä on ehkä se, että saan tunteilleni vastakaikua.
Edelleenkään emme mieheni kanssa puhu asioista emmekä harrasta seksiä. Mutta enää en taida haluta asioiden parantuvan. Enää en usko meihin. Enkä jaksa taistella. Tämä ystäväni (aika huono ystävä kylläkin :D) on muodostunut tässä ajan kuluessa niin tärkeäksi, että järjen olen ilmeisesti heittänyt romukoppaan. Emme ole olleet "intiimissä kanssakäymisessä" keskenämme, mutta lienee sen haluaminenkin jo uskottomuutta.
En siis todellakaan osaa sanoa, voisiko meillä ikinä olla yhteistä tulevaisuutta näillä lähtökohdilla, mutta todennäköisesti enemmän kuin aviomiehelläni ja minulla olisi. Meillä on lapsia, ja se meitä yhdistää vanhempina aina, mutta ei se voi eikä saa olla ainoa syy pysyä yhdessä.
Ja kiroilua siksi, koska tämä on omista tunteistani ja tahdostani huolimatta rankkojen ratkaisujen aikaa. Isot muutokset pelottavat, vaikka niitä itse haluaisikin.
P.S. Toki tiedostan sen, että tunteiden perässä ei kannata juosta koko elämänsä, mutta kannattaako tunteettomuuttakaan vaalia? Hmm... tämä ON monimutkaista.
Kuusivuotinen parisuhteemme on ollut kohtalaisen vaikea ja kriiseillä kyllästetty, ja minulle hyvin yksinäinen. Nyt viimeaikoina olen yrittänyt järjestää itselleni muutakin ohjelmaa kuin perhe-elämän, kuten harrastuksia ja kavereita. Pitkästä aikaa harrastan jotain ja minulla on omia kavereita.
Lakkasin stressaamasta parisuhteestamme, ja minusta tuli hyvin iloinen, kun minulla kerrankin ei ollut yksinäistä. Seksin kuukausien takainen loppuminen ei enää vaivannut, enkä tuntenut itseäni hylätyksi ja kelvottomaksi, kun ei sitä tarvinnut koko ajan miettiä. Jopa epäluottamus miestäni kohtaan hävisi, kun oli tarpeeksi muuta kivaa tekemistä. Kunnes sitten:
Ystävystyin erään miehen kanssa jokunen kuukausi sitten. En osannut aavistaa sen kehittyvän miksikään kummemmaksi, koska olinhan ihan tyytyväinen, jopa onnellinen kivemmasta elämäntilanteestani. Mutta huolimatta siitä, ja siitä, että olen naimisissa, ja äiti, niin silti aloin ihastua tähän ystävääni.
Minulla on kyllä muitakin miehiä kavereina, enkä ole heistä vähääkään kiinnostunut romanttisessa mielessä, mutta tämä yksi... Ja vaikeinta tässä on ehkä se, että saan tunteilleni vastakaikua.
Edelleenkään emme mieheni kanssa puhu asioista emmekä harrasta seksiä. Mutta enää en taida haluta asioiden parantuvan. Enää en usko meihin. Enkä jaksa taistella. Tämä ystäväni (aika huono ystävä kylläkin :D) on muodostunut tässä ajan kuluessa niin tärkeäksi, että järjen olen ilmeisesti heittänyt romukoppaan. Emme ole olleet "intiimissä kanssakäymisessä" keskenämme, mutta lienee sen haluaminenkin jo uskottomuutta.
En siis todellakaan osaa sanoa, voisiko meillä ikinä olla yhteistä tulevaisuutta näillä lähtökohdilla, mutta todennäköisesti enemmän kuin aviomiehelläni ja minulla olisi. Meillä on lapsia, ja se meitä yhdistää vanhempina aina, mutta ei se voi eikä saa olla ainoa syy pysyä yhdessä.
Ja kiroilua siksi, koska tämä on omista tunteistani ja tahdostani huolimatta rankkojen ratkaisujen aikaa. Isot muutokset pelottavat, vaikka niitä itse haluaisikin.
P.S. Toki tiedostan sen, että tunteiden perässä ei kannata juosta koko elämänsä, mutta kannattaako tunteettomuuttakaan vaalia? Hmm... tämä ON monimutkaista.
Vastaukset 78
Vanhimmat
Lähes kaikkihan niin ajattelee, että ollaan nyt yhdessä, kun on ne lapsetkin. Mutta kyllä lapsetkin sen vaistoavat jos isällä ja äidillä menee huonosti. Mieti sitä millainen tämä sun ihastuksesi olisi niitten lasten kanssa? Onko sellainen joka voisi tulla toimeen vai loppujen lopuksi sellainen "en mä muiden lapsia elätä ja leiki". Onko se teidän ihastuksenne sittenkin vaan jotain himoa ja uutuuden viehätystä. Mitä sitten tapahtuu kun olet eronnut miehestäsi ja täysin vapaa? Onko tämä mies vain jokin seikkailija, joka haluaa maistaa kiellettyä hedelmää? Eikä sinussa ole enää vastusta ja metsästettävää kun oletkin sinkku. Mutta olet ainakin päässyt tunteettomasta miehestäsi eroon, ja voit nauttia omasta rauhasta sinkkuna. Mä veikkaan että ero teille vielä tulee, koska ajattelet jo muita miehiä ja vapautta. Suosittelen että selvität asiat miehesi kanssa ja viet eron loppuun, ennen kuin ryhdyt mihinkään muuhun.
Aitini ja isani ovat ihania ihmisia ja ovat pitaneet meista huolta todella hyvin. Heidan valiltaan on vain aina puuttunut se rakkaus ja laheisyys. En ole koskaan nahnyt heita kasi kadessa, halaavan, istuvan lahekkain tai saatika suutelevan. Tama muodostui ongelmaksi nuoremmassa iassani kun en osannut oikein sitoutua ja seurusteleminenkin oli aina jotenkin niin ja nain...
Nykyaan kun sisarenikin ovat jo vanhoja olemme miettineet etta olisiko sittenkin ollut parempi jos vanhempamme olisivat eronnet? Vastaus on aina meilta neljalta kylla. He ovat vielakin yhdessa ja haukkuvat toisiaan selan takana. Ei ole hyva malli lapsille, ei.
Yhä kasvava rappiofeminismi on Suomen uusi uskonto ! Voi tulevia poikalapsia !
Olen itse ns."avioerolapsi" ja hyvä niin. Isäni ja äitini yrittivät olla yhdessä meidän lasten takia,mutta ei se onnistanut. En muuta muista vanhempieni avioliitosta, kun ne monilukuiset huudot, tappelut ja äidin itkut. Viisi viimeistä vuotta he pitivät sitten mykkäkoulua. Vaikka tuntuu jännältä sanoa, niin hyvä että erosivat. Nyt kummallakin omat kumppanit ja on ilo katsella heidän onneaan.
Kannattaa miettiä tuota asiaasi monelta kantilta. Ei sillä ettetkö olisi, mutta meidän perheelle paras ratkaisu oli vanhempien ero. Mieti miehesi ja lasten kannalta asiaa tarkoin.
Minäkin painottaisin sitä asiaa, että älä rupea suhteeseen ennen eroa. Jos niin teet, se seikka tulee monta kertaa "lyömään sinua turpaan" elämäsi aikana.
Itselläni lapset jo aika isoja.. eroa ollaan tehty monta vuotta, vain lopulinen rysäys on puuttunut sillä uskallus on puuttunut.. Mutta sitten kävi niin että ihastuin ja se oli järjen menoa..' En jaksanut enää taistella huonon suhteen puolesta.. olin voinut niin huonosti .. olin heikko.. en jaksanut enää..
Niinpä sitten erosimme .. tällä hetkellä asun lasteni kanssa ja deittailen tätä miestä johon olen ihastunut..
En kadu että erosin.. päivastoin nyt tuntuu että uin puhtaissa vesissä. Aikaisemmassa suhteessa tuntin uivani suoraansanottuna paskavedessä.. ei ollut enää mitään kaunista,, pelkää huonoa.. sen enempää yksityiskohtiin menemättä.
Eli olen erittäin tyytyväinen päätökseen.. tuntuu kuin kiviriippa olisi pudonnut harteilta.. olo on kevyt ja helpottunut..
