En pakota ketään lukemaan, jos ei jaksa :)
Kirjoitin tämän tavallaan itselleni
Hmm... mistäköhän aloittaisi?
Aloitan vaikka siitä, että olen tällä hetkellä 19-vuotias naisopiskelija. Olen päässyt vuosi sitten lukiosta ja valmistunut heti samantien ylioppilaaksi. Kaikki on siis mennyt nappiinsa :)
Minulla on ollut varhaislapsuudessani hyvä äiti. Hän on tukenut minua paljon ala-asteen ja yläasteen aikana, kun minua on koulukiusattu. Äitini on aina ollut vahvasti tukenani ikävuoteen 16 asti. Kun menin lukioon, kaikki alkoi hitaasti mutta varmasti välillämme muuttua. Lukion aloittaessani en ollut enää se aikaisempi reppana, joka olisi tukeutunut yhtälailla äitiinsä. Syynä oli se, että itsetuntoni oli roimasti kasvanut peruskoulun päätyttyä. Ja kyllä minä silloinkin pidin äidistäni ihan yhtälailla ja olin hänelle ystävällinen, mutta hän ei jotenkaan enää kestänyt minua niin paljon kuin aikaisemmin. Hän alkoi sanomaan minua paskanjauhajaksi, epänaiselliseksi ja rasittavaksi ihmiseksi. Tuota epänaisellista hän ei sanonut koskaan suoraan sanoina minulle, vaan vihjaili mielipidettään 'hienovaraisemmin'. Esim. haukkui kaikki naiset jotka olivat minun kokoisiani (pitkiä) ja perusteli heidän "huonoa mahdollisuuttaan miehiin" sillä, että he olivat miehekkään kokoisia. Hänen mielestään kuulemma. Tuota asiaa hän ei sanonut minulle ikinä suoraan ("sinä olet miehekäs!"), mutta sen sijaan yritti epäsuorasti laskea itsetuntoani siinäkin asiassa. Tuon paskanjauhajan tittelin sain äidiltäni heti sen jälkeen, kun olin mennyt lukioon ja tullut siellä ihmisten kesken avoimemmaksi ja puheliaammaksi. Sen hän sanoi minulle ihan suoraan. Tuon rasittavuuden hän toi ilmi siinä, kun sanoi suoraan ettei häntä kiinnosta enää eikä hän välitä. Ensimmäisenä lukiovuotena tuo äitini uusi asenne ei vielä vaikuttanut minuun. Nyt jälkeen päin ajateltuna en voi oikein käsittää miksi. Ehkä kai siksi, kun ihmisestä, joka on ollut viimeiset 16 vuotta kuin mikäkin paras ystävä ja tukija, ei voi hetkessä uskoa huonoa ja tajua hänen lopullisesti muuttuneen. Äitini muuttui kuin olisi ollut aivan eri persoona heti sen jälkeen kun menin lukioon. Hän oli siitä lähtien röyhkeä ja hyvin hyvin kylmä minulle. Ensimmäinen vuosi meni lukiossa ihan kivasti. Olin niihin aikoihin pitänyt yhä äitiäni maailman rakkaimpana ihmisenä. En ollut tajunnut hänen muuttuneen. Toisena lukiovuotena olin saanut itselleni koulusta uuden kaverin, joka alkoi äitini tavoin haukkua pitkiä naisia epänaisellisiksi ja vähiten vientiä oleviksi. Kun tuli uusi ongelma minulle, turvauduin tuttuun tapaan tietysti äitiini (en tajunnut, että hän oli muuttunut!). Äitini ei sanonut kuin pari hutastua lausetta siihen "joo, just joo, no anna sen olla sitä mieltä, en tiedä.." ja minä aloin uskoa