Mulla on aina ollut kummallinen mielikuvitus, joka yhdistän asioita ja ihmisiä päässäni ihan oudosti.
Olisiko se neuroottista, kun sellaiset ajatukset aiheuttavat ahdistusta ja stressiä jopa niin paljon että joskus vain kävelen ympäri taloa kesekellä yötä, enkä voi mennä nukkumaan. Ajattelen olevani ihan kauhea ihminen.
Neuroosini ovat ihan kummallisia. Esim. kuvittelen tiettyjen ihmisten lukevan ajatuksiani ja sitten esim ahdistun sen takia aina bussissa. Hymyilen kummallisesti ja pidätän hegitystä ja olen ylikiihtynyt. Sitten mun on vain pakko ajatella aina kaikkea mitä vähiten haluaisin ajatella ja sitten häpeän ajatuksiani ja tunnen oloni noloksi.
Vaikka oikeasti tiedän, että ei ole mitenkään mahdollista, että ajatuksiani voitaisiin lukea, silti en vain voi olla ahdistumatta. Minulla on muitakin samansorttisia mielteitä.
Voi tietysti olla, että olen vain vainoharhainen, -taas! Olen epäillyt kaikkea itselläni ennenkin, vaikken terveydestäni muuten kauheasti välitäkään. Kuvittelen vaan kaikesta kaikkea kummallista. Ja aina jos jotkut nauravat, kuvittelen niiden nauravan minulle. En tutustu ihmisiin koska olen varma, että olen kaikkien mielestä vain ärsyttävä.
Olen esim. epäillyt itselläni maanis-depressiiviyyttä, koska välillä olen tosi masentunut ja ahdistunut, repimässä hiuksia päästäni tai sitten vain tosi ärtyisä, seuraavaksi olen ylikiihtyneen iloinen, kuvittelen olevani vapaa ja pystyväni muuttamaan kaiken.
Onko tämä neuroottisuutta, vai normallia vai vain sitä mieli-ku-vitusta.
Oon kyllä vasta 16. Onko tällainen normaalia teini-iässä? Mulla oli kyllä pienenäkin pakkoajatuksia.
Olisiko se neuroottista, kun sellaiset ajatukset aiheuttavat ahdistusta ja stressiä jopa niin paljon että joskus vain kävelen ympäri taloa kesekellä yötä, enkä voi mennä nukkumaan. Ajattelen olevani ihan kauhea ihminen.
Neuroosini ovat ihan kummallisia. Esim. kuvittelen tiettyjen ihmisten lukevan ajatuksiani ja sitten esim ahdistun sen takia aina bussissa. Hymyilen kummallisesti ja pidätän hegitystä ja olen ylikiihtynyt. Sitten mun on vain pakko ajatella aina kaikkea mitä vähiten haluaisin ajatella ja sitten häpeän ajatuksiani ja tunnen oloni noloksi.
Vaikka oikeasti tiedän, että ei ole mitenkään mahdollista, että ajatuksiani voitaisiin lukea, silti en vain voi olla ahdistumatta. Minulla on muitakin samansorttisia mielteitä.
Voi tietysti olla, että olen vain vainoharhainen, -taas! Olen epäillyt kaikkea itselläni ennenkin, vaikken terveydestäni muuten kauheasti välitäkään. Kuvittelen vaan kaikesta kaikkea kummallista. Ja aina jos jotkut nauravat, kuvittelen niiden nauravan minulle. En tutustu ihmisiin koska olen varma, että olen kaikkien mielestä vain ärsyttävä.
Olen esim. epäillyt itselläni maanis-depressiiviyyttä, koska välillä olen tosi masentunut ja ahdistunut, repimässä hiuksia päästäni tai sitten vain tosi ärtyisä, seuraavaksi olen ylikiihtyneen iloinen, kuvittelen olevani vapaa ja pystyväni muuttamaan kaiken.
Onko tämä neuroottisuutta, vai normallia vai vain sitä mieli-ku-vitusta.
