Tätä kaameiden-kokemusten-palstaa paljon selailleena haluankin nyt kirjoittaa teille kaikille ensimmäistä vauvaanne odottaville jotain positiivista. Itse synnytin oman esikoiseni tammikuussa. Koko raskausajan olin positiivisella mielellä synnytyksen suhteen muitten kauhukertomuksista huolimatta ja loppuaikoina odottelin jo innolla sairaalaan pääsemistä. Synnytys oli todella pitkä ja ajoittain kovin kivuliaskin, mutta positiivinen asenteeni ja haluni nähdä oma kultainen vauvani auttoivat erittäin paljon. Nyttemmin on iskenyt jopa uusi vauvakuume ja aion varmasti tehdä vielä lisää lapsia jossain vaiheessa. Menkää siis iloisina synnyttämään ja vaikka näyttäisi toivottomalta, miettikää juuri niin, että jokainen ponnistus on lähempänä vauvanne näkemistä! Tsemppiä kaikille, älkääkä ottako niitä kauhutarinoita kuuleviin korviinne!
Kaikille ensisynnyttäjille!
Pampula
61787
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mä olen aivan samaa mieltä kanssasi.
Itse synnytin esikoiseni joulukuussa ja KAIKKI olivat kertoneet mulle ainoastaan kamalia asioita synnytyksestä.
Eräskin tuttava kuulutti mulle jo monta kuukautta ennen laskettua aikaa että hänelle oli tehty suunniteltu sektio synnytyspelon takia ja sekin oli niinkun sitten IHAN HIRVEETÄ jne. jne. Kaikkien niiden ei-positiivisten juttujen jälkeen pidin kuitenkin mieleni avoinna ja ajattelin et olen ekaa kertaa menossa synnyttään niin enhän edes tiedä mitä mun pitäis pelätä!
Sitten voin vasta panikoida jos joskus teen lisää lapsia...
Niinhän siinä sitten kävi että synnytys oli nopea, kätilö tosi mukava, epiduraali vei kaikki kivut pois ja vauva onnellisesti maailmassa.
Eli mitäpä tuota yhtään kauhistelemaan, minusta se oli hieno kokemus (ja helppo).
Eli hyvillä mielin vaan synnyttään, tuskinpa ne tarinat voi aina NIIN hirveitä olla kuitenkaan loppujen lopuksi...
Minulla oli myös ei niin kamala kokemus. Itse pelkäsin hirveästi synnytystä ja pelkäsin kuollakseni repeämiä. Avautumisvaihe oli hyvin pitkä ja kivulias (Kohdunsuu avautui 5cm, mutta sen jälkeen ei yli 12 tuntiin tapahtunut mitään). Jouduttiin laittamaan oksitosiini tippa, mutta sitä ennen sain epiduraalipuudutuksen. Epiduraali (vai miten nyt kirjoitetaan...) oli tosi tehokas, vei kaiken kivun. Minulle ei tarvinnut laittaa virtsakatetria, koska pääsin hyvin kävelemään ja käymään juuri ennen ponnistusvaihetta vessassa. Ponnistusvaihe oli elämäni kovin kipu, mutta onneksi sitä ei kestänyt kuin 12 min. Oli todella oudon tuntoista, kun vauva tuli kokonaan ulos, niin kipu loppui kuin seinään. Tyttömme syntyi käsi poskella. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, kun näki ensimmäistä kertaa oman vauvan... Vieläkin tulee tippa silmään kun muistelee.. =)
Sain emättimen sisälle toisen asteen repeämän, muuten säilyin "ehjänä". Minut tikattiin leikkaussalissa, koska tuo repeämä oli aika hankalassa paikassa. Seuraavana päivänä jo istuin hyvin. Repeämä kipuun söin vain ensimmäisenä yönä särkylääkkeen, muuten ei ole ollut mitään särkyjä. Sairaalan henkilökunnalta sain erittäin hyvää kohtelua.
Nyt on reilu kaksi viikkoa synnytyksestä ja tunnen parantuneeni jo kokonaan! Seksikin sujuu jo suht. koht. hyvin.
Mutta ainoa mikä minuun jätti pelon, oli osastolla olo aika.. Vaikka sain olla koko ajan omassa huoneessa, niin minua ahdisti aivan hirveästi se sairaala! En nukkunut sairaalassa kuin unilääkkeiden avulla. Olo oli todella helpottunut kun pääsin pienokaisemme kanssa kolmen vuorokauden päästä kotiin.
itsekin menin avoimin mielin synnyttämään, enkä pelännyt vaikka kauhutarinoita olin kuullutkin. koska niiden kauhujuttujen ei pitänyt minua koskea.. mutta kylläpä vaan koskivat. synnytyskokemus oli paljon rankempi kuin ikinä osasin kuvitella..
en tarkoita että ensisynnyttäjien pitäisi murehtia etukäteen synnytystä mutta itse olisin kaivannut realistisempaa kuvaa synnytyksestä. ei se minun mielestäni ole pelottelua jos suoraan sanotaan että synnyttäminen sattuu ja niin perkeleesti sattuukin. se on suurimmassa osassa tapauksista totuuden myöntämistä.
tarkoitan vain sitä että vaikka kauhujutut sivuuttaisikin niin tuskin kannattaa kuvitella ettei synnytys tulisi koskemaan.
mielestäni synnyttämään kannattaa lähteä avoimin ja positiivisin mielin, unohtamatta kuitenkaan realismia..!
eikä kannata myöskään säikähtää jos ei jaksa olla niin positiivinen koko synnytyksen ajan.. :))
Olet kyllä ihan oikeassa tuossa, että myös realistisuus tulisi ottaa huomioon. Vaikka itse en kauhutarinoita jaksanutkaan kuunnella, niin olin kyllä valmistautunut siihen, että synnytys tulisi olemaan elämässäni siihen astisista kokemuksista kamalin. Ehkä näin olikin, mutta juuri positiivisuus auttoi ja paljon. En kuitenkaan usko, että kovin moni luulee synnytyksen olevan "plups ja ulos" :) Kyllä sen verran saa aina kuulla totuuttakin. Itselläni ponnistusvaihe kesti 1½ tuntia, mutta silti menisin uudelleen synnyttämään positiivisella mielellä :)
Toi mun viestini kuulosti aika ristiriitaiselta... pointtina oli siis, että osasin odottaa synnytystä realistisesti, mutta silti päätin olla positiivinen....tai jotain :)
jeps, minä synnytin pojan maaliskuun alussa.
vauva oli tosi keskikokoinen, synnytys meni nopeasti ( ainakin tuntui siltä ), enkä tarvinnut yhtä ainutta tikkiä vaikka etukäteen repeämiä pelkäsin enemmän kuin mitään muuta. vaikka ponnistusvaihe kesti yli tunnin, ei mielessäni missään vaiheessa käynyt ettenkö olisi itse vauvaa ulos saanut ponnistettua - ja ihan hyvinhän hän sieltä tulikin ilman suurempia apukeinoja.hyvä mieli jäi itsellekin.
luottakaa hyvät naiset kehoonne ja itseenne! se auttaa rentoutumaan ja helpottaa ja nopeuttaa itse synnytystäkin.
nainen on tehty synnyttämään, pystytte siihen kyllä ja pahat vauriot/ongelmat eivät ole niin yleisiä kuin voisi kuvitella!
tsemiä vaan kaikille joilla synnytys on edessä!