kaveriani. Lisäksi äitini oli ihmeen paljon tuon kaverini kanssa samaa mieltä, kun asiasta tuli puhetta jossain muussa yhteydessä (hän ei siis suoraan myöntänyt olevansa samaa mieltä kaverini kanssa). Luulenpa, että se oli kateutta heidän kummankin taholta (äitini ei ole pitkä), mutta silloin en tullut ajatelleeksi asiaa siltä kantilta, koska ylistin äitiäni ja ajattelin että hän on joka asiassa aina oikeassa. Sitten koitti lukion toisen luokan kevät ja näin tuon kaverini lisäksi myös erästä toista kaveriani, johon olin tutustunut jo pikkuriikkisen ennen lukion aloittamistani. Tuo kaveri, jonka olin tavannut ennen lukiota, alkoi käyttää hirveästi alkoholia ja jotain huumeitakin joskus. Hänen käytöksensä muuttui todella paljon, kun olin lukion toisen luokalla ja oli kevät. Hän alkoi tuijottaa minua aivan oudolla tavalla eikä hänen tapansa jäänyt yhteen kertaan, vaan se vain jatkui ja jatkui. Aloin pelätä, että minäkin myös katsoisin ihmisiä tuolla tavalla ("hyi! en pidä sinusta" -tavalla) ja niinpä kontaktien luominen uusiin ihmisiin oli melkeinpä mahdotonta. Kun lukion kolmas luokka alkoi, minulla oli kaksi pääsääntöistä kaveria: tuo, joka kyyläsi oudosti ja käytti huumeita, ja toinen oli se, joka arvosteli päivästä toiseen pituuttani. Oli minulle yläasteelta jäänyt pari kaveria, mutta heitä näin aika harvoin (olivat jo aika etäisiä). Kun olin lukion kolmannella, itsetuntoni oli aivan alhaalla. Yritin puhua tästä "ilmiöstä" äidilleni, mutta hän vain raivosi ja sanoi, ettei jaksa kuunnella. No sitten jatkoin noiden kahden, varsin huonolaatuisen kaverini tapailua, eikä itsetuntoni siitä yhtään ainakaan kohentunut. En uskaltanut tutustua uusiin ihmisiin, kun huumekaverini oli sekoittanut aivan kokonaan kykyni käyttäytyä sosiaalisissa. En pystynyt katsomaan ihmisiä kunnolla silmiin, kun pelkäsin että katsoisin samanlailla kuin hän. Tuo huumetyttö aina soitti minulle ja kysyi, milloin nähdään, enkä koskaan osannut kieltäytyä. Joskus yritin, mutta yrittämiseksi se jäikin. Kun kolmas vuosi lukiossa päättyi, tunsin itseni kyvyttömäksi solmia uusia kaveruussuhteita. Lisäksi tilannetta pahensi vielä se, kun äitini oli minut henkisesti hylännyt. Kun tuli lukion jälkeen kesäloma, aloin pikkasen jo tajuta meininkiä. Rupesin paheksumaan äitini käytöstä ihan ääneen. Minulla oli kolme vuotta kestänyt tajuta, ettei hän enää välittänyt minun asioistani. Aloin myös saada noista kahdesta kaveristani tarpeeksi. Kesäkuussa pistin välit poikki tuohon huumetyttöön ja tuota toista kaveriani en suoranaisesti potkinut pellolle, vaan lakkasin kokonaan pitämästä yhteyttä häneen. Jos pitäisin yhä häneen yhteyttä, surisin vieläkin pituuttani yhtä rajusti kuin silloin. Hän osasi kieltämättä aivopestä minua! Sen verran kauan toitotti tuota asiaa.
