Heippa! Mitä teille kuuluu? Onko mitään muutosta suuntaan tai toiseen? Voimia ja aurinkoisia päiviä!
äiti-kertaa-kolme
*Laura*
101530
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kotona ollaan ja odotetaan kutsua
anoreksia yksikköön.
Paino oli edellisviikon puolenkilon
pudotuksen jälkeen noussut 700gr ja
se oli KAMALA isku tytölle! Olin todella
pettynyt, kun huomasin, ettei oikea suunta
ollutkaan tytön mielestä hyvä juttu. Mutta
sehän kertoo, että apua tarvitaan ja että
lukossa on lapsukainen!
Nyt pari päivää hän on ollut iloisempi.
Viimeviikolla ja viime lauantaina kävi
kaveri kylässä, eri kaveri kummallakin
kerralla. Jännitti, miten tyttö reagoi,
mutta hyvää teki. Johtuneeko tuo iloisuus
kavereiden tapaamisesta, en tiedä,
mutta ihanaa on nähdä tyttö iloisempana,
vaikka tiedän, että kohta on taas lienee
toinen ääni kellossa.
Aurinkoisia kevätpäiviä myös sinulle!
Aina näin keväällä huomaa olevansa
kesä ihminen!
oli paino vähän laskenut. Tuntuu kamalalta,
että se on ihana asia tytön mielestä!
Eli eihän hän ole todellakaan myöntänyt
itselleen, että on avun tarpeessa.
Hokee, ettei tarvitse osastopaikkaa.
No tietysti tarvii, ja pian, ja kipeästi!
Onneksi kuitenkin verenpaine ja pulssi
olivat kohtalaiset.
"Kummasti" hän itse unohtaa ruoka-ajat.
3 tunnin välein on syötävä, mutta jos en
olisi ruokaa laittamassa ja siitä muistutta-
massa, hän ei varmasti söisi mitään.
Sanoin hänelle eilen, että olisi hienoa, jos
itsekin oppisi syömään vähän 3 tunnin välein,
niin ei tulisi sitten nälissään mätettyä
liikaa ruokaa suuhunsa, niin hän sanoi, että
eihän hänkään osaa niin syödä, vaan on PAKKO!
Eli se siitä ymmärtämisestä...
Itsellä on koko ajan päänsärkyä, hartiat
jumissa ja sellainen kummallinen ahdistus
rinnassa ja vatsassa. Sitä ei oikein osaa
itsekään jäsentää, missä paha olo on. Mutta
kai sitä vähemmästäkin stressaantuu!
Taidan purra hampaita yhteen öisin, teen sitä
päivisinkin, niin siitähän sitä päänsäryn saa!
Vaan ei auta itku markkinoilla, varsinkaan
vappumarkkinoilla! Jaksettava on ja jaksammekin
paremman huomisen toivossa!
Kaikesta huolimatta,
Hauskaa vappua kaikille
Muistan kuinka itsekin sairastin muutama vuosi sitten kyseistä sairautta. Vanhempani olivat hyvin stressaantuneita. Tuntui kuin he olisivat vanhenneet silmissä. Kun näin surun ja rakkauden vanhempieni silmissä, en voinut muuta, kuin alkaa miettia paranemista. Ja niin päätin aloittavani uuden elämän, jättää taakseni sen sairaan maailman.
Aikaa se on vienyt. Nyt kolme vuotta myöhemmin, olen 16.vuotias enkä vieläkään 100% terve, mutta ainakin 90%:sesti. Aikaa paraneminen vie, mutta ennen kaikkea tyyttäresi pitäisi myöntää itselleen, että on sairas ja tarvitsee apua. Muutoin hoito on aika hyödytöntä. Mitäs jos näyttäisitte hänelle kuvia, joissa hän on riutunut laiheliini? Itse ainakin tajusin tilanteen vakavuuden, kun näin luokkakuvani, jossa istuin langanlaihana, valkoisena haamuna. Näytin kerrassaan kamalalta!
Minkä ikäinen tyttäresi muuten on? Eikö häntä pelota, että jää jälkeen koulussa? Itse ainakin pelkäsin sitä kovasti ja tein kaikkeni, että pääsisin takaisin normaaliin arkeen.
Olen todella onnellinen puolestasi,
että olet parantumaan päin!
Olen onnellinen myös vanhempiesi
puolesta, sillä tiedän heidän
tuskansa!
Toivon parantumista joka hetki myös tyttäreni
kohdalla, mutta ei vielä ainakaan
sitä ole näkösällä.
Hänen tilansa on päässyt niin pitkälle,
ja anoreksia niin syvälle mieleen,
ettei häntä havahduta mikään! Ei vanhempien,
sisarusten, sukulaisten tai kavereiden
suru ja hätä. Hän on omasta mielestään niin
kamalan lihava ja hirveä muutenkin...
Ikää on 14 vuotta.
