Puin lenkkihousut jalkaan jo aamusta, ajattelin lähteä ulos ja reipastua.
Kotona edelleen, koulussa kai minun pitäisi oikeasti olla. Tuntuu vain, että otteen saaminen elämästä on välillä niin vaikeaa.
Ulkopuolisten on varmasti mahdoton uskoa tätä minusta. Olen 25-vuotias, nätti ja viehättävä tyttö.Empaattinen ja monien mielestä sosiaalinenkin. Minulla on hyvä työpaikka ja koulu. Tuntuu vain, että opinnot junnaa, eteenpäin on vaikea päästä. Yliopistolla tunnen olevani yksin, ja mitä vähemmän siellä käyn, sen vaikeampi sinne on mennäkään. Noidankehä.
Erosin kaksi vuotta sitten avopuolisostani, jonka kanssa olin pitkään yhdessä. Hän löysi heti uuden, meni naimisiin, korvasi minut täysin.
Vaikka minä panin pisteen suhteelle, tunnen itse olevani hyljätty. Itsekästä. Toki olen onnellinen hänen puolestaan, mutta täydellinen tunnekylmyys hänen puoleltaan, menneen mitätöintiä ei ole helppo kohdata.
Tuon jälkeen minulla on ollut suhteita laidasta laitaan. Epäonnisia yrityksiä. Tuntuu kuin koko kaupunki olisi täynnä kyynisiä, pelkääviä ihmisiä. Ja minä olen kai yksi niistä.
Yksinäisyys on polttava tunne.
Nyt vappunakin, jolloin ihmiset kokoontuvat yhteen, viettävät kivaa aikaa.. minne minä menen, kenen kanssa? Alani, jota opiskelen, on sen verran monitahoinen, ettei meillä esim. vappuriehat ole samalla lailla suuren kansan juhla kuin muissa opinahjoissa.
En tajua.
Ihmiset ympärilläni ajattelevat varmasti, että minulla on oma lämmin ystäväpiirini, menot ja harrastukset,
totuus on kuitenkin se, että olen kammottavan yksin.
Kanssatovereita?
Kotona edelleen, koulussa kai minun pitäisi oikeasti olla. Tuntuu vain, että otteen saaminen elämästä on välillä niin vaikeaa.
Ulkopuolisten on varmasti mahdoton uskoa tätä minusta. Olen 25-vuotias, nätti ja viehättävä tyttö.Empaattinen ja monien mielestä sosiaalinenkin. Minulla on hyvä työpaikka ja koulu. Tuntuu vain, että opinnot junnaa, eteenpäin on vaikea päästä. Yliopistolla tunnen olevani yksin, ja mitä vähemmän siellä käyn, sen vaikeampi sinne on mennäkään. Noidankehä.
Erosin kaksi vuotta sitten avopuolisostani, jonka kanssa olin pitkään yhdessä. Hän löysi heti uuden, meni naimisiin, korvasi minut täysin.
Vaikka minä panin pisteen suhteelle, tunnen itse olevani hyljätty. Itsekästä. Toki olen onnellinen hänen puolestaan, mutta täydellinen tunnekylmyys hänen puoleltaan, menneen mitätöintiä ei ole helppo kohdata.
Tuon jälkeen minulla on ollut suhteita laidasta laitaan. Epäonnisia yrityksiä. Tuntuu kuin koko kaupunki olisi täynnä kyynisiä, pelkääviä ihmisiä. Ja minä olen kai yksi niistä.
Yksinäisyys on polttava tunne.
Nyt vappunakin, jolloin ihmiset kokoontuvat yhteen, viettävät kivaa aikaa.. minne minä menen, kenen kanssa? Alani, jota opiskelen, on sen verran monitahoinen, ettei meillä esim. vappuriehat ole samalla lailla suuren kansan juhla kuin muissa opinahjoissa.
En tajua.
Ihmiset ympärilläni ajattelevat varmasti, että minulla on oma lämmin ystäväpiirini, menot ja harrastukset,
totuus on kuitenkin se, että olen kammottavan yksin.
Kanssatovereita?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olet ollut yksin vasta mitättömän lyhyen aikaa, vasta pari vuotta, ja sentään on ollut noita epäonnisia yrityksiäkin kun minä en ole onnistunut löytämään oikein niitäkään, kun minusta ei kukaan ole vähäisessä määrinkään kiinnostunut. Nyt on pitänyt olla 10 vuotta yksin sen jälkeen kun ex-tyttöystävä hylkäsi, eikä uutta ole löytynyt vaikka miten on aktiivisesti yrittänyt kaikkialta etsiä. Tässä tilanteessa järkevintä on kai vain ottaa yliannos jotain syöpäkipulääkkeitä, ei tee mieli virua täällä hetkeäkään kauemmin.
Ymmärrän tuskasi, mutta yritä myös itse ymmärtää sitä ja itseäsi. HAE APUA.
Kukaan ei voi kiinnostua umpisurullisesta ja epätoivoa huokuvasta persoonasta seurustelumielessä. Ensin on hoidettava itseään niin raskaalta kun ajatus tuntuukin alussa.
eikä parisuhde ole avain onneen vaan se voi olla todellinen helvettikin.
Mutta vielä kerran... hae hyvä ihminen apua, sillä kukaan muu ei sitä puolestasi voi tehdä.
Sinua kuunnellaan.