Sitten koitti kesäloma ja opiskelut uudessa paikassa alkoivat. Olin yhä edelleen aika epävarma siitä, miten käyttäytyisin vieraiden ihmisten seurassa. Sen lisäksi olin samalla myös ihan raivoissani, että nyt vasta tajusin pistää välit poikki tuohon huume-sekakäyttäjään. Kun uudet opiskelut olivat alkaneet syksyllä, mietin samalla siihen aikoihin hyvin paljon tuota kaveriani vihamielisesti. Samalla äitini kotona minua haukkui ja vähätteli aina, kun puhuin hänen kanssaan. Äitini teki minulle viime vuonna lopullisesti selväksi sen, ettei häntä kiinnosta mitkään juttuni eikä hän jaksa kuulla minusta mitään. Hän toitotti lausetta: "Kunhan opiskelusi hoidat, mutta muuten älä puhu mulle mitään". Nyt viesti on mennyt perille. Mutta siinä oli ikävänä seuraksena se, että voin aika huonosti viime syksynä. Ei ollut pahemmin ketään kenelle puhua niitä näitä aina silloin tällöin. Minä olin saanut tuolta uudesta opiskelupaikastani yhden ihan mukavan kaverin, mutta keskustelumme jäivät kuitenkin hyvin pintapuolisiksi ja hätäisiksi. Viime syksynä tunsin todella vahvaa tunnetta siitä, etten kuulu mihinkään. Tämä johtui luultavasti siitä, kun ei ollut ketään ihmistä, jolle kertoa ajatuksistaan. Kaikki olivat niin etäällä. Äitini ei puhunut minulle mistään muusta kuin kouluasioista ja hoputti minua. Se lisäsi stressiä entisestään.
Nyt olen tullut siihen tulokseen, että haluan muuttaa kotoolta pois. En kestä sitä, että minua hoputetaan ja häiritään (vaikkakin ihan hyvää tarkoittaen), mutta ei sen sijaan kuunnella ollenkaan, jos minulla on jotain sanottavaa. Tilannetta on pahentanut vielä se, kun viime syksystä alkaen isäni on jäänyt töiden sijasta kotiin oleilemaan. Aina jokainen vuosi ennen hän oli päivät töissä ja tuli vasta jossain ilta-seitsemältä vasta kotiin. Nyt hän on 24h/7 kotona ja se on todella rankkaa kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että hän sekaantuu joka kerta (kirjaimellisesti: joka kerta!) minun ja äitini välisiin keskusteluihin ja valittaa ja haukkuu minua. En kyllä äitini kanssa enää puhu mistään muusta kuin enimmäkseen käytännön asioista, mutta silti isäni sekaantuu jopa niihinkin. Yrittää vakuutella minulle, että ketään ihmistä ei kiinnosta juttuni (on sanonut sen ihan suoraan!). Ei se mitään, jos kerran tai kaksi tekisi omalle tyttärelleen noin. Mutta kun hän suurinpiirtein jokatoinen päivä sanoo minulle, että ole hiljaa, ketään ei kiinnosta. Kestän sitä melko hyvin, koska olenhan sentään aikuinen (kohta20v.), mutta silti se laskee itseluottamustani. Ymmärrän varsin hyvin, että isälläni on mitä surkein itsetunto ja hän yrittää sen vuoksi pistää muita alas. Toisin kuin ennen, nykyään uskallan huutaa lujalla äänellä hänelle: "Sinusta ei ole isäksi, tiesitkö sitä?? Sinusta ei ole todellakaan minulle isäksi!". Se helpottaa toisinaan jonkun verran, mutta silti kotona on hyvin hyvin epämiellyttävää asua. Tässä tulee se toinen syy: isäni on joko kokonaan tai puolittain insesti. Koskaan hän ei ole koskenut minuun, mutta aina välillä katsoo sillä silmällä (en kuvittele! ei ole mitään halua kuvitella tuollaista). Lisäksi yrittää pienimuotoisesti sanoillaan ja hunajaisella äänellään flirttailla. Se ällöttää minua, sehän on itsestään selvää. Siksi pyrinkin muuttamaan niin pian kuin mahdollista. Asiat ovat minulla suurinpiirtein