Eniten ihmettelen sitä ettei kaduta yhtään vaan päivä päivältä tuntuu että oikea ratkaisu tuli tehtyä.
että paska seuraa seuraavaan suhteeseenkin. Ja seuraa niin kauan, kun tajuaa, että hei minussa oli myös vikani ja on aika itsetukiskelun.
Mitä he olisivat siitä mieltä että äiti päättäisi peruuttaa koko perheen olemassaolon. Päättäisi että nytpä ei enää olekaan meidän perhettä, kun äiti on ihastunut toiseen mieheen. Mitähän tykkäisivät? Siinä vaiheessa kun on lapsia hankittu, ei pitäisi enää tosissaan edes miettiä tuollaisia..
mustavalkoista. Ihmiset tekevät virheitä ja vääriä ratkaisuja, se on ihan luonnolllista. Ei ne lapset siitä pilalle mene vaikka vanhemmat eroaisivatkin, kunhan muiostavat ottaa lapsien tarpeet huomioon.
Olen kyllä muiden kanssa samaa mieltä, ettei kannata sotkea kolmatta pyörää mukiaan, ennenkuin asiat on selvitetty miehesi kanssa.
Me olimme yhdessä lasten takia 16 vuotta, joista 14 vuotta halusimme erota.. eli aika pitkään "harkittiin" ja oltiin vaan lasten takia..
Mutta ei sitä voi loputtomiin lastenkaan takia omaa elämää uhrata ja kärsiä jos suhteessa on paha olla niin silloin on paha olla. En ihmettele miksi monet naiset/miehet ajautuvat itsemurhiin.. ei uskalleta erota, mutta voidaan pahoin.
Kyllä ainakin meillä lapset ovat hyväksyneet että ero oli oikea ratkaisu.
En halua olla vanhana katkera että pilaisin elämäni vaikka oilisin voinut olla onnellinen. kerran täällä vain eletään, uusintaa ei saa... onko parempi kärsiä.. kuin erota..
Olen nähnyt niin monta kuolemaa, että ymmärän että aika minkä täällä elämme on rajallinen.. olen 45..ei tässä enää niin nuoria olla.
Asumme exän kanssa lähekkäin. Lapsilla ei muuttunut muu kuin se että nyt heillä on yhden kodin sijaan kaksi kotia.. toisessa isännöi äiti toisessa isä. Molempiin on vapaa pääsy milloin tahansa.
Kannattaa miettiä vielä pitkään ja hartaasti. Sinulla ja miehelläsi on pitkä historia. Tunnette toisenne paremmin kuin kukaan muu ehkä. Joten luonnollisesti tunnette toisistanne ne hyvät ja HUONOT puolet.
Ja on erittäin normaalia ihastua, varsinkin huonompina aikoina, mutta näet ehkä tästä ihastuksestasi nyt VAIN ne hyvät puolet, ja asiat, mitkä haluat nähdä hänessä.
Mielestäni Sinun kannattaisi puhua miehesi kanssa, ja kertoa miltä sinusta tuntuu. Rehellisesti. Ja mieti myös teidän yhteistä historiaa,, puolia ja asioita, mihin omassa miehessäsi ihastuit ja rakastuit.
Nämä ihastukset voivat nimittäin olla myös ohimeneviä.
En sinuna luovuttaisi liian helpolla.
"niin myötä- ja vastamäessä"
t.nuori nainen
Minä olen elänyt nyt 23 vuotta yksipuolisessa avoliitossa. Ja olen turhautunut kun en ole jaksanut/uskaltanut erota.. 20 vuotta meni jahkaillessa eroanko en eroa...Olisin eronnut jos olisi lyönyt tai muuta pahaa tehnyt.
Huomasin outoja juttuja itsessäni , heräsin kuin unesta kun kuuntelin radiota ja siellä mies puhui tunteistaan.
Minä ihmettelin että onko miehillä tunteet ja huomasin että olen elänyt tunteettoman miehen kanssa ja luulin että kaikki ovat samanlaisia. Pieni shokki. Minulle on jokunen mies kertonut tunteistaa ja yrittänyt saada huomiota. Minä aloin heti inhoittavaksi koska en ole koskaan kuullut omalta mieheltäni yhtään kohteliaisuuksia.(Luulin että nämä miehet huijaa :))
ÄLÄ JÄÄ ODOTTAMAAN VAAN EROA JA NAUTI ELÄMÄSTÄSI.
Ei se siitä muutu jos hetkeksi, mutta se on tuota koko loppuelämän.
Siis 23 vuotta oot luullut että olet yksin avioliitossa? No kyllä toi on jo vähintään kohtuullinen aika vähän hitaammillekin aivoille tajuta, että kyllä siinä totta vie on toinenkin ihminen!
Avoliitossa siis seurustellaan... Kyl sitä olis erottukkin, mutta oli nuo lapset pienii ja sama se ollakko vai ei, kun muuten on turvallista olla. Lapsilla hyvä olla ...
Tuli tuossa mieleen että me olemme kuin sisko ja sen veli. Kun minulla oli TODELLA pahaolo sain olkapään. Muuten ollan oltu kuin kaverukset. :)
Viestisi oli kuin oma hätähuutoni vuosi sitten. Ja kaikkea on ehtinyt vuodessa tapahtuakin, mutta edelleen olemme mieheni kanssa yhdessä ja perhe kasassa. Mutta sitä en tiedä olisiko tilanne tämä, jos uusi "ystäväni" ei olisikaan näyttänyt omaa, aitoa luonnettansa ajoissa(minun kannaltani, onneksi).
Nyt jälkeenpäin mietin, että ihastuinko edes tähän ystävääni vai halusinko vain kokea ihastumisen tunteen, vaihtelua arkeen ja piristystä elämääni, kun olin saanut lapset pikkuisen jo irtaantumaan sylihoidosta. Tällä hetkellä elämäni alkaa jo tasaantumaan ja näen mieheni aivan uusin silmin ja voin jopa sanoa, että rakastan miestäni, kun huomasin millaiseen "p...n" meinasin upota.
Siis tämä uusi "ystävä" paljastui todelliseksi painajaiseksi, joka ei päästänytkään irti, kun halusin etäisyyttä häneen. Tällä hetkellä turvanani on mieheni lisäksi poliisin määräämä lähestymiskielto. Oikeudenkäynti pahoinpitelyistä odottaa joskus syksyllä. Painajaisista pääsen tuskin koskaan eroon.Koen, että maksan nyt kovaa hintaa hetken villityksestä, joka ei onneksi johtanut edes sänkyyn asti, henkisellä puolella kieltämättä elin hetken aika voimakkaasti. Tunteiden vaihtuessa ihastumisesta piinaavaan pelkoon asti.
Toivon kaikkea hyvää koko perheellesi, elitte sitten yhdessä tai erikseen!
Olemme vaimoni kanssa käyneet läpi lähes kaikki karikot mitä avioliitossa vain voi olla. Olemme satuttaneet, suututtaneet, vittuileet, huutaneet.
Olemme olleet haluttomia seksiin, haluneet toista, olemme kummatkin olleet uskottomia. Olemme tehneet virheitä, mutta olemme myös toisillemme ne myöntäneet. Olemme osanneet antaa anteeksi... nooh, ainakin aina yrittäneet.
Totuus vain on, että kaiken tämän päälle olemme kokeneet jotain vahvaa mikä pitää meidät yhdessä. Rakastamme toisiamme, joskus paljon vähemmän, kuin tottumuksesta, ja joskus enemmän, ett ihan rintaan koskee.
Uskon avioliittoon, niin uskoo vaimonikin. Uskon, ettei toisen kanssa voisi parempaa. Heh, toivon, että vaimonikin uskoo näin, kyllä hän on sen sanonutkin.
Olemme joskus ihastuneet uudelleen toisiimme. Joskus vaimoni on sanonut, että hän on kyllästynyt kaikkeen avioliitossamme. Hassua, olen ajatellut joskus samoin. Mutta sitten ovat tulleet ne päivät, jolloin olemme vain halailleet toisiamme, ja rakastaneet.
Mitä me oikein tässä elämässä etsimme? Sitä ainaista onnea? Voiko joku todellakin väittää sellaista ikuista loppuun saakka kestävää onnellisuutta olevan? Veikkaan, että tähän pystyisivät vastaamaan parhaiten ne vanhukset, jotka ovat olleet naimisissa kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia.