Kuviin hän ei suostu, vaikka olisi
hyvä saada uikkari kuva, jotta voisi
verrata itseään esim. tuon kamalan
huippumallit haussa sarjan (jota hän
seuraa silmä kovana) ihmisiin ja
huomaisi olevansa vain luuranko heihin
verrattuna.
Toivon sinulle ihanaa kevättä
ja onnea elämääsi! Ihanaa, että
pääsit irti anoreksian otteesta!
Parantuneiden kertomukset antavat
toivoa, sillä pelkään, ettei
tyttäreni parane tästä koskaan.
Niin kauan kuin on elämää on aina toivoa!
Ymmärrän, että tuntuu kuin mitään muutosta ei tapahtuisi (ainakaan parempaan), kun olet vielä tytön kanssa kaikki päivät kotona ja aika menee hitaasti. Varmasti tosi rankkaa teillä kaikilla seurata tytön hätää voimatta oikein mitenkään auttaa. Luulen, että tyttärellesi on kuitenkin tärkeää, että hän saa olla kotona. Itse olisin arvostanut sitä sairasaikana, mutta en saanut olla.
Anoreksiasta voi parantua vasta sitten kun ymmärtää, että on todella sairas. Usein tarvitaan joku ratkaiseva käännekohta tai tapahtuma, jonka kautta ymmärtää, ettei sellaista elämää enää voi jatkaa.
Minä ymmärsin oman tilani selvästi ehkä vasta silloin, kun olin jo päässyt osastolta ja hyvä ystäväni kuoli traagisesti. Se pisti miettimään asioita ja herätti jonkinlaisesta horroksesta. Ja elimistökin alkoi vedellä jo viimeisiään ja koko elämä oli yhtä h......ä.
Aloin pelätä kuolemaa tosissaan ja ymmärsin, että kyse on minun ainutkertaisesta elämästäni. Sen jälkeen tapahtui selvä käänne parempaan. Piti päättää haluaako elää vai kuolla, koska elimistö olisi voinut pettää koska vaan ja tajusin sen vihdoin itsekin. Tätä ennen ehdin sairastaa n. 2 1/2 v. akuuttia anoreksiaa.
Paljon voimia ja halauksia, koittakaa jaksella koko perhe!
Kertoile kuulumisianne jos ehdit ja jaksat, varmasti helpottaa ainakin vähän sinun oloasi, kun voi jakaa tuntojaan täällä.
Anteeksi, että taas "kiusaan". Olen erittäin vaivaantunut tilanteestanne ja siitä ettei tyttäresi saa tehokasta ammattiapua nopeasti, tietäessäni, että hoidonpitkittämisen aloitus lisää päivä päivältä riskiä kroonistua. Taloudellista tilannettanne tuntematta (eikä asia minulle kuulu!) olen kokenut tunkeilevaksi ehdottaa, että veisit tyttäresi pikimmiten yksityiselle psykiatrille, mutta löydettyäni juttua asiasta päätin taas avata suuni. Kopioin tähän - myös linkin.
Jaksamista Sinulle!
"Psyykkisten sairauksien kohdalla varhaiskuntoutus, eli kuntoutuksellisten näkökulmien huomioonottaminen heti hoidon alusta alkaen, on tärkeää. Myös Kela pyytää selvitettäväksi kuntoutustarvetta, kun sairausvakuutuksen päivärahakautta on kulunut 60 päivää. Kuntoutusta toteutetaan usealla tavalla ja monessa eri paikassa. Psykiatristen sairaaloiden kuntoutustoimintaa on supistettu voimakkaasti. Kuntoutuksellinen ote sairaaloissa on tästä huolimatta mahdollista ja sitä voidaan toteuttaa esim. hoitokokousten tai oireidenhallintaryhmien kautta. Myös mielenterveystoimistoissa ja päiväsairaaloissa tavoitteena on henkilön kuntoutuminen.
Psyykkisten sairauksien ja häiriöiden kohdalla tärkeä kuntoutusmuoto on yksityinen psykoterapia, jolloin terapiatapaamisia on 1-2 kertaa viikossa. Psykoterapiaa voidaan hakea myös Kelan kuntoutuksena, jolloin Kela painottaa työkykynäkökulmaa. Kuntoutuksen myöntämisen edellytyksenä on vähintään puolen vuoden hoitojakso esim. mielenterveyskeskuksessa ennen Kelan kuntoutushakemusta. Alle 25- vuotiaiden kohdalla tätä vaatimusta ei ole. Kuntoutushakemuksen lisäksi tarvitaan psykiatrin lausunto, jossa arvioidaan psykoterapian tarve. Pääsääntöisesti terapiaa kuntoutuksena tuetaan kahden vuoden ajan.