ok, mutta kotona ei kestä asua. Mitä olenkaan tuon viimeisen kuluneen vuoden aikana oppinut? Sen, etten tarvitse äitiäni muuton jälkeen juuri ollenkaan ja myös sen, että jos joku toinen polkee alas, sieltä on ihan itse noustava. Äitini ja isäni kummatkin polkevat omalla tavallaan minua alas ja olenkin viimeisen vuoden aikana itkuni itkenyt. Tämä ei ole mitään teinikapinointia todellakaan, kun näin sanon :D Eikä minusta myöskään ole tullut tunteetonta, vaikka päälakeni on kuvannollisesti kovettunut edes jonkin verran viime vuoden aikana. Tottakai asuisin yhä kotona, jos vain voisin asua! Olen saanut luvan asua kotona vaikkapa kuusi tai kahdeksan vuotta eteenpäin, mutta jos sen tekisin, jäisin henkisesti jälkeen muista. Oma vastuuni ei kehittyisi ollenkaan, kun äitini yhä (!!) sekaantuu kouluasioihini (sanoen huolestuneena ja valittavaan sävyyn: "Mikä tunti?? Moneksi nyt menet? Eikö sun pitäisi lukea koulupäivän jälkeen"). Minun on päästävä täältä pois. Vuosi sitten en vielä tajunnut tilannettani, vaan ajattelin että asuisin kotona niinkauan kunnes lopullisesti valmistuisin ammattiini.
Kirjoitin tämän tavallaan itselleni
Hmm... mistäköhän aloittaisi?
Aloitan vaikka siitä, että olen tällä hetkellä 19-vuotias naisopiskelija. Olen päässyt vuosi sitten lukiosta ja valmistunut heti samantien ylioppilaaksi. Kaikki on siis mennyt nappiinsa :)
Minulla on ollut varhaislapsuudessani hyvä äiti. Hän on tukenut minua paljon ala-asteen ja yläasteen aikana, kun minua on koulukiusattu. Äitini on aina ollut vahvasti tukenani ikävuoteen 16 asti. Kun menin lukioon, kaikki alkoi hitaasti mutta varmasti välillämme muuttua. Lukion aloittaessani en ollut enää se aikaisempi reppana, joka olisi tukeutunut yhtälailla äitiinsä. Syynä oli se, että itsetuntoni oli roimasti kasvanut peruskoulun päätyttyä. Ja kyllä minä silloinkin pidin äidistäni ihan yhtälailla ja olin hänelle ystävällinen, mutta hän ei jotenkaan enää kestänyt minua niin paljon kuin aikaisemmin. Hän alkoi sanomaan minua paskanjauhajaksi, epänaiselliseksi ja rasittavaksi ihmiseksi. Tuota epänaisellista hän ei sanonut koskaan suoraan sanoina minulle, vaan vihjaili mielipidettään 'hienovaraisemmin'. Esim. haukkui kaikki naiset jotka olivat minun kokoisiani (pitkiä) ja perusteli heidän "huonoa mahdollisuuttaan miehiin" sillä, että he olivat miehekkään kokoisia. Hänen mielestään kuulemma. Tuota asiaa hän ei sanonut minulle ikinä suoraan ("sinä olet miehekäs!"), mutta sen sijaan yritti epäsuorasti laskea itsetuntoani siinäkin asiassa. Tuon paskanjauhajan tittelin sain äidiltäni heti sen jälkeen, kun olin mennyt lukioon ja tullut siellä ihmisten kesken avoimemmaksi ja puheliaammaksi. Sen hän sanoi minulle ihan suoraan. Tuon rasittavuuden hän toi ilmi siinä, kun sanoi suoraan ettei häntä kiinnosta enää eikä hän välitä. Ensimmäisenä lukiovuotena tuo äitini uusi asenne ei vielä vaikuttanut minuun. Nyt jälkeen päin ajateltuna en voi oikein käsittää miksi. Ehkä kai siksi, kun ihmisestä, joka on ollut viimeiset 16 vuotta kuin mikäkin paras ystävä ja tukija, ei voi hetkessä uskoa huonoa ja tajua hänen lopullisesti muuttuneen. Äitini muuttui kuin olisi ollut aivan eri persoona heti sen jälkeen kun menin lukioon. Hän oli siitä lähtien röyhkeä ja hyvin hyvin kylmä minulle. Ensimmäinen vuosi meni lukiossa