Meillä yhdessä matkustaminen on aina ollut aivan upeaa. Olemme kriisien jälkeen yleensä matkustaneet. Jos rahaa ei ole ollut, olemme myyneet auton. Sillä jos sillä hetkellä emme matkustaisi ja ratkaisisi tilannetta, tunteemme saattaisi kuihtua pois.
Puhumme paljon, kerromme missä mennään juuri sinä päivänä. Fantasiatkin on hyvä tuoda julki. Ehkä jokin niistä on sellainen toteuttamisen arvoinen, josta kummatkin saa hiukan kicksejä.
Matkustakaaa Parisiin, Etelä-Amerikkaan, harrastakaa seksiä lentokoneen wc:ssä. Helvetin paljon helpompaa se on saada se aviokumppani mukaan kuin joku tuntematon ;) eikö?
Meinaan, että mekin olisimme voineet erota milloin vain. Olemme käyneet lähellä eroa useaankin kertaan. Väitän, että avioliitto vaatii oikeasti työtä. En pystyisi ikinä katsomaan lastani silmiin tämän ollessa vanhempi, ja sanomaan, että erosimme koska en jaksanut nähdä vaivaa!
Ota sitä aviomiestä kädestä kiinni, sano sille ett nyt menee huonosti, olet ehkä ihastunut johonkin, ett nyt on pakko pääst yhdessä jonnekin KAUAS. Haluat korjata tilannetta, jos se vain on mahdollista. Kokemuksesta voin sanoa, ett se toimi kun vaimoni sen niin teki.
Voi herrAN JUMALA... teidän suhteessahan on kaikki ok. Kukaan ei vaadi että aina aurinko paistaa, mutta entä sitten kun päälle sataa pelkkää paskaa vuosikaudet.. katsonko lapsiani silmiin ja sanon että olen vamis ottamaan mitä tahansa sontaa teidän takianne..
Vituttaa kun joku ei voi ymmärtää missä helvetissä jotkut elävät...
monesti itse aiheutettua ja myös suurenneltua omassa mielikuvituksessa!
Jos ei osata elää normaali arkea, vaan kuvitellaan että suhde on ikuista ruusuilla tanssimista, niin vika on omien korvien välissä eikä missään muussa.
Se paska mies voi olla paska siksi, koska sillä on se paskamainen nainen.
Voisihan nainenkin joskus antaa periksi omista periaatteistaan ja tulla maan pinnalle niistä ruusunpunaisista kuvitelmista.
Tuon miehen kirjoitus oli aivan todellista totta ja oikeaa elämää ja sellaisen ihmisen puhetta, joka arvostaa niitä lapsia.
Mutta ilmeisesti sinun kaltaiselle ihmisille eivät lapset merkitse mitään...pääasia, että omat intohimot on tyydytetty.
Sama missä lapset, kunhan vaan oma onni on kohsallaan.
Go Sister Go!
Minulla on parisuhde, josta puuttuu kunnon parisuhteen aineksia, kuten rakkaus, kunniotus, luottamus, ihastus, toimiva arki, keskustelu, hyvä ruoka, lepertely, tasapainoisuus.
Näiden tilalla on tunteita, kuten viha, kylmyys, turhautuneisuus, iva, ilkeys, ahdistus, toivottomuus, pettymys, katkeruus, uhraus ja odotus toteutuvasta erosta. Seksi on yhtä kuin henkinen ja fyysinen väkivalta.
Enää ei paljo seksi vessassa lämmittäisi, lähinnä oksettaisi.
Ai onko töitä tehty suhteen eteen? On, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi?
Minä ainakin etsin itselleni rakkauden, johon kuuluu rakkaus ja keskinäinen ymmärrys. Kaikki muu saa rakentua niiden ympärille. Olen sen ansainnut.
Mama
Tuo mieshän juuri kertoi miten paljon paskaa ja ongelmia on ollut, miten ovat moneen kertaan olleet eron partaalla, olleet molemmat uskottomia ja edelleenkin on ehkä jotakin hampaan kolossa. Sekö kuulostaa sinusta siltä että "kaikki on hyvin" ja toisilla vaan on helvettiä jota tuo kirjoittaja ei ymmärrä??? Herää tahvo!
Mies koettaa selittää, että avioliittoon voi uskoa. Vaikka se joskus tuntuisi pahimmalata painajaiselta, se voi taas myöhemmin olla suurin onni ja turva. Voihan erota. Ilman muuta voi. Mutta oikeasti, sekä on parempi ratkaisu? En sano etteikö joskus olisi, mutta sanotko sinä että yleensä olisi?
Koska kukaan ei ole ansannut sitä, että puoliso etsii uutta vielä suhteen aikana. Ja turha sitten selittää näitä perinteisiä "en-voi-erota-ensin-koska-mies-uhkailee-itsemurhalla-sekä-minun-ja-lasten-tappamisella"-juttuja. Ei mene läpi.
kaiken kukkuraksi olen itsekin mies :( en enää tunne tyttöystävääni vetoa vaan ajattelen tätä miestä kokoajan ja joudun masturboimaan monta kertaa päivässä.tyttöystäväkin on jo arvannut jonkin olevan vinossa,mutta en ole vielä uskaltanut kertoa hänelle tunteistani koska en ole homo..vai olenko? olen sekaisin ja hämmentynyt kaikesta tästä.toivottavasti tämä menee ohi..kai?
Jos sä oot ollu joskus rakastunu sun tyttöystävääs, ja nyt mieheen, niin sillon sä oot bi, et homo.
Ehkä kantsis jutella tyttöystävän kans mitä mieltä se ylipäänsä on bisseistä.
Ja, ei se mulla ainakaan ollu ohimenevää...
se jää sitten tuohon yhteen TÄYDELLISEEN ihmiseen se sinun loputon kaipuusi...? Että tuon "ystävän" kanssa (tosi ystävä joo!) kaikki on ikuisesti ja ainiaan särötöntä ja pelkkää ruusuilla tanssimista?
Ei voi kuin ihmetellä miten niitä lapsosia pullautellaan tähän maailmaan nykypäivänä "melko" heppoisin perustein. Miksi olet ylipäätään olet naimisissa? Anna mennä, ole vapaa ja rakastu kaikkiin vähänkin kiinnostusta osoittaviin.
Uskotelkaa vaan silmät päästänne kaikki himoeroajat että ei se lapsiin mitenkään vaikuta. Ja seuraavassa lauseessa kauhistelette nykynuorison pahaa oloa ja niitä mäyräkoiria ala-asteikäisten kainalossa...
Niin, onhan se mamin muutaman kuukauden-vuoden rakastumisen kemikaalihuuma tärkeämpi kuin lasten, jälkeläistesi, mielenterveys ja mallioppiminen!
Siis se sananlasku, Älkää tuomitko, ettei Teitä tuomittaisi!
Me emme tiedä kukaan millaista elämää aiheen aloittaja elää ja mitä hän odottaa elämältään. Eipä aloittaja varmaan odottanutkaan suuria ablodeja yleisöltä, ottaessaan aran aiheen puheeksi, mutta eipä silti ansaitse tuomiotakaan meidän muiden taholta.
Olen mies ja eronnut vajaat 10 vuotta kestäneestä avoliitosta, josta minulla on 2 jo kouluikäistä lasta. Lisäksi entisellä avovaimollani on murrosikäinen poika, jonka kanssa siis elin samassa kodissa 10 vuotta. Erosimme vuosi sitten. En varsinaisesti kadu eroani, mutta suren sitä kyllä toisinaan yhä - joskus paljonkin. Eroon ei suoranasesti liittynyt (sitä ei aiheuttanut) kukaan ulkopuolinen, mutta kun olin jo päättänyt erota, kuvioon tuli toinen nainen. Sitä ennen olin kuitenkin jo pari vuotta ollut levoton ja paljon tekemisissä eri naisten kanssa. Omaan levottmuuteeni oli tietenkin taustalla syitä, kuten vääryyksien kokeminen aiemmassa suhteen historiassa, yksinäisyys ja keskusteluyhteyden puute. Periaatteessa olisin halunnut yrittää päästä uudelleen tasapainoon ja avovaimonikin halusi sitä. Kävimme parisuhdeterapiassa ja yritimme.