Oon kyllä vasta 16. Onko tällainen normaalia teini-iässä? Mulla oli kyllä pienenäkin pakkoajatuksia.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Hulluksi ei tulla hulluksi synnytään, mutta kuulostat minulta ja minulta lapsuudessani.. tosin olen saanu skitsofreenia diagnoosin 22 vanhana, kun eristäydyin yhteiskunnasta etsiskellen kuuntelu laitteita jopa kuvautin pääni kun epäilin että on ajatuksen luku laitteet asennettu nukkuessani.
mutta parempaan suuntaan ollaan menossa olen jopa päässy pitempi aikaisesti avohoitoon oltuani 5 vuotta suljetulla.
No kaikki mahdollisuudet on aina hyvä ottaa varmuuden vuoksi huomioon ja sopeutua niihin :). Voi se kuvittelu olla joissakin tapauksissa ihan hyödyllistäkin, esim. jos päivärytmissäsi tai ympäristöön reagoimisessa on jotain ongelmaa.
Ja aloittajalle älä ota stressiä mistään nukkumaan menosta. Miksi muut eivät saisi tietää ajatuksistasi mitään? Voidaan kuitenkin aika pitkälle sanoa ilmeistä, eleistä ja puheensävystä sekä teoista mitä ajattelet.
Ja jos olet hirveän väsynyt ei ole mikään ihme, jos ajatus alkaa kiertämään. Lepää niinkuin parhaaksi katsot, itse lepään mm. lukemalla, nukkumalla, juttelemalla. Olisikin hirveän hyvä jos lähipiiristäsi löytyisi joku ihminen, joka jaksaa ymmärtää tällaista tilannetta ja olla itse aktiivinen keskustelija.
Kyllähän kaikki kuvittelevat ja analysoivat omassa päässään kaikenlaisia kuvitelmia. Kuka nyt mistäkin niitä aikaan saa. Kannattaa vain yrittää pitää mielessä, mikä on harhaa ja mikä totta ja tosiaan leikitellä itsekseen omalla mielikuvituksellaan. Sen kummemmin tosikkomaisesti paneutumatta ja juurtumatta mihinkään asiaan.
Täytyy myös olla jotakin, mikä keskeyttää tämän leikittelyn. Se voi olla vaikkapa työ, harrastus tms, johon paneutuu kaikin olemassa olevin voimavaroin.
Mulla ei kyllä oo paljon muuta elämää, joten siksi varmaan alan kuvitella kummallisia.
Mitään harhoja en kyllä näe enkä kuule, enkä usko että voisin kuullakaan, joten todellisuudentajuinen olen kuitenkin.
Ajatukset vaan hermostuttaa. Ne ovat kyllä niin kummallisia, että puheesta tai äänensävystä niitä ei varmasti voida selvittää. Mulla on varmaan maailman kummallisimmat ajatukset ja mielikuvitus, mutta en anna sen näkyä.
Olen sitäpaisti aika epäsosiaalinen, enkä paljon puhukaan muille. Kummallisesta ilmeestä joku on ehkä josksus ajatellut mun olevan hullu...
Ei se kuvittelu kyllä kovin hyödyllistä ole, jos yhdistelen asioita jotka eivät oikeasti liity toisiinsa, esim. kuvittelen olevani oikeasti sama ihminen kuin esim joku julkkis tai muuta epätodellista.
Sen tiedän ettei kyse ole mistään skitsofreniasta, koska tiedän, että moinen ajattelu ei missään nimessä edes voisi olla totta. Kuitenkaan minulla ei voi olla julisteita seinillä, koska kuvittlen niissäkin olevien ihmisten lukevan ajatukseni ja tuijottavan minua, vaikka tiedän, ettei sekään ole totta.
Kuitenkin hermostuttaa sen verran, että on joskus aika epämukava olo. Oon tosi ärtyisäkin.
Varsinkin kun tuntuu etten omista ajatuskontrollia vaan voin ajatella mitä vaan kamalaa kenestä vaan, lähinnä itsestäni...
Koskaan en kuitenkaan sanoisi niitä ääneen.