ihan kivasti. Olin niihin aikoihin pitänyt yhä äitiäni maailman rakkaimpana ihmisenä. En ollut tajunnut hänen muuttuneen. Toisena lukiovuotena olin saanut itselleni koulusta uuden kaverin, joka alkoi äitini tavoin haukkua pitkiä naisia epänaisellisiksi ja vähiten vientiä oleviksi. Kun tuli uusi ongelma minulle, turvauduin tuttuun tapaan tietysti äitiini (en tajunnut, että hän oli muuttunut!). Äitini ei sanonut kuin pari hutastua lausetta siihen "joo, just joo, no anna sen olla sitä mieltä, en tiedä.." ja minä aloin uskoa kaveriani. Lisäksi äitini oli ihmeen paljon tuon kaverini kanssa samaa mieltä, kun asiasta tuli puhetta jossain muussa yhteydessä (hän ei siis suoraan myöntänyt olevansa samaa mieltä kaverini kanssa). Luulenpa, että se oli kateutta heidän kummankin taholta (äitini ei ole pitkä), mutta silloin en tullut ajatelleeksi asiaa siltä kantilta, koska ylistin äitiäni ja ajattelin että hän on joka asiassa aina oikeassa. Sitten koitti lukion toisen luokan kevät ja näin tuon kaverini lisäksi myös erästä toista kaveriani, johon olin tutustunut jo pikkuriikkisen ennen lukion aloittamistani. Tuo kaveri, jonka olin tavannut ennen lukiota, alkoi käyttää hirveästi alkoholia ja jotain huumeitakin joskus. Hänen käytöksensä muuttui todella paljon, kun olin lukion toisen luokalla ja oli kevät. Hän alkoi tuijottaa minua aivan oudolla tavalla eikä hänen tapansa jäänyt yhteen kertaan, vaan se vain jatkui ja jatkui. Aloin pelätä, että minäkin myös katsoisin ihmisiä tuolla tavalla ("hyi! en pidä sinusta" -tavalla) ja niinpä kontaktien luominen uusiin ihmisiin oli melkeinpä mahdotonta. Kun lukion kolmas luokka alkoi, minulla oli kaksi pääsääntöistä kaveria: tuo, joka kyyläsi oudosti ja käytti huumeita, ja toinen oli se, joka arvosteli päivästä toiseen pituuttani. Oli minulle yläasteelta jäänyt pari kaveria, mutta heitä näin aika harvoin (olivat jo aika etäisiä). Kun olin lukion kolmannella, itsetuntoni oli aivan alhaalla. Yritin puhua tästä "ilmiöstä" äidilleni, mutta hän vain raivosi ja sanoi, ettei jaksa kuunnella. No sitten jatkoin noiden kahden, varsin huonolaatuisen kaverini tapailua, eikä itsetuntoni siitä yhtään ainakaan kohentunut. En uskaltanut tutustua uusiin ihmisiin, kun huumekaverini oli sekoittanut aivan kokonaan kykyni käyttäytyä sosiaalisissa. En pystynyt katsomaan ihmisiä kunnolla silmiin, kun pelkäsin että katsoisin samanlailla kuin hän. Tuo huumetyttö aina soitti minulle ja kysyi, milloin nähdään, enkä koskaan osannut kieltäytyä. Joskus yritin, mutta yrittämiseksi se jäikin. Kun kolmas vuosi lukiossa päättyi, tunsin itseni kyvyttömäksi solmia uusia kaveruussuhteita. Lisäksi tilannetta pahensi vielä se, kun äitini oli minut henkisesti hylännyt. Kun tuli lukion jälkeen kesäloma, aloin pikkasen jo tajuta meininkiä. Rupesin paheksumaan äitini käytöstä ihan ääneen. Minulla oli kolme vuotta kestänyt tajuta, ettei hän enää välittänyt minun asioistani. Aloin myös saada noista kahdesta kaveristani tarpeeksi. Kesäkuussa pistin välit poikki tuohon huumetyttöön ja tuota toista kaveriani en suoranaisesti potkinut pellolle, vaan lakkasin kokonaan pitämästä yhteyttä häneen. Jos pitäisin yhä häneen yhteyttä, surisin vieläkin pituuttani yhtä rajusti kuin silloin. Hän osasi kieltämättä aivopestä minua! Sen verran kauan toitotti tuota asiaa.