Vaikein ongelmamme suhteen loppuvaiheessa oli vaimoni valtaisa mustasukkaisuus (joka ei siis ollut täysin perusteetonta, joten en oikeastaan voi häntä siitä edes moittia). Se oli lopulta niin kokonaisvaltaista ja ahdistavaa "kyttäämistä" kaikilla elämän osa-alueilla ja jatkuvaa yksityisyyden loukkaamista, että siihen lopulta väsyin ja en halunnut enää yrittää. En sikäli puolustele itseäni, että vaimollani oli syitäkin ja oikeus olla epäluuloinen ja mustasukkainen.
Vaikka tuossa aiemmin sanoinkin, että eroa ei aiheuttanut kukaan ulkopuolinen, asian voi nähdä toisinkin. En kuitenkaan tarkoita sitä naista, johon tutustuin eron päätöksen aikoihin, vaan rakastumistani erääseen toiseen naiseen kolmisen vuotta ennen eroa. Siitä ongelmat suhteessa varsinaisesti räjähtivät käsiin, ja siitä - ihan ymmärrettävästi - alkoi myäs vaimoni suuri luottamuksen puute ja mustasukkaisuus sekä sitä kautta suhteen tasapainotomuus, joka johti sitten lopulta eroonkin. Minun mielessäni ja tunne-elämässäni oli tietenkin ehtinyt tapahtua jo paljon ennen sitä - tietenkin, eihän toiseen voi muuten rakastua.
Rakastuminen toiseen naiseen oli minulle valtava henkilökohtainen katastrofi, josta en tavallaan ole vieläkään täysin toipunut, koska se jätti elämääni ja käytökseeni paljon muutoksia ja jälkiä. Vaikka sainkin rimpuiltua itseni joten kuten irti rakastumisestani (joka muuten oli alusta loppuun saakka seksitön), jotenkin koko maailmankuvani ja koko minun sisäinen maailma järkkyi siitä niin paljon, että se muutti asiota lopullisesti monellakin tapaa. Ironista kyllä, rakastumiseni kohde on minulle nykyisin ihmisenä jokseenkin merkityksetön. Näin häntä muutama kuukasi sitten eräässä tilaisuudessa ja se jännitti minua etukäteen koska en ollut nähnyt häntä noin vuoteen. Olin kuitenkin huojentunut kun tajusin etten tuntenut enää mitään häntä kohtaan. Se on kyllä ällistyttävää, koska kyseinen ihminen oli hallinnut ajatuksiani suvereenisti noin puolitoista vuotta ja vielä senkin jälkeen pitkään vaikutti voimakkaasti, sekä tavallaan pisti elämäni täysin uusiin puihin - tai toki: itsehän sen tein, ei hän.
Kokemus oli pelottava, koska ensimmäistä kertaa (aikuisessa) elämässäni koin, että jokin tapahtuma/tunnetila voi viedä minua "kuin pässiä narussa". Oli pitkän aikaa tunteitteni, ajatusteni ja toimintakykyni osalta täysin tuuliajolla. Tavallaan häpeänkin sitä nyt. Vaikkei se mitään muuta. Nöyrryin ainakin paljon ihmisenä.
Eräiltä osin olen vieläkin "heikoilla", mm. työkykyyni liittyvän elämänotteen huteruuden osalta. Käytännössä olen ollut jo toista vuotta enemmän tai vähemmän työtön, vaikken sitä yrittäjänä virallisesti olekaan. No, onneksi sekin puoli tuntuisi olevan menossa parempaan suuntaan ja uutta virtaa ja yritystä löytyy taas. Aika näyttää miten se puoli edisyy.
Nyt elän uudessa suhteessa ja voin ihan hyvin. Lapset (kaikki kolme) ovat luonani joka toinen viikko, paitsi että se murroikäinen poika on isänsä luona "minun viikkojeni" viikonloput.
Lapset vaikuttaisivat voivan hyvin. Minusta he ovat onnellisia ja tasapainosisia. He jaksavat (puhun nyt lähinnä pienemmistä kahdesta) touhuta, leikkiä ja harrastaa ja ovat puheliaita ja avoimia. En huomaa mitään huolestuttavaa, enkä ole kuullut mitään sellaista muiltkaan. Se toki huojentaa mieltäni paljon ja ehkäisee syyllisyydentunteita. Murkkupoika on aina ollut luonteeltaan "eri maata", joten hänen hyvinvoinitinsa määrittäminen ei ole niin helppoa. Näyttäisi kuitenkin siltä, että tämäkin poika on onnistunut löytämään ja vahvistamaan identiteettiään monin tavoin ja saanut lisää varmuutta elämäänsä. En siis ole hänestäkään huolissani. Olen lisäksi hyvilläni siitä, että hänkin tahtoo olla luonani joka toinen viikko.
Mutta mitä siis halusin sanoa? Halusin sanoa sen, että elämä ja sen tapahtumat eivät ole mustavalkoisia. Periaatteessa mikä tahansa ratkaisu voi olla hyvä taikka huono. Tai sitten niitä voi - ja ehkä kannattaakin lakata arvottamasta akselilla hyvä/huono. On vain erilaisia, eri ihmisille eri tavalla sopivia ratkaisuja.
Periaatteessa voisin katuakin tekemiäni ratkaisuja, koska uskon ja pyrin "elinikäiseen" suhteeseen. Mutta olen kuitenkin tehnyt valintoja ja ratkaisuja ja olen nykytilanteessakin moniin asioihin tyytyväinen. Miksi siis katua? Katson eteenpäin - se on ainoa mihin voin vaikuttaa.
Kun on lapsia ja muita ympärillä olevia ihmisiä, joiden elämästä on osavastuussa, olen alkanut ajatella suunnilleen kuten J. V. Snellman on sanonut:
"Merkitystä on ainoastaan sillä, mitä ihminen tahtonsa avulla saa aikaan."
Luin kaikki vastaukset läpi, ja kuten arvata saattaa, kommentteja tuli puolin ja toisin: osa meistä kannattaa eroa, ja osa puoltaa vanhaan suhteeseen jäämistä.
Luulenpa, että kukaan meistä ei kuitenkaan osaa sanoa, että kummalla tavalla sinun kannattaisi menetellä. Kuten tiedetään, joillekin eroaminen on ehdottomasti mielettömän hieno ja elämän paremmaksi muuttava asia. Toisille taas välttämättä ei, toisinaan vanha suhde saattaa saada eloa, kehittyä.
Mutta realisti kannattaa olla, sillä ihmeitä tapahtuu harvoin. Jos jonkun ihmisen kanssa on ns. kaikki kokeiltu, mutta yhteistä säveltä ei löydy edes vuosien yrittämisen jälkeen, niin sitten kannattaa varmasti vakavasti harkita sitä, että millaista todella olisi erota. Ehkä todella on jossakin määrin elämän hukkaan heittämistä jäädä kuivuneeseen suhteeseen, joka ei kummallekkaan anna mitään.
Nykyään eroja tapahtuu paljon, osa niistä ehkä turhaan. Todennäköisesti suurin osa kuitenkaan ei. On melko naiivia ajatella, että kaikki eronneiden lapset olisivat "mielenterveysongelmaisia" tai vähintään "mäyräkoirien kantajia". Yhtä lailla ongelmia löytyy niidenkin perheiden lapsista, joiden vanhemmat elävät muodollisesti yhdessä, avioliittoa, tai ehkä avioliiton kulissia, taidokkaasti ylläpitäen. Toisinaan avioero on lapselle pelastus. Paljon riippuu siitä, millaista elämä on ollut ennen avioeroa, millainen on avioeroprosessi, ja millaiseksi elämä sitten lopulta avioeron jälkeen muotoutuu. Muutoksia siinä tapahtuu paljon, mutta ihmisellä on onneksi kyky sopeutua muutoksiin. Ja mikä ihaninta, toisinaan muutokset ovat hyvästä :)
Tällä avioeroasialla on tietysti toinenkin puolensa, eli se, että mitä avioliiton eteen kannattaisi/voisi vielä tehdä? Onko kaikki varmasti kokeiltu? Mitä ne avioliiton ongelmat ovat? Toiseen kyllästymistä, ankeaa arkea? Epäkunnioitusta, halveksuntaa toista kohtaan? Kuten edelläkin tuotiin esille, niin avioliittoon kuuluu luonnollisesti niin ylä- kuin alamäetkin. Vaikeudetkin kuuluu kestää yhdessä, ja niistä tulee yhdessä pyrkiä yli. Mutta jos tilanne alkaa olla sellainen, että koko ajan ollaan pohjamudissa, niin kuka siitä enää nauttii? Nauttiiko mieskään? Tai entä lapset?
