Sinulla on syöpä. Miten koet sen? Rangaistuksena? Pettikö elämä Sinut? Onko kristillinen uskosi auttanut Sinua? Oletko etsinyt ja saanut apua henkiseen/hengelliseen pohdintaan? Tarvitsetko anteeksiantoa? Koetko jääväsi yksin? Kysytkö:miksi juuri minä? Miksi juuri nyt? Anteeksi, että kyselen Sinulta näin paljon, mutta jos eksyit kanssani tänne sivuille,ehkä etsit vastausta myös näihin kysymyksiin.
Elämälle anteeksi
akka
71115
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itselläni oli paksusuolessa syöpä. Puolet paksusuolesta poistettiin. Yksi kontrolli ja seuraava 5 vuoden kuluttua.
En oikein ehtinyt pelätä kuolemaa tai mitään. En oikein tiedä pelkäänkö ylipäätänsä kuolemaa.
Jokainen lähtee täältä kerran. Syövän tai muun syyn takia. Jotenkinhan asioiden on oltava.
...hoidossa kylläkin ja toiveikkuutta nyt. Mutta. Palstalla on enimmäkseen oirejuttuja, pelkoja ja todettuja syöpiä. Miksi kyselen? Arvelen, Larissa, että aiheesta on tarve synnyttää syvempääkin keskustelua. Se tosin on parasta tehdä tukihenkilöiden, vertaisryhmien ja ammatti-ihmisten kanssa, mutta kovin moni näyttää käyvän myös tällä sivulla ja ehkä kärsii ja pohtii yksin.
Siskoni mies sairastui keukosyöpään ,on siitä alkaen ollut niin vihamielinen niinkuin se olisi siskoni vika,ensimmäinen kuukausi meni asian hyväksymiseen ,mutta kun selvisi että mitään ei voida tehdä on pahinta laatua pikkusoluinen ja sydämmen päällä siis kuolemantuomio,niin alkoi kotona niin vihaiseksi että välillä saa pelätä,tuleeko päälle.Hän on tosi katkera,sanoin siskolle että tulee aika kun on annettava laitokseen ,mutta rakkaus on suuri ja kantaa aikansa,mutta väsyyhän siitä väkisin kun yöunet jää jatkuvasti kolmeen tuntiin.Ja myös pelko on astunut kuvaan ,että jos tekee itselleen tai muille jotakin väkivaltaista kun muut nukkuvat.
Oman kokemukseni mukaan siskosi miehen reagointi on ymmärrettävä, vaikka onkin raju ja kohdistuu pahasti läheisimpään. Elämälle on vaikea antaa anteeksi osaa, jonka jotenkin kokee kohtuuttomaksi.Tilanne ei ole helppo eikä yksinkertainen, etenkään lyhyellä keskustelupalstalla vastattavaksi. Siskollasi ja hänen sairastuneella miehellään lienee jo syöpätukihenkilö, joka jo sairaalasta pyritään järjestämään? Hän osaa arvioida tilannetta, neuvoa ja auttaakin.
Minun suurin huoleni on se kuka huolehtii lapsistani jos kuolen, tai tulen niin sairaaksi etten itse siihen pysty. Olen yh vailla tukiverkostoa ja lapseni ovat minulle ne kaikkein rakkaimmat mitä voi olla. Omaa itseäni en ehdi edes ajatella koska huoli mahdollisesti orvoiksi jäävistä lapsistani on niin suuri...
Kaikkein tärkeintä ovat lapset.Niin on,vaikka olisi perhettä ja tukiverkkoa ympärillä. Elämälle on vaikea antaa anteeksi, että olet tilanteessasi noin yksin. Oletko saanut tietoa vertaisryhmistä tai syöpätukihenkilöistä? Uskoisin, että saisit heiltä apua ja tukea nähdä tulevaisuutta. Sellaisia löytyy asuinseutusi syöpäjärjestöstä. Heistä tietää hoitopaikkasi. Ja myöskin seurakuntasi (?) diakoniatyön kautta löytyy näitä yhteyksiä. Olet ajatuksissani, Sinä Äiti! Rukoilen puolestasi, vaikken tiedämiten siihen suhtaudut.
En kyllä ole kokenut rangaistuksena tai muutenkaan kiukutellut kohtaloa vastaan. Hoitojen myötä tulleet vaivat pistivät joskus kiukuttamaan mutta ei siinäkään ollut mitään sen syvällisempää takana kuin kurja olo. Elämäni on muutenkin ollut niin tuulista että vastoinkäymiset ovat normaaliolotila. Ei voi pettyä elämään kun on tullut jo selväksi ettei kukaan sitä ole alunperinkään helpoksi ja mukavaksi lupaillut. Kenelle tällaisesta muka voi olla katkera?
Kuolemaa ehdin kyllä ajatella jo pelolla. Se on niin tuntematon enkä halua kuolla vielä. Itsekin olen luullut etten pelkää kuolemaa, mutta helppohan se on olla pelkäämättä jos ei ole kuolemassakaan.