Tutkimusten mukaan psykoterapia on tuloksellista ja vaikutukset ovat positiivisia. Joidenkin lähteiden mukaan jopa 80% asiakkaista voi psykoterapian jälkeen paremmin kuin vastaavista ongelmista kärsivät ilman psykoterapiaa. Suurin merkitys psykoterapian onnistumiselle näyttää olevan terapeutin ja asiakkaan toimivalla yhteistyösuhteella."
lisää täällä: http://www.mielenterveys-taimi.fi/mielekas/2003_1/07.htm
Halusin vain sanoa, että älä masennu tai lannistu!
Parantuminen on mahdollista, vaikka se onkin raskasta. Itse koen ainakin, että uusi ja tuntematon pelottaa, joten sitä vain helposti jää kiinni siihen vanhaan, vaikka se onkin helvettiä.
Ymmärrän, että olet väsynyt ja stressaantunut; olen nähnyt sen omassa ystävässäni, joka lopulta valvoi öitä, kun oli niin huolissani. Haluan saoa, että tyttäresi todennäköisesti ymmärtää, että ihmiset ovat huolissaan hänestä ja yrittää vaikuttaa ja muuttua, mutta se on niin vaikeaa. Saattaa myös tuntea siitä syyllisyyttä, että ihmiset huolissaan. Hän ei varmaan kuitenkaan halua huolestuttaa ketään, koska siihen ei hänen mielestää ole edes mitään syytä. Syyllistäminen ei kuitenkaan missään nimessä kannata (en väitä, että tekisit niin), koska se saattaa saada hänet vetäytymään vain entistä enemmän itseensä.
Ikävä kyllä joudun yhtymään muihin siinä, että paraneminen lähtee itsestä. Silloinkin se on mielettömän rankkaa ja takapakkeja tulee. Tottakai hoito on silloin toteuttava vaikka pakolla, että saadaan turvattua elossapysyminen, mutta muuten oma tahto ratkaisee. Yleensä se oma tahto löytyy jossain vaiheessa. Jotkut psykologit sanovatkin, että anoreksiassa on erilaisia vaiheita, joissa sitten yhdessä häiriöstä on enemmän haittaa kuin hyötyä, joilloin siitä haluaa parantua.
Kaikkein eniten voit auttaa vain olemalla läsnä ja rakastamalla, vaikka se varmasti onkin mielettömän raskasta! Muista kuitenkin myös itse levätä ja pitää itsestäsi huolta, että et polta itseäsi loppuun tässä. Jaksamisia!!
Jos haluat mailailla tai kihjoitella jollekin, joka on kärsinyt syömishäiriöstä, laita postia.. osoite on evita.82(at)suomi24.fi
Niin kauan kuin on elämää,
on toivoa!
Sen toivon varaan rakennan
joka päivän! Toivon, että tyttö
ymmärtäisi olevansa sairas,
että hän parantuisi, että hän
pääsisi hyvään hoitoon...
Sinä olet myös joutunut läpikäymään
aivan hurjan paljon vastoinkäymisiä
On surullista, että onnensa huomaa ja
löytää ilon elämään usein vasta sen
jälkeen, kun on hakannut päätänsä seinään!
Kunpa tyttärenikin tajuaisi, miten äärirajoile
hän on elimistönsä saattanut, mutta
ehkä jonakin päivänä niin tapahtuu!
Kiitos halauksista ja voimain toivotuksista!
Alun järkytyksen jälkeen olenkin tajunnut,
etten voi jäädä tuleen makaamaan, pakko
vain jaksaa päivä kerrallaan!
eikä ollenkaan tunkeilevasti!
Olen tuota yksityistä puolta miettinyt
ja tällä hetkellä tyttöä hoitavan tahon
kanssa siitä keskustellutkin, mutta kun
tyttö on vielä niin lukossa, ei siitä
todennäköisesti olisi mitään apua, joten
ne olisivat ehkä hukkaan heitettyjä
euroja! Mene ja tiedä! Mutta tyttö,joka
ei ikinä ole ketään arvostellut, ei voi
sietää ketään häntä hoitavaa tällä hetkellä, sehän myös kuuluu
tämän sairauden kuvaan: ettei vaan kukaan
pääse "läskittämään" häntä!
Mutta jos ei tässä pian ala tulla kutsua
yksikköön ja tämä tämän hetkinen, ilahduttava,
silloin tällöin huomattava tytön piristyminen
jatkuu, on käännyttävä yksityisien puoleen!
Nyt on laitettu uusi lähete anoyksikön polille,
jospa siitä pääsisi osastolle nopeammin...
Kiitos sinulle vinkeistäsi!
Siitä se parantuminen lähtee, kun
tajuaa olevansa sairas! Tytöllä on
vielä meneillään se kuherrusvaihe,
jolloin ihailee ohutta varttaan,
eikä viis veisaa huonoista arvoista!
Olen todella onnellinen puolestasi,
että olet parantunut: se antaa
voimia uskoa, että tämä sairaus
on voitettavissa!
Kirjoitat todella asiallisesti, kuten
kaikki nämä ihanat ihmiset tällä
palstalla, jotka myötäelävät
elämäni, toistaiseksi, surullisinta aikaa!