Aika yleensä kertoo monia asioita. Se kertoo ehkä tästä uudesta ihastuksestakin sen, että onko se vakavampaa laatua, vai vain ohimenevää. Olisi surullista, jos avioliitto menisi hukkaan vain jonkun ohimenevän ihastuksen vuoksi. Miltähän olo sitten tuntuisi, jos ei olisi enää aviomiestä, ja uusi ihastuskin olisi jo entinen ihastus...
Kannattaa siis miettiä kaikki mahdolliset mieleen tulevat polut ja vaihtoehdot, ja yrittää pohtia myös sitä, että mitä seuraa mistäkin ratkaisusta.
Helppoa ei varmaan tule olemaan, mutta koska kyseessä on isot asiat, hätiköityjä päätöksiä ei ehkä kannata tehdä.
Tunnustele ja kuulostele tilannetta itsesi ja lähimmäistesi kannalta ja vuoksi. Voimia ja viisaita ajatuksia :)
oon ollut naimisissa kohta 10 vuotta. Alkuun rakkautta oli paljon, mutta se hävisi matkalla jonnekin. Pitkään, pitkään yritin saada sitä rakkautta säilymään, yritin kertoa miehelleni toiveitani, mutta mikään ei tehonnut. Niinpä aloin etsiä onnea muualta, ja tapasin miehen, jonka kanssa olen kokenut paljon - ennen kaikkea suurta yhteisymmärrystä ja välittämistä ja arvostusta. meillä on ollut suhde yli 2 vuotta. Suhteeni alkuaikoina olin valmis eroamaan, mutta en oikeastaan enää. Aviomiestäni kohtaan en ole vuosiin tuntenut rakkautta, mutta toisaalta tiedän senkin että joka suhteessa "huuma" menee ohi. Voi olla että jonkun toisen miehen kanssa sujuisi paremmin, mutta toisaalta uskon että "viat" vain vaihtuisivat. Lapset ovat erittäin kiintyneitä isäänsä, ja myös minuun, joten varmasti heille olisi suuri shokki jos perhe hajoaisi. Silti en jaksa ymmärtää miksi minun pitäisi olla kokematta rakkautta, kun haluan elää mieheni kanssa lasten takia. Meillä ei ole juuri mitään avoimia riitoja, joten millä perusteella lasten kannalta ero olisi parempi vaihtoehto? Sinulle neuvoksi antaisin, että mieti rauhassa mitä teet. Älä tee hätiköityjä päätöksiä. Toisen miehen takia en lähtisi kovin nopeasti eroamaan, mutta jos ero on muutenkin "liipaisimen alla", niin sitten asia on eri. Kaikkea hyvää sulle, mitä sitten teetkin! Ja kaikille moralisoijille sanoisin, että kerran minäkin kuuluin teihin. Mullakin oli joskus hyvin negatiivinen kanta uskottomuuteen, ja on edelleenkin oikeastaan. Silti muistuttaisin ettei kannata puhua asioista mistä ei tiedä. On helppo vaahdota uskottomuudesta silloin kun itse elää onnellisessa parisuhteessa.
Kaikki muut kriisit voidaan voittaa, mutta ei sitä jos tunteet, miehen ja naisen väliset tunteet, häviävät. Sellaisella suhteella ei ole tulevaisuutta eikä sitä puutetta voida millään korjata. Roikkuminen, lapsista huolimatta, sellaisessa suhteessa, on löysän hirsipuun politiikkaa.
Se EI ole lastenkaan etu, jos toisistaan vieraantuneet ja tunnemielessä toisilleen yhdentekevät isä ja äiti yrittävät väkisin pysyä yhdessä.
Uusi ihastus näyttelee lopultakin pientä roolia asiassa. Ero on vaikea, mutta joskun vaan täysin välttämätön. Toimi kuten oikeaksi näet.
It 's your life honey. Teet itse päätöksesi.
Suosittelisin ensin yrittämään selvittää asiat aviomiehesi kanssa. Menkää vaikka parisuhdeterapeutille, tehkää yhteinen loma ja puhukaa. Jos ei auta niin sitten ei auta. Mutta silloin kukaan ei voi ainakaan sanoa, ettette edes yrittäneet. Mieti niitä asioita johon miehessäsi rakastuit ja koita löytää ne hänessä uudelleen. Jos yritykset menevät vain riitelyksi jne. huomaa miehesikin ehkä avioliiton onnettomuuden, ellei sitten jo ole huomannut. Nyt on aika käyttää ne viimeisetkin niksit ja konstit.
Ihmisillä on kevättä rinnassa ja kevät on rakastumisen aikaa. Mieti kuitenkin vielä tarkkaan kannattaako ero kyseisen uuden ihastuksen takia? Ruoho ei ole aina vihreämpää aidan toisella puolella ja suosittelisin sinua nyt tutustumaan tähän uuteen tyyppiin paremmin ennenkuin teet mitään suuria ratkaisuja. Vuosikin on lyhyt aika tuntea toinen. En komenna menemään sänkyyn tekemään papempaa tuttavuutta tai ylipäätänsä mitään, mutta jos olette yhteydessä muuten vain niin opit hänestä joka tapauksessa varsinkin näin alussa kokoajan uusia asioita. Ja se, että unelmoi toisesta mielessä ei ole mielestäni vielä pettämistä. Eri asia on mitä sitten todellisuudessa tekee. Varmasti kaikilla unelmat joskus karkaavat muihinkin kuin omiin puolisoihin, mutta ei siitä kannata vielä huonoa omaatuntoa potea.
Kehotan sinua ennenkaikkea punnitsemaan eri vaihtoehtoja ja miettimään asiaa rauhassa. Kaikki tukeni jos päädyt eroon ja mitä lapsiin tulee, he ovat ehkä myös onnellisia kun näkevät vanhempansa onnellisimpina eron jälkeen vaikka ero tuskin koskaan on helppo lapsille vaikka se jossain määrin helpotus olisikin.
Kieltämättä täällä palstalla mielipiteet voivat olla aika yksipuoleisia koska täällä liikkuva porukka on varmasti suurimmalta osin ollut tekemisissä eron kanssa. Eri juttu on sitten miten asiaan reagoisivat sukulaisesi ja läheisesi. Voisit kysyä heiltäkin ovatko huomanneet jotain outoa suhteessanne.
Koita kestää!
Tässäkin viestiketjussa on useita kuvauksia siitä, miten suhde voi lämmetä ja syttyä uudelleen "kuolleista".
VEDÄ ITSESI NARUN JATKOKSI !
itsellesikin.
...niinkuin eräs vanha pari sanoi kun heiltä kysyttiin vuosikymmeniä kestäneen avioliiton salaisuutta: "Me vain emme koskaan lakanneet rakastamasta YHTÄ AIKAA." Kun toinen halusi luovuttaa, halusi toinen aina taistella.
Toivon että mietit ratkaisusi tarkasti, takaisin on aina vaikeampi, joskus mahdoton päästä, mutta toisinaan riskin ottaminen ja muutoksen teko pudottaa taakan harteilta. Älä tee päätöksiäsi muiden mielipiteiden pohjalta. Toivon että minkä tahansa ratkaisun teetkin, tulet ITSE onnelliseksi!
on raastava kokemus, tietenkin vanhemmille, mutta erityisesti myös lapsille. Jos lasten kannalta tilannetta ajattelee niin ero on kuitenkin parempi mikäli ilmapiiri kotona on kireä. Minusta sinullakin on oikeus nauttia elämäsä tarvitsematta tuntea syyllisyyttä siitä.. että ei sitä ystävääsi kannata poiskaan heittää ;) Onhan nuo tosi vaikeita asioita :/
Mielestäni kyse ei ylipäätään ole oikeasta tai väärästä. Mitä auttaa jakaa asiat kahtia ääripäihin, mitä tavoitetta se palvelisi? Jokaisen tulisi elää oma elämänsä, niin onnellisena kuin mahdollista, muita tietoisesti vahingoittamatta. Aikuisen tulisi tuntea myös vastuunsa toiminnastaan ja sen seurauksista - tätähän meidän tulisi opettaa myös lapsillemme, esimerkkeinä. Tässä yksinkertaiset rajat, elämän ei tarvitse olla liian monimutkaista. Voit siis itse pitää elämän niin yksinkertaisena kuin haluat, tai voit tehdä siitä kaaoksen, up to you. Mutta tasapaino tunteen ja järjen välillä. Onkohan se sitä että valitaan jompi kumpi, tunne tai äly? Vai pitäisikö käyttää vähän molempia samanaikaisesti. Tunteet ovat olemassa haluamm etai emme, se on tavallaan ihan mukavaa. Mutta jos juoksee yksinomaan tunteen perässä, voit kyllä juosta, mutta perille et pääse, vaan täytät niin sanoakseni pohjatonta säkkiä. Mielestäni kaikki ihmissuhteet, eivät yksinomaan parisuhteet, toimivat parhaiten silloin kun molemmat tuovat siihen oman rakkautensa ja itsensä ehjinä ja tasapainoisina, eivätkä yksinomaan odota TULEVANSA rakastetuiksi tai ehyiksi muiden taholta. Mene puolitiehen vastaan ja jos siellä ei näy ketään todellista, niin matka jatkuu eläen edelleen omaa elämää, niin onnellisena kuin mahdollista. Hauskaa matkaa.