En sentään onneksi ihan koko ajan ajattele tällaisia. Väsyneenä eniten.
...että en anna moisen vaikuttaa käytökseeni. Sen takia en eristäytyisi, enkä sanoisi siitä mitään muille. Pitäisivät vaan sekopäisempänä kuin olenkaan.
Mullekin on joskus tullut mieleen, etten enää tiedä, kun ajattelen, huudanko itselleni vain itkenkö vai olenko ihan tavallinen oma itseni, joka ei missään nimessä käynyt päinsä. Oli vain pakko sopeutua vallitsevaan tilanteeseen ja siten päästä siitä pois. Se onnistuikin mielettömän hyvin. Näin jälkeenpäin ajatellen.
Jos en olisi tässä onnistunut, luulen, että kaikki olisi jatkunut aivan täysin samaa rataa. Kaikki olisi ollut aivan yhtä puisevaa, aivan yhtä lohdutonta. Mulla ei kyllä tollasia vaikeita ajatuksia, joista ei voinut puhua ollut muistaakseni ollenkaan.
Ihan asiallisesti sanottuna, mene lääkäriin.
Hei ihan totta, -ei mun tarvii. Se ei vaikuta mun käytökseen tai puheeseen. Vanhemmille olen joskus sanonut, että olen ihan sekopää. Ne sanoo, että oon ihan normaali.
En mä yleensä kuvittele, että ihmiset lukee mun ajatuksia, silloin tällöin vain. Yleensä vaan leikin sillä ajatuksella, enkä ole koko ajan stressitilassa. Tänäänkin olen ollut koulussa koko päivän kuvittelematta kenenkään lukevan ajatuksia tai mitään muutakaan outoa.
Sitäpaitsi unissani mitään ajatuksenlukiojoita ja ihmisten kummallista yhdistelemistä ei ole. Alitajunta tietää kyllä mikä on todellista, ja aistini ovat täysin kunnossa. Koskaan en ole nähnyt tai kuullut harhoja.
Miksi pitäisi mennä lääkäriin, jso se ei nedes vaikuta mitenkään, häiritsee vaan itseäni vähän, kun ajatukset ärsyttävät. Tiedän silti, että se on vain kuviteltua.
Meillä ei edes ole suvussa mitään mielisairauksia.
luin myös jostain, että neurootikot kuvittelevat kummallisia ja ajattelevat kummallisia. Psykootikot luulevat sen olevan totta.
Minä en luule.
Tekstistäni varmaan sai musta hullumman kuvan kuin olenkaan.
Luulen, että minulla on vähän tapimusta liioitteluun.
Tässä linkki mun maanidepressiivisyyskeskusteluun täällä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=599&posting=22000000013181027#22000000013181027
Taisin liioitella silloinkin. Silloin eri nikki
Olen sitä paitsi pari kertaa käynyt psykiatrilla.
kuusivuotiaana, ksoak olin niin paljon omillani, että päiväkodin tädit epäilivät aspergenia. Psykiatsri sanoi normaaliksi pikkutyötksi jolla on hyvä mielikuvitus.
14-vuotiaana, koska minulla on perinnällinen suolitosairaus. Kävin kaksi kertaa, koska mulla ei psykiatrin mukaan ollut tarvetta enempään. Sanoi, että olen aika puhelias ja avoin, mutta jostain syystä epävarma omanikäisteni kanssa.
En kyllä puhunut siellä tällaisia, koska minulla ei silloin ollut tapana stressata siitä, joten ei tullut edes mieleen moinen asia.
Mulla on tällaisia kausia ollu aina, että stressaan eri asioista ja epäilen itseäni hulluksi ym. mutta ne menee sitten ohi vaan, kun vaikak pidän liiassa ajattelussani vähän taukoa ja keskityn tavllisiin asioihin tai nukun.
Huolehdin kauheasti kaikesta. Keksin aina uusia huolennaiheita, joskus se voi olla mielialat ja ajatukset, joskus koirankoulutus, omat numeroni, sisällötön elämäni, suhtautumiseni itseeni tai liian pienet silmät ja liian suuri maha.