Sitten koitti kesäloma ja opiskelut uudessa paikassa alkoivat. Olin yhä edelleen aika epävarma siitä, miten käyttäytyisin vieraiden ihmisten seurassa. Sen lisäksi olin samalla myös ihan raivoissani, että nyt vasta tajusin pistää välit poikki tuohon huume-sekakäyttäjään. Kun uudet opiskelut olivat alkaneet syksyllä, mietin samalla siihen aikoihin hyvin paljon tuota kaveriani vihamielisesti. Samalla äitini kotona minua haukkui ja vähätteli aina, kun puhuin hänen kanssaan. Äitini teki minulle viime vuonna lopullisesti selväksi sen, ettei häntä kiinnosta mitkään juttuni eikä hän jaksa kuulla minusta mitään. Hän toitotti lausetta: "Kunhan opiskelusi hoidat, mutta muuten älä puhu mulle mitään". Nyt viesti on mennyt perille. Mutta siinä oli ikävänä seuraksena se, että voin aika huonosti viime syksynä. Ei ollut pahemmin ketään kenelle puhua niitä näitä aina silloin tällöin. Minä olin saanut tuolta uudesta opiskelupaikastani yhden ihan mukavan kaverin, mutta keskustelumme jäivät kuitenkin hyvin pintapuolisiksi ja hätäisiksi. Viime syksynä tunsin todella vahvaa tunnetta siitä, etten kuulu mihinkään. Tämä johtui luultavasti siitä, kun ei ollut ketään ihmistä, jolle kertoa ajatuksistaan. Kaikki olivat niin etäällä. Äitini ei puhunut minulle mistään muusta kuin kouluasioista ja hoputti minua. Se lisäsi stressiä entisestään.
Nyt olen tullut siihen tulokseen, että haluan muuttaa kotoolta pois. En kestä sitä, että minua hoputetaan ja häiritään (vaikkakin ihan hyvää tarkoittaen), mutta ei sen sijaan kuunnella ollenkaan, jos minulla on jotain sanottavaa. Tilannetta on pahentanut vielä se, kun viime syksystä alkaen isäni on jäänyt töiden sijasta kotiin oleilemaan. Aina jokainen vuosi ennen hän oli päivät töissä ja tuli vasta jossain ilta-seitsemältä vasta kotiin. Nyt hän on 24h/7 kotona ja se on todella rankkaa kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että hän sekaantuu joka kerta (kirjaimellisesti: joka kerta!) minun ja äitini välisiin keskusteluihin ja valittaa ja haukkuu minua. En kyllä äitini kanssa enää puhu mistään muusta kuin enimmäkseen käytännön asioista, mutta silti isäni sekaantuu jopa niihinkin. Yrittää vakuutella minulle, että ketään ihmistä ei kiinnosta juttuni (on sanonut sen ihan suoraan!). Ei se mitään, jos kerran tai kaksi tekisi omalle tyttärelleen noin. Mutta kun hän suurinpiirtein jokatoinen päivä sanoo minulle, että ole hiljaa, ketään ei kiinnosta. Kestän sitä melko hyvin, koska olenhan sentään aikuinen (kohta20v.), mutta silti se laskee itseluottamustani. Ymmärrän varsin hyvin, että isälläni on mitä surkein itsetunto ja hän yrittää sen vuoksi pistää muita alas. Toisin kuin ennen, nykyään uskallan huutaa lujalla äänellä hänelle: "Sinusta ei ole isäksi, tiesitkö sitä?? Sinusta ei ole todellakaan minulle