Sulla on vaan yksi elämä. Yksi ainoa. Olet täällä vain kerran.
Haluatko elää loppuelämäsi huonossa seksittömässä parisuhteessa ja odottaa, kunnes joskus 40 vuoden päästä puolisosi kuolla kupsahtaa ja alat kuuskymppisenä vasta elää? HUonossa tapauksessa sä itse kuolet ensin ja sun elämäs kohokohtia oli ne esikoisen ekat hampaat ja sen rippijuhlat ja naimisiinmeno. Häissä toivoit että toivottavasti siitä tulee onnellisempi kun susta.
Sun elämäs kuuluu sulle itselles ja sä siitä päätät. Liian moni nainen uhraa oman onnensa lasten tähden. Älä tee niin. Kukaan mies ei sitä tee koskaan.
Jos sulla yhtään on kasvattajan lahjoja niin sä kyllä onnistut puhumalla saamaan lapset ymmärtämään ratkaisus. Kyllä lapsesi arvostavat myös sun onneas ja haluavat että sä olet onnellinen. Lapsiin vaikuttaa myös se jos elät onnettomassa suhteessa koko elämäs ja olet iloton, aina allapäin. Mieti sitä.
Arki odottaa myös uuden miehen kanssa, ja kriisit myös. Rakastuminen haalistuu parissa vuodessa ja se mikä jää jäljelle pitää parisuhteen kasassa...jos pitää.
Kannattaa tämä ottaa huomioon kun ratkaisuasi teet. Rakkauden voi ottaa huomioon, mutta rakastumista ja haaveilua ei.
Suomi24 > Keskustelu > Äidit & isät > Yhteis- ja yksinhuoltajuus
Käy lukemassa mitä eron jälkeen voi olla edessä.
Suosittelen sinulle eroa, jos et pääse yhteisymmärrykseen miehesi kanssa. Mutta sinun tulee ehdottomasti selvittää asiasi miehesi kanssa ennenkuin alat uuden suhteen. Vanhat asiat nimittäin tuppaavat seuraamaan uuteen suhteeseen, vaikka elämä nyt tuntuisikin auvoisalta. Näin et myöskään haavoita miestäsi omalta osaltasi, etkä perhettäsi. Voit aloittaa puhtaalta pöydältä, eikä sinun tarvitse salailla asioita. Voi olla niin, että kun suhteesi paljastuu, menee "rakkautesikin" samasta ovesta ulos. Sinulla on oikeus olla rakastettu, mutta kuuntele järkesi ääntä. Oletko varma, ettei miehelläsi ole toista suhdetta? Epäilen pahasti...
tässä uudessa ystävässäsi olet todennäköisesti tavannut vaan pelimiehen jonka kiinnostus loppuu intiiminsuhteen myötä. ja taas elämäsi on kurjaa.niin entistä kurjempaa olet menettänyt aviomiehen ja myös ystävän. näinkin voi käydä.
Mieti,mieti ja mieti!
Älä tee nopeita ratkaisuja,punnitse asioita...
kuukausiin halunnut seksiä, hänellä todennäköisesti on toinen nainen.
Minusta sinun kannattaisi kysyä mitä mieltä hän olisi avioerosta. Älä kysele muista naisista, siitä hän vain suuttuu. Erosta voit kuitenkin asiallisesti tiedustella hänen mielipidettään. Mieti omat näkökantasi valmiiksi. Siitä voi hyvinkin kehkeytyä asioita selkeyttävä keskustelu.
mies ei ole kuukausiin halunnut seksiä, hänellä *todennäköisesti* on toinen nainen? Haloo!
älä.petä.vaimoni teki samoin..2latsen lälkeen.timo antoi anteeksi. meillä on nyt 5 lasta. mutta ikinä en unohda kuka petti.
Voin vaan kuvitella, miten kiristät puolisoas ja esitätä marttyyriä... HYI SAATANA ETTÄ ON VASTENMIELISTÄ!!!!
Mitä sä tiedät heidän suhteestaan? Kuten itse sanoit, voit vain kuvitella. Ja niin näköjään tottavie teetkin! Toi se on vastenmielistä, jos mikään.
jos itselläsi olisi vastaava tilanne, ainakin ajatuksiesi perusteella. Mutta miten voit toisesta noin sanoa?
itsekkyys ja itsekkyys, eikö kukaan ajattele mutta kuin itseään nykypäivänä? Toki sellaiset avioerot, jotka johtuvat alkoholismista, pettämisestä, henkisestä tai fyysisestä pahoinpitelystä ovat ymmärrettäviä. Mutta pilata perhe, jonkun ihastumisen tai rakastumisen takia. Hei haloo! Sen minkä taakses jätät sen edestäs löydät.
Eli jos ei osaa kohdata ja selvittää ongelmia nykyisessä suhteessa, tuskin sitä osaa selvittää uudessakaan suhteessa. Arki astuu aina elämään.
Normaalissa parisuhteissa on aina ylä- ja alamäkeä, ne lujittaa ja vahvistaa suhdetta, mikäli osaa ja ymmärtää keskustella asioista puolisonsa kanssa.
Niin ja lapset "vaistovat mikäli parisuhde on huono". Tietenkin ne vaistoavat ja toivovat kuitenkin isän ja äidin pysyvän yhdessä selvittämällä ongelmansa.
Voi luoja tätä itsekästä maailmaa!!!!!!!!!!!!!
Missasit pointin kokonaan moralismin ja tekopyhyyden puuskassasi. Mieti uudestaan.
Asiassa on erittäin paljon perää,, sinun vastuaksessa ei juuri,, muuta kuin nimimerkki on väärä.
Tossa paljon totta oli. Ei se mun mielestä typerä kirjoitus ollut. Pikemminkin tämä oaika on "missannut pointin", kuin ne, jotka vielä uskovat ja yrittävät.
Tämä on taas vastaus kirjoittajalle jolla ei ole hajuakaan tilanteesta josta kirjoitti! Niin ulkoaopittua läpätystä! Luitko edes mitä alkup. kirjotti? Mitä luulet, suunnittelisko joku kumppanin vaihtoa jos kaikki olis liitossa hyvin?? Voi pyhä jysäys!!
Älä anna mennä elämäsi tilaisuutta ohi.
Ainut mikä minua tässä viestissäsi häiritsee on se, että ilmeisesti hankit eron vain jos sinulla on mahdollisuus suhteeseen sen toisen miehen kanssa. Mikset voi ottaa sitä eroa ihan omillasi? Typerää kituutta liitossa, jos se kerta tosiaan on aivan kuollut. Pidätkö sitä jotenkin varalla? Että jos tämä uusi suhde ei toimi, niin enpäs otakaan eroa?
Ota nyt itseäsi niskasta kiinni, mietipä kunnolla, haluatko päättää liiton, eikö mitään ole tehtävissä. Ja jos sinusta liittonne on kuollut, OTA SE ERO, äläkä käytä muuta perhettäsi jonain turvapatjana.
Kyllä ensin kannattaa päättää avioliitto, niin voi vapaasti ja itseään saatikka ketään kolmatta osapuolta syyllistämättä tehdä ratkaisuja. Lisäksi omaa itsetuntoa nostaa se, että huomaa selviävänsä yksinkin, niin ei tule sorruttua turhan hätiköidysti uuteen ja ehkä myös epäsopivaan tapaukseen. Ota itsellesi vapaus ja aikaa. Eroprosessin vaiheissa ehdit myös käsittelemään nykyisen liittosi tilanteen perusteellisesti.
