Kertokaahan miksi te muut yksinäiset olette yksin. Olisi kiva tietää mitä muita syitä on kuin omani.
Minä olen yksin puoliksi omasta tahdosta ja puoliksi siksi koska en pysty tutustumaan. Tutustumaan niihin jotita oikeasti haluaisin tuntea. Onhan minulla "kavereita" mutta kaikki niin vittupäitä. Ei kiinnosta muu kuin bisse, pilvi, paskanjauhaminen ja pillu. Itse haluisin tehdä kaikkea kehittävää ja henkevää: taidetta sun muuta, kävelyitä kauniissa paikoissa. Heille "kaunis" paikka on baari tai joku puistonpenkki missä voi vetää kännit, sotkea paikat ja tapella puliukkojen kanssa.
Kaikkeista naurettavinta on se että he ovat kaikki onnellisista, ns. "normaaleista" kodeista. Vanhemmat eivät ole eronneet(mun ei ikinä ollu edes yhdessä), ei alkoholismia, ei perheväkivaltaa ja rahaa löytyy. Mulla on kaikki päinvastoin. Silti olen paljon ahkerampi ja päättäväisempi. Tai no, ei tässä viimeaikoina olla kovin päättäväistä miestä oltu kun kaikki masentaa. Kaverit vaan notkuu missä sattuu hokien "mitä tehäääää?"
En ole kuitenkaan mikään ujo. Osaan puhua ihmisten kanssa. Sen on monet koulussakin huomanneet ja siksi moni on yrittänyt tutustua minuun. Ongelma on kuitenkin se että ongelmallinen lapsuuteni on luonut päähäni tuhat ja yksi henkistä muuria. Aina kun keskustelu menee vähän pidemmälle ja aletaan puhumaan perheestä ja muusta henk. koht. jutuista pistän pelin poikki ja aln änkyttää. Silloin nämä ihmiset katsovat minua kuin aavetta ja lähtevät minuun pettyneenä/vittuntuneena pois. Vituttaa vaan. Monet heistä on juuri tasan sellaisia ihmisiä mitä tarvitsisin: eivät juo kuin kamelit, eivät polta pilveä eikä röökiä, ovat henkeviä.
Ei vaan pysty tutustumaan. Joskus mietin minun pitäisi kirjoittaa kirja elämästäni ja antaa se uusille tuttavuuksille, jotta he tajuaisivat minua. Niin paljon siinä on ymmärrettävää. "Normaali" ihmisen elämässä on kaikki ne perus jutut mitä "pitää" olla ja siksi heidän on helppo tutustua kun ei tartte selitellä elämäänsä. Pitäisi varmaan heti kättelyssä sanoa "Moi olen Jussi. Olen köyhän alkoholistiperheen äpärä. Kukas sä oot". Ei sellainenkaan toimi. Sen pitäsi tapahtua hitaasti mutta jokainen minulle herkkä asia on kuin tippuisi kaksi kerrosta asfaltille.
Joskus yritän kertoa elämästäni vitsillä. Ei sekään toimi kun silloin he luulevat että olen sujut ongelmieni kanssa ja eivät siksi tajua. Kertokaa miten pystyn tutustumaan? Ja pliis ei mitään rohkeesti vain koska ei se toimi. Ei elämä ole elokuvaa.
Minä olen yksin puoliksi omasta tahdosta ja puoliksi siksi koska en pysty tutustumaan. Tutustumaan niihin jotita oikeasti haluaisin tuntea. Onhan minulla "kavereita" mutta kaikki niin vittupäitä. Ei kiinnosta muu kuin bisse, pilvi, paskanjauhaminen ja pillu. Itse haluisin tehdä kaikkea kehittävää ja henkevää: taidetta sun muuta, kävelyitä kauniissa paikoissa. Heille "kaunis" paikka on baari tai joku puistonpenkki missä voi vetää kännit, sotkea paikat ja tapella puliukkojen kanssa.
Kaikkeista naurettavinta on se että he ovat kaikki onnellisista, ns. "normaaleista" kodeista. Vanhemmat eivät ole eronneet(mun ei ikinä ollu edes yhdessä), ei alkoholismia, ei perheväkivaltaa ja rahaa löytyy. Mulla on kaikki päinvastoin. Silti olen paljon ahkerampi ja päättäväisempi. Tai no, ei tässä viimeaikoina olla kovin päättäväistä miestä oltu kun kaikki masentaa. Kaverit vaan notkuu missä sattuu hokien "mitä tehäääää?"
En ole kuitenkaan mikään ujo. Osaan puhua ihmisten kanssa. Sen on monet koulussakin huomanneet ja siksi moni on yrittänyt tutustua minuun. Ongelma on kuitenkin se että ongelmallinen lapsuuteni on luonut päähäni tuhat ja yksi henkistä muuria. Aina kun keskustelu menee vähän pidemmälle ja aletaan puhumaan perheestä ja muusta henk. koht. jutuista pistän pelin poikki ja aln änkyttää. Silloin nämä ihmiset katsovat minua kuin aavetta ja lähtevät minuun pettyneenä/vittuntuneena pois. Vituttaa vaan. Monet heistä on juuri tasan sellaisia ihmisiä mitä tarvitsisin: eivät juo kuin kamelit, eivät polta pilveä eikä röökiä, ovat henkeviä.