isäksi!". Se helpottaa toisinaan jonkun verran, mutta silti kotona on hyvin hyvin epämiellyttävää asua. Tässä tulee se toinen syy: isäni on joko kokonaan tai puolittain insesti. Koskaan hän ei ole koskenut minuun, mutta aina välillä katsoo sillä silmällä (en kuvittele! ei ole mitään halua kuvitella tuollaista). Lisäksi yrittää pienimuotoisesti sanoillaan ja hunajaisella äänellään flirttailla. Se ällöttää minua, sehän on itsestään selvää. Siksi pyrinkin muuttamaan niin pian kuin mahdollista. Asiat ovat minulla suurinpiirtein ok, mutta kotona ei kestä asua. Mitä olenkaan tuon viimeisen kuluneen vuoden aikana oppinut? Sen, etten tarvitse äitiäni muuton jälkeen juuri ollenkaan ja myös sen, että jos joku toinen polkee alas, sieltä on ihan itse noustava. Äitini ja isäni kummatkin polkevat omalla tavallaan minua alas ja olenkin viimeisen vuoden aikana itkuni itkenyt. Tämä ei ole mitään teinikapinointia todellakaan, kun näin sanon :D Eikä minusta myöskään ole tullut tunteetonta, vaikka päälakeni on kuvannollisesti kovettunut edes jonkin verran viime vuoden aikana. Tottakai asuisin yhä kotona, jos vain voisin asua! Olen saanut luvan asua kotona vaikkapa kuusi tai kahdeksan vuotta eteenpäin, mutta jos sen tekisin, jäisin henkisesti jälkeen muista. Oma vastuuni ei kehittyisi ollenkaan, kun äitini yhä (!!) sekaantuu kouluasioihini (sanoen huolestuneena ja valittavaan sävyyn: "Mikä tunti?? Moneksi nyt menet? Eikö sun pitäisi lukea koulupäivän jälkeen"). Minun on päästävä täältä pois. Vuosi sitten en vielä tajunnut tilannettani, vaan ajattelin että asuisin kotona niinkauan kunnes lopullisesti valmistuisin ammattiini.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen nyt 21 vuotias nainen. Olen asunut 2 vuotta omassa asunnossani ja teen töitä 6 päivää viikossa. Päivisin opiskelen. Teen kahta työtä, opiskelen, hoidan huonokuntoista äitiäni 4 kertaa vikkossa (tosin omasta tahdostani). Olet jo tarpeeksi iso muuttamaan omaan asuntoon ja aloittamaan oman elämän. Ei sitä ikuisesti (tai ei edes pitkään) voi roikkua vanhemmissa. On kerättävä hiukan rohkeutta aloittaa oma elämä. Sinua selvästikin pännii vanhempasi. Tmmärrän täysin. Se on osaksi myös tunnetta siitä, että haluat jo rauhaa ja omaa elämää. Vanhempasikin haluavat, vaikka eivät sitä välttämättä myöntäisi. Tämä vain on tätä "kulkua". Älä ajattele että pääsisit helpolla siten, että asut kotona vanhempiesi elätettävänä, kunhan vain pääset töihin. Ja vaikka vanhempasi ovatkin joskus todella rasittavia, muista kunnioittaa heitä, edes jotenkin. Elämä ei ole helppoa, ei koskaan eikä kenelläkään. Joten ajattele siltä kannalta, että voit antaa omille lapsillesi paremman elämän ja olla parempi äiti. Älä masennu. Tulet varmasti kokemaan kamalempia/ suurempiakin asioita. Jaksamista!