Olen kyllä hakenutkin apua, käynyt terapiassa ja söin erilaisia mielialalääkkeitäkin muutaman vuoden ajan (jotka tosin lopetin 4 vuotta sitten, kun ei niiden napsimisesta hyötyäkään ollut).
Lääkärit ja psykiatrit eivät vain yksinkertaisesti pysty parantamaan sairautta nimeltä yksinäisyys, mitään keinoja sen poistamiseen ei lääkäreillä ole ja avun hakeminen ei johda parantumiseen.
Vaikea antaa enempää neuvoja, kun en tiedä elämäntilannettasi -käytkö töissä, opiskeletko, harrastatko mitään tai mitkä ovat yleiset vuorovaikutustaitosi.
Meinasin vain, että mielialalääkkeet, terapia voi toimia kuin kainalosauva, apuna. Mutta jos olet kokeillut niitä, etkä tunne niistä olevan apua, niin paha sitten sanoa enempää. Mitkään lääkkeethän ei tuo avainta onneen, vaan itse on oltava aktiivinen. Samoin kuin kukaan ei tule sinua vuoteesta tai neljän seinän sisältä hakemaan ulos, ellet sitä itse tahdo.
..ne taitavat olla aika olemattomia ja yksinelämisen takia unohtuneita, kun vertaa vaikka 10 vuoden takaiseen tasoon. Nykyään en osaa kertoa vitsejä enkä keskustella oikein mistään, kuka tällaisesta tylsästä erakosta jaksaisi kiinnostua.
Muuten olen melko aktiivinen, käyn baareissa (lähinnä yksin kököttelemässä ja muutamia sanoja vaihtamassa) melko usein, enkä ole liian ujokaan ja viimeisen vuoden aikanakin olen yrittänyt iskeä/tutustua varmaankin satoihin tyttöihin, mutta ei niitä tällaiset kiinnosta...
Sun pitäs jollain tavoin kohottaa itseluottamustasi. Osta uusia vaatteita, käy parturissa, urheile, tee mitä hyvänsä, mikä vain saa olosi kohentumaan.
Naisena täytyy sanoa, että itseään vähättelevät miehet eivät ole kovin eroottisia ja sama pätee varmasti toisinkinpäin. Hyvä olo näkyy ulos ja parinmetsästyksessä en ainakaan itse ole ensisijaisesti tarjoamassa olkapäätä vaan etsimässä tasapainoista vastakappaletta. Kukaan kun ei voi toista pelastaa.
Yritä päästä menneestä irti, et ole enää se sama pojankloppi kuin 10 vuotta sitten ja varsin toivottavaakin on, että persoonasi olisi siitä kehittynyt. Tiedän, että nämä ovat ärsyttäviä neuvoja, mutta kai samalla opastan itseänikin.
Elämä jää helposti elämättä jos panttaa mennyttä kuin aarretta.
Niin, ja elämää kannattaa etsiä muualtakin kuin baareista. Niissä epätoivo yleensä vain kasvaa.
Sanoit, ettei kukaan voi kiinnostua umpisurullisesta ja epätoivoa huokuvasta persoonasta.
Paitsi ehkä toinen umpisurullinen ja epätoivoa huokuva persoona? Minä uskon, että jokaiselle meistä on joku, joka meitä ymmärtää. m28:ssa on se positiivinen piirre, että hän yrittää. Sitä todennäköisempää on, että se ymmärtäjä löytyy.
Kyllä sinulla on kanssatovereitakin, minä tunnen olevani samanlainen ja samassa tilanteessa kuin sinäkin.Itse olen ehkä suuressa porukassa hiljainen mutten kuitenkaan ujo...Rohkeutta löytyy kyllä. Minua on (ainakin ennen) pidetty ystävällisenä, iloisena ja varsinkin luotettavana... Ja silti olen yksinäinen. Minulla tosin on, ainakin vielä, avomies mutta eipä se yksin riitä.Haluaisitko ehkä kirjoitella?Olisi kiva vaihtaa ajatuksia=)
Hei, kirjottelisin kannssasi mielelläni. Onko sinulla s-postiosotetta, jolla sinut tavottaisin? =)
Tässäpä olisi: [email protected] muuta ku postia tulemaan!=)
Jatka sen pimpin antamista niille epämääräisille tyypeille jota olet tähänkin asti harrastanut. Muista että sähän sen suhteenkin pistit poikki. Mies on tunnekylmä sua kohtaan varmaan ihan syystäkin. Mutta nyt kun sä olet yksin, niin voit hyvin keskittyä vähän siihen opiskeluunkin, etkä aivottomaan pissimäiseen bilettämiseen.
Kiitos asiallisesta kommentista. Sinulla se varmasti onkin hyvä olla itsesi kanssa.
Etpä vastaankaan näyttänyt väittävän. Ehkä olen oikeassa, ehkä väärässä. Yrittäisit vähän rauhottua.
Millainen sä sitten oikeasti olet ihmisenä? Jotenkin kärsimättömältä ja ehkä vähän pinnalliseltakin vaikutat. Mikä ihmeen pakko on sotkeentua kaikenmaailman yritelmiin ja viritelmiin kaikenmaailman miesten kanssa? Etkö voisi ottaa rauhallisemmin ja tavata ihmisiä ihan pelkästään ystävämielessä? Kumminkin itsekin taidat vähän pelätä sitä sitoutumista. Ei luulis noin nätillä olevan ainakaan pulaa ihmisistä.
Jos haluat kirjoitella, niin tässä minun osoitteeni
[email protected]