Ei vaan pysty tutustumaan. Joskus mietin minun pitäisi kirjoittaa kirja elämästäni ja antaa se uusille tuttavuuksille, jotta he tajuaisivat minua. Niin paljon siinä on ymmärrettävää. "Normaali" ihmisen elämässä on kaikki ne perus jutut mitä "pitää" olla ja siksi heidän on helppo tutustua kun ei tartte selitellä elämäänsä. Pitäisi varmaan heti kättelyssä sanoa "Moi olen Jussi. Olen köyhän alkoholistiperheen äpärä. Kukas sä oot". Ei sellainenkaan toimi. Sen pitäsi tapahtua hitaasti mutta jokainen minulle herkkä asia on kuin tippuisi kaksi kerrosta asfaltille.
Joskus yritän kertoa elämästäni vitsillä. Ei sekään toimi kun silloin he luulevat että olen sujut ongelmieni kanssa ja eivät siksi tajua. Kertokaa miten pystyn tutustumaan? Ja pliis ei mitään rohkeesti vain koska ei se toimi. Ei elämä ole elokuvaa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kavereilla alkaa olla perheitä, itse en halua lapsia. Edellinen avomieheni oli kaksinaamainen, joten en edes uskalla luottaa miehiin. En koe itseäni kamalan sosiaalisena, tykkään enemmän olla eläinten kanssa. Enkä mä oikein usko edes, että ihmiset kamalasti tykkää musta niin kai sekin jotenkin heijastuu sieltä. Eläimet musta tykkää ja mä ihan aidosti tykkään niistä, joten ne on mun maailmani.
Baareissa en tykkää käydä, mieluummin ostan itelleni jotain kivaa joka kestääkin kauemmin, lisäksi se meno siellä on jotenkin ahdistavaa ja pinnallista enkä tykkää tupakan savusta...
Ujoksi en itseäni sanoisi, olen enemmän sisäänpäin kääntynyt, yleisistä asioista on helppo jutella, mutta kun menee henkilökohtaisuuksiin niin siinä menee raja, ehkä ihmiset kokee mut hankalasti lähestyttäväksi ja sen takia eivät sitten edes jaksa yrittää...no, miten vain.
Minulla ei ole yläasteen jälkeen ollut muita kuin yksi ystävä. Yläasteen jälkeen muutin yksinäni muualle opiskelemaan ja sitten taas sieltä pois ennen edes opintojen päättymistä ja menin uuteen kouluun. Eipä jäänyt sieltä uusia tuttavuuksia, sinne ne kaksi jäivät joiden kanssa koulussa jutustelin. Nykyään on niin vaikea enää saada uusia tuttavuuksia. Nykyinen ystäväni, jonka olen tuntenut melkein 9 vuotta on niin erilainen. Hän on niin ihmeellisen lapsenomainen etten voi joskus käsittää häntä. Hän on 19 eikä ole koskaan eläissään ollut minkäännäköisissä töissä, nytkään ei ole edes aikomusta hakea kesätöihin. Hän on koulunsa päättänyt mutta töihin meno ei ollut edes mielessä. Kuitenkin on melkein 700 euroa maksava yliopiston pääsykokeisiin valmistava kurssi tulossa, mutta häntä ei kiinnosta, kyllä äiti maksaa, samoin kuin maksoi koko autokoulun. Itse en voi ymmärtää miten aikuinen ihminen ei tee jotain omien asioidensa eteen vaan antaa äidin hoitaa kaiken!
Mieluummin olisin jonkun, jolla on edes jotain älliä päässä, seurassa!
T-paita sanoo Hail metal, Hail Satan, niin ei kukaan erihenkinen edes halua tutustua. Onhan tuossa mukana ihan provoakin. Saa pelotella ahdasmielisiä. Ja niitä samanhenkisiä on ehkä 1 miljoonasta. Ja kun on vielä sairas huumorintaju ja vääristynyt arvomaailma, ei ihme että tuntee olonsa vähän yksinäiseksi vaikka onkin ihmisten ympäröimä. Kukaan ei oikein ole samalla taajuudella. Ne parhaimmat vitsit ja jutut jää kertomatta kun siitä seuraa vaan hämmästeleviä katseita ja vihaisia ilmeitä. Muutamat koulututut niille jaksaa nauraa vaikka tuntikausia.
Ja itseäni en muuta muitten takia.
kuulostaa vähän epäluontevalta, silti. Ryhdy käymään erilaisissa taidetilaisuuksissa ja aloita vaikka jokin taidepohjainen harrastus. Ehkä sieltä löytyy saman henkisiä ihmisiä. Ja ainakin pääset toteuttamaan luovaa puoltasi sekä sellaiseen ilmapiirin, jossa henkeväkin voi hengittää. Ja jossain käänteessä sitten varmasti tutustut uusiin ihmisiinkin. Ei missään piireissä kaikki ole hengenheimolaisia, mutta liikkumalla uusissa paikoissa voi joukosta löytyä sellaisiakin. Tai ainakin on puitteet
kaikenlaisissa underground-bändien keikoilla tai hevifestareilla on vapautunut tunnelma ja tuntee kuuluvansa johonkin. Mutta silloin keskitytään esiintyjään eikä muihin. Pitäisi kai perustaa bändi tai jotain.