Huoilehdin stressinaiheestani kauheasti ja paisuttelen asioita.
Myöhemmin edellispäiväinen tai -viikkoinen stressinaihe näyttää jo aiheettomalta ja tyhmältä. Niinkuin tämäkin nyt.
..skitsofrenia keskustelun wikipedia-lainauksen tuosta ylempää ja mitään niistä oireista ei ole.
Kirjoitin tänne vain, kun ajattelin että minulla olisi neurooseja.
...kun mua alkoi oikeesti häiritä. En ole epäillyt itseäni harhaiseksi eikä ole muutkaan tuntemani pitäneet minua mitenkään epänormaalina. Pitäisivät ehkä jos tietäisivät ajatukseni, mutta eihän ne niitä tiedä.
Koen kyllä todellisuuden ihan normaalisti. En pelkää esimerkiksi kydä yöllä koiran kanssa lenkillä pimeässä metsässä. Koskaan en ole nähnyt siellä tai muuallakaan mitään todellisuudesta poikkeavaa. Kuulen, näen ja tunnen todellisuuden sellaisena kuin se on ja tiedän myös mistä voi puhua ja näitä kummallisia ajatuksia en todellakaan ikinä sanoisi kenellekään, etteivät pitäisi outona.
Eikä ne ole mulla kovin yleisiä. Kotona en ajattele kenenkään lukevan ajtuksiani, enkä koulussakaan yleensä. Busseja en välttele, vaikka joskus hermostutankin itseäni ajattelemalla että takanani istuu ajatuksenlukiojoita. Ei se nyt niiin hermostuttavaa sentään ole, kun kuuntelee musiikkia ja sitäpaisti tiedän, että ei ne oikeasti lue, kunhan kiusaan itseäni.
Se, että pelkään muiden vaan vihaavan mua ja olevani kamala ihminen, ei ole mikään harha. Yläasteella mua kiusattiin hikipinkoudesta (pakkomielle saada hyvät numerot, että olisin edes siinä hyvä) ja pojat pilkkas, koska olin ujo, enkä osannut vastata mitään niiden pilkkaan. Epävarmuudesta siis tämä.
Vaikka tiedänkin itse etten ole mikään skitso, haluaisin kuitenkin vielä joltain muulta vahvistuksen.
Vanhemmat varmasti vakuuttaisivat minut, mutta en halua puhua tästä niille, vaikka yleensä olenkin kotona avoin.
Nukun liian vähän, meen nukkumaan usein yhdenkin jälkeen yöllä ja aamulla pitää mennä aikaisin kouluun.
En ehdi syödä aamupalaa, kun aamuherääminen on vaikeeta ja kouluruoka on pahaa, joten en syö siellä. Syön vasta kun tulen kotiin kello 4 tai 5 iltapäivällä. Ei ihme, että menee vähän sekaisin. Pistää mietityttämään, että missähän mielentilassa oikein kirjoitin aloitusviestin. Se näyttää nyt tsoi pahalta liioittelulat ja kuulostaa oikeesti hullulat, mutta en oo sellainen oikeesti.
Avasin ketjun hekotellen tuota otsikkoa sitten kun aikasytytyksellä sen ymmärsin. Ei ole tullut mieleen tuollainen tavutus ja sitä myötä ajatus. Jos siis itse keksit otsikon sanaleikin, syvimmät onnitteluni verbaalisuudesta!
Kysymykseesi. Myönnän että en lukenut erityisen tarkkaan kaikkia viestejäsi mutta kyllä sinä ihan normaalilta vaikutat. Psykoottisen ja neuroottisen ero on sinulla tiedossa ja tajuat että nuo ajatukset tipahtavat sinne neuroosilokeroon. Ei kannata huolehtia, varsinkin jos ne ovat melko harvinaisia. Voisin jopa väittää että teini-ikäkin jotain tekee, ainakin liioittelua ja epävarmuutta.
Jos oikein ymmärsin, tiivistit koko jutun jo otsikkoon ja tajuat mistä on kyse. Onnellista loppuelämää!