suhde päättyi muutama aika sitten. Olen päässyt jo jokseenkin hyvin takaisin jaloilleni ja hyväksynyt tapahtuneen täysin, luopunut toisesta ja yhteenpalaamisen ajatuksesta - siis järjellä ajateltuna.
Tunteet menevät kuitenkin ylös alas, mutta ei enää voimakkaasti, mutta jostain kummasta syystä, jota en tajua, jokin pieni osa minusta HALUAA pitää kiinni, kuin napanuora, enkä saa sitä poikki vaikka TODELLA haluan. En usko enää että edes rakastan, saati että haluaisin toisen takaisin - ei, en. Hän oli täysin tunteeton minua kohtaan.
Tunnetasolla olen luovuttanut, järki toimii loistavasti ja hyväksyy tapahtuneen, mutta mikäs tässä vielä mättää?? Onko se se muisti, joka pelkää unohtaa, vai oonko tunne-elämältäni jotenkin vinoutunut???
Ihan pihalla, en ymmärrä itseäni? Saako tästä mitään tolkkua? Mistä apua?
Tunteet menevät kuitenkin ylös alas, mutta ei enää voimakkaasti, mutta jostain kummasta syystä, jota en tajua, jokin pieni osa minusta HALUAA pitää kiinni, kuin napanuora, enkä saa sitä poikki vaikka TODELLA haluan. En usko enää että edes rakastan, saati että haluaisin toisen takaisin - ei, en. Hän oli täysin tunteeton minua kohtaan.
Tunnetasolla olen luovuttanut, järki toimii loistavasti ja hyväksyy tapahtuneen, mutta mikäs tässä vielä mättää?? Onko se se muisti, joka pelkää unohtaa, vai oonko tunne-elämältäni jotenkin vinoutunut???
Ihan pihalla, en ymmärrä itseäni? Saako tästä mitään tolkkua? Mistä apua?
Vastaukset 3
Vanhimmat
samoja tunteita käyn läpi kuin sinäkin, kai sitä täytyy uskoa että se on se loputtomasti hoettu aika mikä tekee tehtävänsä tässä asiassa. En tiedä sitten miten suuria takapakkeja ja tunneheilahteluita tässä vielä tulee olemaan, mutta kait ne kaikki kuuluu asiaan.
Sanot että sinua kohtaan oltiin täysin tunteeton...niin minuakin, kohdeltiin suorastaan törkeästi, mutta silti minä tiedän rakastaneeni ja vieläkin jossain määrin rakastavani tuota miestäni. Ihminen on kummallinen olento, koska vaikka sitä satutetaan, se tarraa vaan kovempaa kiinni. Ainakin minä. Kunnes tulee se hetki jolloin mennään vihdoin "sen" rajan yli, jolloin irtipäästäminen on mahdollista. Ja sillon pitää päästää.
Mutta musta tuntuu että sussa ei oo mitään vikaa, vaikkakin myönnän että tunteiden heittelyt ja sekavat ajatukset joskus tuo mieleen itellekin että mahdanko käydä ihan täysillä. Anna vaan kaikkien tunteiden tulla, niissä ei oo mitään vikaa, enkä usko että tässä mitään terapiaa tarvitaan! ole vaan rehellinen itelles niin kyllä se siitä lähtee!:)
rajan yli mentiin ja kovaa. Siksi lähdin.
Jos tästä jotain hyvää haluaa hakea, niin ainakin vielä pystyy jotain tuntemaan, rakkauttakin.
Toisin on monella muulla, kun mikään ei riitä ja kylmyys kalvaa sydäntä. Surullista ja tyhjää sellainenkin elämä.
Tuulta päin :) Hyvä me!
myös mulla suhde päättyi pari kuukautta sitten. olin aivan hajalla, itkin, huusin raivosin. en voinut käsittää mikä meni pieleen, koska kaikki tuntui täydelliseltä ja ero tuli täysin yllättäen.
kun aikaa on kulunut, mietin joskus vieläkin eksääni, välillä ikävöin.
Jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa ja oikeus näyttää ne. joku fiksu on joskus sanonut että mennyt muistetaan parempana kuin se oli, ja tulevalta odotetaan enemmän kuin mitä se tulee olemaan.
Myös minä vielä jossain syvällä odotan että hän tulisi takaisin, vaikka tiedän ettei niin ole. Hänen tavaroitaan on asunnossani, ne pitäisi palauttaa mutta en muka ole ehtinyt, ehkä siksi että en ole vielä halunnut päästää kokonaan irti.
Terapiaa on jo se, että olet kirjoittanut tänne tunteistasi. Minua auttoi se, että sain sanottua kaiken ääneen jollekin, joka kuunteli. päivä päivältä ei enää ahdistanut niin paljon.
Et ainakaan ole vinoutunut tunne-elämältäsi, siitä olen varma. Jos sinusta tuntuu, että helpottaisi puhua ammatti-ihmiselle, se varmasti kannattaa.
Kaikkea hyvää ja jaksamista sinulle, varmasti jossain on joku joka ei ole tunteeton sinua kohtaan.