Kerroit, että teillä on kavereitten kanssa tuo pilvi kuvioissa. Olen huomannut, että itselleni tuo pilvi tekee salakavalasti sellaista vieraannuttamista tästä yhteiskunnasta, jos polttelee vähänkään enemmän. Se muuttaa selvänäkin ollessa tavallisia ajatuskuvioita ja sitä pikku hiljaa ajautuu "kauemmas". Sitä ei kuitenkaan helposti myönnä itselleen, kun ei sitä oikeen meinaa edes huomata. Mutta kunnon tauko poltteluun, niin huomaa, miten erilaiselta tuntuu kuin silloin kun poltteli...
Tuo teksti "yhteiskunnasta vieraantumisesta" taitaa olla jotain mielikuvitusta vain. Minä olen ollut nyt jo 6kk polttelutauolla (tosin silloin tällöin hyvin satunnaisesti polttanut jos on tarjottu), enkä ole havainnut mitään vieraantumista. Ennen tauon aloitusta olin poltellut pari vuotta päivittäin (ja sitä ennen on ollut muita vastaavia tauko- ja polttelujaksoja ehkä 10 vuoden ajan).
Silloin kun on mukana pilveä, niin ympärille kerääntyy automaattisesti muitakin sen sijaan että tarvitsisi kököttää yksin, eli ennemminkin integraatio yhteisöön kasvaa pilven ansiosta. Kovin kauaa en aio tätä kuivaa kautta enää jatkaa.
Mua on aina ihmetyttänyt tämä. Vanhemmatkin aina pienenä ja teininä varoitteli, että "et sitten ota mitään huumeita jos tarjotaan". Joo joo. En ottanut. Koska ei tarjottu. Vaan mieli olisi tehnyt.
Mulla ei siis ole ollut minkäänlaista mahdollisuutta elämässäni tulla narkkariksi tai edes poltella hashista.
Mistä ylipäätään ihmiset saa tuota kamaa ylipäätään, kun kaikki tuntuu vetävän...kaikki siihen liittyvä on sitä paitsi niin ärsyttävän mystistä, ettei kehtaa puhuakaan, kun ei osaa puhua sitä "kieltä".
Ketjun aloittajalle voisin sanoa, että foorumin nimi on yksinäisyys. Sun ongelmat on jossain muualla. Mee vaikka "pajauttelemaan"...
itsekin köyhästä perheestä jossa isä oli alkoholisti aikoinaan,mutta pääsi siitä onneksi eroon,silti elämä on melkoista paskaa...isän takia edelleen..hän on ollut mielisairaalassa monta kertaa,siis hullu isä,sitä on saanut pelätä koko ikäni,koska se voi tehdä mitä vaan,koko ajan pitää olla ystävällinen eikä suututtaa sitä millään tavalla koska se on arvaamaton...=/ ja monikin sen takia ei ymmärrä miksi olen sellainen kuin olen...monet kamut hyvistä perheestä,itseasiassa ei kukaan sellaisesta perheestä kuin minä,ei ihme ettei kukaan ymmärrä miksi olen hiljainen,mielistelen kaikkia,koska isää pitää koko ajan mielistellä...ja monet käyttää muakin vaan hyväksi koska olen niin kiltti..monesti tää masentaa,en juo alkoholii,polta tai muutakaa...koska huomaan miten se vie elämän alaspäi..melko huono itsetuntokin on,kun vielä kaikenlissäksi en ole mikään viisas...tyhmäksi monta kertaa haukuttukin,ja olen todella levoton johtuen edelleen isästäni jonka takia täytyy aina olla varuillan kun ei tiedä mitä se keksii..välillä tuntuu että monet ihmiset pääsee elämästään helpommalla ja silti viittivät valittaa en ymmärrä!!!!
Hei,
eksyin tähän keskusteluun, kun nyt yöllä kirjoitin huvikseni googleen hakusanat 'miksi olen yksinäinen'...kuin etsiäkseni vastausta...
samankaltaisia ajatuksia minullakin... Perhetaustani on myös rikkonainen ja muistan valehdelleeni kavereilleni perheasioistani, häpeä oli niin suuri. se se vasta kasvatti yksinäisyyden tunnetta, kun ei voinut puhua vaikeista asioista. Rakensin tavallaan roolin, enkä ole päässyt siitä vieläkään eroon. Valehtelen vieläkin.
Tavallaan kaipaan aivan mielettömästi ihmisten seuraa ja läheisyyttä, mutta samalla pelkään heitä. Se on välillä helvetillistä.
Minusta tuntuu, että ihmiset halveksivat minua ja pitävät minua kummajaisena. Välillä olen rohkea, mutta yleensä pettymys on saatanan kova, kun odotukset ja toiveet eivät vastaa todellisuutta...
Ja ei, elämä ei todellakaan ole elokuvaa.