Ensimmäisestä avioliitosta onnistuu 50%
toisesta vain 30%
Tuossa on paha tilastoharha....
Että "onnistuu"?
Entä ne, jotka "onnistuvat", onnistuvatko he sitten vain vain 50 prosenttisesti (ja toisessa liitossa 30 prosenttisesti)? Ja "epäonnistujat" puolestaan epäonnistuvat 50 tai 70 prosenttisesti. Vai? Eikö sekä "onnistuneiden" että "epäonnistuneiden" otannassa onnistuminen tai epäonnistuminen sittenkin olisi 100%? Vai miten ihmeessä tämä oikein menee?? Vai olenko kenties ymmärtänyt jotkain väärin? ;)
hei!tulipa oma entinen avoliitto mieleen,en ala neuvoon,oma liittomme päättyi minun henkiseen pahaan olooni,väsymykseen ja masennukseen, asioihin et meni luottamus omaan itseeni ollessani paljon lasten kanssa kotona,perhe-elämää pyörittämässa,en käynyt missään ja ei ollut sellaista tosi ystävää jonka kans olis voinut jutella muustakin kuin vaipoista ja lapsille tekemistä ruuista jne.sekä(valitettavasti)toisen puolison uskottumuuden kautta.yritimme tosissamme mieheni kanssa jatkaa yhdessä olemistamme,kävimme perheneuvolassa juttelemassa asioistamme,ehkä se hieman auttoi muttei tarpeeks,kävin myös hoidossa,juttelin säännöllisin väliajoin psykologinkin kanssa, mut sekään ei auttanut,liittomme särkyi,nyt (jälkiviisaana)olen myöntänyt "omat virheeni" ja antanut ex:lle hänen virheensä anteeksi, mutta onko hän antanut anteeksi minulle?tuskimpa.sillä en ollut itse syyllinen kaikkiin asioihin,vaikka hän syylisti minua.jos ei ole onnellinen parisuhteeseensa ni miksi jatkaa?ei ainakaan lasten vuoksi,hekin kärsivät tilanteesta,vaikka he olisivat kuinka pieniä tahansa,he ymmärtävät mitä ympärillä tapahtuu ja vaistoavat jos kaikki ei ole ok.vanhempien välillä.itse havahduin kun 4v.poikani kysyi,"miksi et hymyile äiti enää?"säikähdin,ja mietin olinko ollut viimeaikoina liian totinen,kun lapseniki jo huolestuu?!vastasin lapselleni kaiken olevan hyvin vaikka sisälläni oli tosi paha olo.itselläni ei ollut toista suhdetta erotessamme,joten sanon vain et luota tunteisiisi,jos ei ole hyvä olla nykyisessä suhteessa miksi jatkaa?mutta onko ruoho aidan takana vihreämpää?tunnetko uuden ystäväsi jo niin hyvin et voit luottaa häneen"hypätäksesi"hänen kanssaan yhteen?
Sanonpa vaan sulle, että ei se sun tilantees muutu mikskään, jos vaikka lähdetki uuden mukaan. Totuushan on nääs niin, että arki tulee vastaan joka suhteessa ja huomaat, että tilanne voi olla jopa huonompi, koska uusi kumppani tietää, että sulla on se piirre, että voit lähteä uuden mukaan millon vaan ja arvaa vaan onko se mustasukkanen. Toivottavasti et kuitenkaan saa siltä uudelta turpiis ihan heti, mutta mieti sitäkin mahdollisuutta... Silti toivotaan sulle kaikkea hyvää. P.S omakohtasesti tajusin, että lapset on se tärkein asia, rakastuminen vieraaseen kestää vain oman aikansa...
Kuka tää on joka puhui täysin järkeä.?? Asia on juuri noin, hetken hurmos on kuin mikä tahansa asia ja viakka kuinka itseleen selittää että olen "rakastunut" ja sen nimissä voi tehdä sille vastuulleen lapsia ja yleensäkkin vastoinkäymiselle jotain on itsepetosta. Taustalla tosiaan vaikuttaa sen uuden näkökulmasta se uutuuden vihätys ja puolison vaikeana koetut asiat ja suhteen "vastemmielisyys" ja se tekee siitä arvioiltaan väärän lähtökohdan. Uudessa on juuri samat ongelmat mutta vain tuplasti koska niinkuin edellä kerrottiin sä et itse ole enää se "vakaa puoliso" hmm.
Jokainen kevät tuo valtavan määrän perheensä jättäjiä ja aivan lenkkikavereiden ym kanssa. Tanssikavereiden ym. Niin moni toiveajattelu saa tilaa mutta, sitten nuolaan haavoja ja tulee ex ex ex kierre ja siitä kärsii kaikki.
Lapset on ja perhe arvot sekä käsitykset siinäne jotka ovat oikeasti tärkeät ja niillä jaksaa itsekkin. Se seksi ei tee autuaaksi ja suhteesskin sille voi tehdä vaikka mitä jos se on se "ratkaisu" ja vastuu kaikkeen!!.
Ei ole tosiaan ongelma,
minä ymmärsin että kirjoittaja on ollut onneton pitkemmän aikaa eikä se eroa harkitse tämän uuden miehen takia.
Jos lapsistakin ja itsestäänkin vastuussa oleva nainen ilmoittaa olevan "onneton" sekö on siten se peruste millä voi alkaa etsimän ja voi vastuunsa siirtää jollekkin toiselle? Niinkuin täällä onneuvottukin on tehtävä sen onettomana olon tuntemukselle jotain siinä tilanteessa ja ns: etsittävä onnea olemassa olevasta eikä jostain jota ei ole!!. "unemasta" tai kuvitelmasta.
Kun enen ja eroajatusten aikana on toinen mies tai nainen kuvioissa os sat varma että tämä ns: ulkopuolinen on vaikuttaja persoona pääätöksille. Täten sen vuoksi tai tuella päätöksiä ja tutneita vältetään edelliseen ja ei katsota asioita rehellisesti tai ainakaan toista huomioiden.
Siksi asiat ja tuntteet tulisi selvitää ensiksi täysin selväksi ilman ulkopuolisia.
Toiseksi viimeisen lauseen ensimmäinen osa osuu oikeaan. Tunteiden perässä juokseminen kuuluu nuoruuteen. Kun perhe on perustettu ja keski-ikä häämöttää, on nuoruus ohi. Tämä on tosiasia. Ilon lähteet pitää löytyä muusta, kuin ihastuksista. Nyt pitää järki pakottaa tunteiden edelle. Käy miehesi kanssa avoin ja vakava keskustelu, mitä haluatte kumpikin. Jos eroatkin, älä herran tähden tee sitä jonkun ihastumisen takia. Tiedät itsekin, että ihastuneena et ajattele järkevästi. Onnea kuitenkin!
Kokemuksesta voin sanoa että toisen miehen kanssa flirttailu tai peräti pidemmällekin meneminen ei tuo mitään hyvää tullessaan. Itselleni kävi niin että ihastuin veljeni parhaaseen ystävään, kun hän otti suruissaan minuun yhteyttä veljeni kuoleman jälkeen.
Hän soitteli minulle aina silloin tällöin, en pitänyt sitä mitenkään sopimattomana vaikka olenkin naimisissa, ajattelin että sain vain uuden ystävän. Niitähän toki saa olla vaikka naimisissa olisikin, jokaisella on kuitenkin oma elämä ja oikeus solmia ihmissuhteita.
Mutta voi, tilanne menikin siihen että ajan kanssa ihastuimme ja rakastuimme toisiimme. Ennen juttelin hänen kanssaan puhelimessa viattomasti ystävänä, nyt on mukaan tullut salaaminen. Enkä voi siis suositella mitään sellaista kellekkään. Suhteella ei kuitenkaan olet tulevaisuutta jos toinen on varattu.
En nyt väitäkkään että olisit alkamassa salasuhteeseen kyseisen kertomasi miehen kanssa, mutta varoitan että älä vaan ala. Selvitä ennemmin suhteesi mieheesi ja miettikää onko avioliitollanne tulevaisuutta. Huonolle kyllä näyttää jos seksikin on kokonaan loppunut. Miksi niin on? Joskus käy niin että kun avioliitosta seksi loppuu, se voi johtua siitä että toinen käy "vieraissa" ja saa sieltä tyydytyksensä.
