Tuntuu, että mies on kaikessa innolla mukana, mutta kaikki järjestely ja asioiden selvittäminen jää minulle. Me olemme aloittamassa hoitoa ja kyllä se ruljanssi ja kaikki epämukavuudet jännittää todella paljon. Menemme hoitoihin miehen siittiöiden huonon laadun, määrän ja liikkuvuuden vuoksi, ja vaikkei pitäisi olla aivan mahdotonta, niin silti pelottaa, tuleeko siitä mitään. Ja varsinkin, kun suuremmalta osinhan ne hoidot vaikuttaa minuun naiseen, mies "vain" hoitaa aineen purkkiin ja sillä sipuli. Miten te muut naiset suhtaudutte tähän?
Miten miehenne suhtautuvat
hoitoihin?
71582
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
... kotisivuillamme:
http://personal.inet.fi/perhe/babyproject/
Siellä karvaisempi puoliskoni kertoo tuntojaan meidän hoitojemme ajalta.
Tavallaan ymmärrän mitä tarkoitat, mutta tottahan se myöskin ON, että suurin osa hoitoja kohdistuu juuri SINUUN ja sinun kehoosi. Ja miehet taitavat aika yleisesti ajatella, että naiset luonnostaan ymmärtävät näistä asioista enemmän ja osaavat hoitaa ne niin kuin kuuluu.
Ei muuta kuin kovasti onnea teille ja uskon että miehesi on täysillä mukana ja antaa tukensa kun sitä tarvitset! Noilla jörriköillä taitaa vaan olla joskus vaikeaa osata kertoa se... ;-D
Onneksi olkoon perheenlisäyksestä! Tuo projekti-sana särähtää aina korvaan... Tietysti hedelmöityshoidot ovat vähän enemmän projektiluontoisia kuin luomuyritys, mutta silti. Mielenkiintoinen juttu sinänsä. Mutta miltä sinusta tuntuu se, että miehesi kutsuu sinua mammaksi? Itse en sietäisi mammattelua tai äidittelyä hetkeäkään.
No tuo "projekti"-sana tuli vähän niinkuin miehen ammatin myötä vitsinä ja se sitten vakiintui käyttöön, mutta ainoastaan meidän itsemme kohdalla. En koskaan puhu kenellekään muulle niin, eikä siitä pidä kenenkään loukkaantua.
Kuten myöskin "mamma". Itse käytin sanaa ensin ja -kuten aikaisemminkaan- mieheni EI käytä sitä minusta puhuessaan, jotenkin tuossa päiväkirjassa se oli ihan sopiva.
Muuten en ymmärrä mitä pahaa on äidittelyssä? Tietysti jos tarkoitat sitä, että mies aina sinulle puhuessaan sanoisi esim. "anna äiti minulle se ja se" tai "tuletko äiti tänne". En minäkään siitä pitäisi, enhän ole HÄNEN äitinsä...
Onnea kaikille vauvahaaveissaan!
Niin kauan kuin oli vielä ilmassa toiveita että lapsen voisi saada ns. luomusti, oli kaikki ok.
Kun tuli "tuomio" että ainut vaihtoehto on keinohedelmöitys meillä loppui melkein kaikki fyysinen kanssakäyminen... mitä siihen nyt kuuluukaan. Toki mies tulee klinikalle mukaan jos on tarvis, mutta kertakaan ei ole kysynyt kuinka voin tai muuta, edes näitten rankkojen hoitojen aikana. Muutenkin tuntuu elävän omaa elämäänsä. Joskus kun voimani tuntuvat loppuvan kokonaan eli itkeskelen yksikseni voi hän huomauttaa että lopettaisin turhan stressaamisen. Emme ole enää asioista puhuneet, päivät menevät omaa rataansa. Hoito on taas päällä ja tuntuu että tässä ei ole enää mitään järkeä, vai onko..... Olkaa hyvillänne jos miehenne on aidosti kiinnostunut asiasta. Se, että aikojen varaus ja muu jäisi naiselle, on mielestäni pikku juttu! Toivottavasti olen ehkä se "yksi sadasta" joka joutuu "taistelemaan yksin". Voimia kaikille asioiden kanssa ahertaville.....
tuolla ekalla kysymykselläni. Tietty tässä vaiheessa kyse on aikojen varauksesta ja siitä, että patistaa miestä VIIMEINKIN viemään uuden näytteen ja hoitamaan asian kuntoon, ja että yrittää ottaa selvää eri vaihtoehdoista ja pyörii päivätolkulla netissä vastauksia etsimässä. Miehen kun pitäisi ottaa vähän pilleriä, että siittiöiden laatu paranisi, niin sitäkään ei tehdä kunnolla, koska „ei ole kiva syödä pillereitä“. Mietin vaan sitä, että jos jo tässä vaiheessa menee näin, niin mitenköhän sitä tukea mahtaa riittää sitten kun tulee tosipaikka. Yritän pysyä toiveikkaana, että miehillä vain on eri tyyli osoittaa välittävänsä, mutta kyllä se tuntuu aika kovalta, että itse joutuu kuitenkin käymään ne hoidot ihan toisella tavalla läpi kuin mies, ja että mahtaako se nyt sitten osata ihan oikeesti arvostaa sitä. Miten jaksat taistella yksin??
Kaikkea sitä sitten joutuu tekemään sen elämän suurimman toiveen eteen.
Et todellakaan ole yksin... Meillä on täysin sama tilanne. Ehkä se osaksi johtuu siitä, että miehelläni on tähän asiaan sellainen asenne, että kaikki järjestyy kyllä. Toisekseen hän oli ÄIDILLEEN sanonut, ettei oikein tiedä, mikä hänen roolinsa on tässä hoitorumbassa, kun minun kärsittäväksi jää kaikki fyysinen kipu... Mieheni on myös aina hoitokäynneillä mukana, mutta siinhen se sitten jääkin. Muu aika ollaan kuin koko asiaa ei olisi olemassakaan.
Niin.... en osaa sanoa, miten aina sitten kuitenkin vaikeankin päivän jälkeen taas jaksan ettenpäin...
Tuo "kyllä kaikki järjestyy" asenne kääntyi meillä ainakin sitten loppujen lopuksi jonkinlaiseen epätoivoon tai mitä se nyt onkaan... hän ei koe enää olevan hyötyä siitä että esim. olisimme yhdynnässä. Joten emme sitä enää harrasta! Jotenkin tuntuu siltä että hän vain odottaa kaiken järjestyvän kohdalleen kun vain saisimme sen lapsen.
Tuntuu nyt ainakin siltä että meidän tarinamme ei jatku ikuisesti, jos näissä hoidoissa emme onnistu. On vain mielestäni kohtuutonta, että kaiken tämän hoidon tuoman stressin ja uupumuksen lisäksi hän vielä lisää minun paineitani noilla ajatuksillaan....
Pää on kyllä aikas sekaisin, ainakin nyt...