En ihmettele jos haikailet toisen miehen perään kun kerroit millaista avioliitossasi on. Itsekin sorruin juuri siitä syystä että mieheni kanssa avioliitto ei ole tyydyttävä, seksikin minimissä.
Hyvältä tuntuu tiettyyn pisteeseen. Niin minullakin. Sain tukea, hellyyttä, hyviä sanoja, kaikkea mitä tarvitsin, mutta sitten yks kaks kaikki katosi. Nyt en tämän toisen kanssa puhu, en tekstaile, en mitään! Mutta hyötyä tästäkin, minulla ja miehelläni on alkanut mennä paremmin kaikista kriiseistä huolimatta. Kantsii vähä miettiä!
itselläni oli huono suhde.. mies halusi jatkuvasti erota.. ajattelin että jos joskus tapaan jonkun mukavan tyypin niin en estele sitä onnea..
Niinhän siinä sitten kävi että amor kuljetti kohdalle uuden rakkauden.. jätin vanhan ukon.
Uudelle sanoin että hänellä ei ole osaa eikä arpaa minun eroon.. olisin joka tapauksessa eronnut kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.. ero siis oli vain ajan kysymys minun kohdalla.
Nyt seurustelen uuden kanssa.. hyvin menee.. ainakin tällä hetkellä, mutta olen sitä miletä että ei yksinkään silti ole paha olla jos on sinut itsensä kanssa ja viihtyy omassa seurassaan niinkuin minä teen. Et tälläviissiiin täs mun elämäs`nää kuviot..
Siinä yleensä, tai ainakin usein käy ulkopuolisten ihastusten kanssa -vaikkei se tietenkään silloin itsestä tunnu mahdolliselta, kun ihastus jyllää ja vie kaikki ajatukset.
Onnittelut sinulle siitä että sait säilytettyä sen alkuperäisen suhteen ja pääsitte uudelle tasolle! =) Mulle tuli ero - ja suren sitä, vaikka liitto muka silloin olikin mielestäni niin paska. :(
Jos kaikki tehty eikä suhde parane, parempi erota ja keskittyä lapsiin ja itsensä kehittämiseen ja surra erosurunsa pois. Kun pääsee tasapainoon itsenäisessä elämässä niin sitten vasta on kykeneväinen ottamaan uuden ihmissuhteen vastaan.
Helppoa ja surutonta seurausta ei ole jos tunteita on ollut pelissä. Riippuvuussuhde ei ole rakkautta, jokaisella on oikeus rakkauteen
Mikä on "kaikki"?
Kaikkensa on tehnyt kun kompromissitkaan ei auta, ja tunteet ovat kuolleet ja jäljelle jäänyt vain yhdessä olemisen rutiini jolla ei ole mitään muuta merkitystä kuin kulissi. Kyllä sen itse kuitenkin tietää milloin raja tulee vastaan. arvomaailma ratkaisee
arvoistapa hyvinkin. Tiedätkö, kun on ollut liitossa vaikkapa 20 vuotta, suurin osa päivistä on "vain yhdessäolon rutiinia". Silti monet vain haluavat olla. Joillekn se mainitsemasi "raja" on kuolema, kuten vihkikaavassa mainitaan, joillekin se on tylsyys tai "onnettomuus".
SAATANAAAAA ! !
Siis missä olet oppinut ilmaisemaan perustelusi noin hyvin? hah varsinainen valtakunnansovittelija-aines löytynyt. Jos vituttaa!! pitäis osata sanoa mikä vituttaa, tämä on nuorison tyyliä, kun vituttaa niin paljon ettei kuvaavia sanoja löydä..
sinulle tosi, vai onko sen joku kirjoittanut keskustelujen aikaansaamiseksi, niin voin puolestani ensiksi kysyä, että mistä teidän erimielisyytenne ja riitanne johtuvat. Onko miehenne juoppo, kohteleeko hän sinua ja lapsia väkivaltaisesti, onko hänellä vieraita suhteita, eikö hän auta kotona sinua askareissa, onko rahahuolia, onko hän tavoiltaan erillainen, epäsiisti tai liian siisti,onko hän seksiä liikaa tarvitseva vai kyllästynyt siihen, onko hän kotoa liikaa pois vai onko hän liian hyvä mies?
JOs nyt lähdet hakemaan parempaa ihmissuhdetta ihastumisesi kautta. Kysyn, luuletko löytävän siitä toisesta pitemmällä ajalla paremman miehen jossa ei ole mitään näitä vikoja.
Sitten vielä, oletko itse aivan viaton parisuhteesi kariutumuiseen? Jos et ole, niin luulen että kierre jatkuu siinä uudessa suhteessa ja se vasta tulee pahalta tuntumaan kun sen tulet huomaamaan.Aviomieskin voi kyllästyä vaimoon hänen ainaisten nalkutuksinsa vuoksi ja seksi voi silloin joutua takaalalle,eikä nousuja ole.
Minulla itselläni on 48 vuoden avioliitto takana. Kriisejäkin on ollut, mutta niiden yli on päästy. Luulisin, että jokaisessa ihmisessä, miehessä kuin naisessa on jokin vika joka pitäisi koittaa korjata tai toisen hyväksyä, niin että suhde jatkuisi. Avioero on katkera paikka, vaikka toiset sitä helpotuksena pitävätkin,ainakin lapset siitä kärsivät eniten Mutta jos on tosi paska kaveri, niin siitä vaan.Mutta tulee muistaa, kun lähtee sutta pakoon tulee karhu vastaan.
Vanhempani erosivat kun olin itse jo lähestulkoon aikuinen - liian vanhoina. Nyt molemmat elävät yksin ja meidän lasten huolena on heidän yksinäisyytensä. Jos he (tai paremminkin äitini) eivät olisi pinnistelleet lastensa takia liian kauan he olisivat ehkä helpommin löytäneet uuden parisuhteen ja me kaikki olisimme onnellisempia... Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Hankala antaa neuvoja kun ei tunne ihmisiä mutta sanoisin kuten muutkin että koskaan ei ole järkevää uhrautua kenenkään edestä. JOku täällä jeesusteli itsekkyydestä jne. mutta voin vakuuttaa että jos et itse ole onnellinen ei kukaan sinun läheisistäsikään sitä ole (paitsi jos he ovat itsekkäitä...). Silti niin että kuten niin moni muukin täällä on sanonut ankaraa pohdintaa tarvitaan. Vanhempieni esimerkistä sanoisin että jos vain toinen haluaa keskustella ja muuttaa asioita ja toisella on "kaikki hyvin" niin silloin on syytä tehdä jotain mutta jos molemmilla on halua keskustella niin ehkä vielä jotain voi olla jäljellä. Ehkä.
Paljon rohkeutta ja paljon rakkautta elämääsi. Sinun tilanteesi ei ole kenenkään toisen ja vain sinä voit tietää mitä jaksat ja tarvitset. Lapsille kaiketi pääasia on että heitä ei käytetä pelinappuloina, vaan heillä on kaksi rakastavaa ja aikaa antavaa vanhempaa - erikseen tai yhdessä.
Mielestäni on lapsille turha aikuisten alkaa "syöttämään" että, nyt on kaksi aikuista ja vielä "rakastavaa" aikuista teidän tukenanne ja kasvuympäristön vastuussa kun on lähes aina kaksi toisiaan vihaavaa aikuista jotka tekee kaiken sen mitä voi että, toinen kärsisi jotenkin siitä "epäoikeudenmukaisuudesta" minkä he luulevat toisilleen aiheuttaneen. Siis (eronneet) vanhemmat.
Lasten elämä on niin erilaista kun he joutuvat niin suuren määrän käsittelemään sitä "outoa" aikuisten käytöstä ja käsittämättömiä "temppuja" mitäkä ei tue mitenkään lapsen elämää vaan pitää pimennossa ja piilossa ja on erittäin vaikeaa käsitää lapsen näkökulmasta.
Aikuinen on vastuussa aina muidenkin onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä. Oma onnelissuus tulee muista eikä siittä miten se itselle "otetaan" tai ostetaan. SE vain on aika kärsivällistä puuhaa huomata mikä minut tekee onnelliseksi kun on elämässä jakajia ja luotettavia ystäviä.