Olen 19-vuotias mies. Minulla on aina ollut vain muutamia kavereita, koulussa olin melko yksinäinen, en uskalla tutustua ihmisiin, en uskalla kovinkaan paljoa liikkua paikoissa joissa on paljon ihmisiä, yms. En uskalla puhua ujoudestani kenellekään. Olen pohjimmiltani aika puhelias, mutta en uskalla avata suutani ollenkaan isossa porukassa tai jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa. Jos joku yrittää tutustua minuun ja alkaa jutella kanssani, menen aivan lukkoon ja ääneni muuttuu väriseväksi ja hiljaiseksi ja siihen loppuu sen toisen ihmisen kiinnostus minua kohtaan. Tai no, se oli ennen noin. Nykyään uskallan alkaa jo jutella tuntemattoman kanssa ihan kunnolla, mutta vain jos hän tekee aloitteen. Tuntematonta ihmistä en kuitenkaan uskalla itse lähestyä. Haluaisin tutustua ihmisiin, sellaisiinkin ihmisiin, jotka tiedän monen vuoden takaa ja joiden kanssa aiemmin en ole uskaltanut kunnolla kaveerata. Olen kuitenkin tälläistenkin ihmisten seurassa vain ihan hiljaa, koska pelkään heidän reaktioitaan siihen, kun aina hiljaa oleva tyyppi yhtäkkiä avaa suunsa. Ujouteni masentaa minua. Haluaisin aloittaa koko elämäni alusta, ilman ujouttani. En ole koskaan seurustellut enkä edes suudellut tyttöä. Toivoani tulevaisuuteni suhteen en ole kuitenkaan kokonaan heittänyt, koska ujouteni on vuosien saatossa helpottanut. Kuljen aina samat vaatteet päällä ja kulutan kaikki vaatteeni lähes puhki, koska minua jännittää mennä ostamaan uusia vaatteita. En uskalla mennä mihinkään muotiliikkeisiin, koska pelkään mitä siellä ehkä kohtaamani tutut ajattelisivat minusta. Kuvittelen heidän ajattelevan: "mitä tuokin tekee täällä", "ostaako tuo muka täältä vaatteensa". Sisimmässäni kuitenkin tiedän, että ainakaan monet ihmiset eivät näin ajattele. Ostankin vaatteeni yleensä tavarataloista. Yritän aina mennä vaate-, ruoka-, ja muihin kauppoihin sellaiseen aikaan milloin siellä ei ole paljon ihmisiä. Hiukseni ovat rumat enkä uskalla niitä värjätä/laittaa niitä kunnolla/käyttää geeliä, yms. koska pelkään mitä ihmiset siitäkin ajattelisivat. En liiku paljoa ulkona vaikka haluaisin ja jos menen esim. baariin, yritän vain juoda itseni mahdollisimman nopeasti humalaan, jotta itseluottamukseni nousisi. Tykkään olla kännissä, koska silloin itseluottamukseni on huipussaan. Humalassa uskallan tutustua ihmisiin. Olen yläasteiästä saakka tuntenut olevani muiden ihmisten alapuolella. Syytä tähän en tiedä. Päätin lukioni noin kuukausi sitten ja menen tammikuussa armeijaan. Nyt pitäisi hommata töitä tammikuuhun saakka, että saisi edes jotain tekemistä. En kuitenkaan uskalla hakea töitä, koska minua kävisi varmasti jännittämään tavatessani työnantajan. Olen myös ajatellut muuttaa toiseen kaupunkiin. Edes vähäksi aikaa. Silloin pääsisin sellaiseen paikkaan, jossa en tuntisi ketään eikä kukaan tuntisi minua, ja saattaisin tällöin uskaltaa alkaa tutustua ihmisiin. Nyt on vappu ja istun yksin kotonani. Kaverini pyysi soittamaan vappuna jos minulla ei olisi mitään menoa. En kuitenkaan uskalla ottaa häneen yhteyttä, koska ajattelen, että hän pyytäisi minua mukaansa vain säälistä. En muutenkaan yleensä soittele kavereilleni, koska pelkään vain vaivaavani heitä ja ajattelen ettei heitä oikeasti kiinnosta olla kanssani. Kaipaan vain sellaista ihmistä, joka kuuntelisi minua ja ymmärtäisi minua ja rakastaisi minua. Sellaista en kuitenkaan nähtävästi mistään löydä, pääosin siksi koska en liiku paljoa missään. Vähä sekava viesti tuli tehtyä, toivottavasti saatte selvää. Neuvotkaan eivät olisi pahitteksi.
Pakko avautua
ujous masentaa
91570
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
soita, tai jos et uskalla niin vaikka tekstaa sille kaverillesi! ethän ikinä saavuta mitään tuolla lailla, jos et uskalla tehdä MITÄÄN. hanki lääkkeitä ujouteen? lääkäri ei varmasti ihmettele äänesi värisemistä tai muuta jännittämistä. haluatko olla noin ujo vielä viisikymppisenä? elämä menee hukkaaan tuolla lailla. jos et tee mitään pelottavaa, et koskaan tule rohkeammaksi. aloita pienestä, juttele vaikka chatissa jonkun kanssa, tai jotain, mikä vähän pelottaa mutta minkä pystyt tekemään.
En sääli sua, jos sanon että tuo oli hyvin kirjoitettu. Uskotko? En sääli sua, jos sanon että sulla ei ole mitään aihetta tuntea itseäsi muita nolommaksi/huonommaksi. Uskotko??
Kysymys on asenteestasi. Se on aivan surkea. Aliarvioit itseäsi päivästä toiseen rankasti etkä näe asioita samalla tavalla kuin muut näkevät. Nykyajan ihmisistä voin sanoa sen, ettei KUKAAN kiinnitä huomiota siihen, jos joku toinen on samassa vaateliikkeessä asioimassa myös samanaikaisesti. Ihmisiä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta! Jokaisella on oma elämänsä, monilla kauhea kiire koko ajan jonnekin... Eihän kukaan tule pohtineeksi että "hetkonen! Näin tuon ja tuon näköisen miehen vaateliikkeessä tänä aamupäivänä". Niin turhauttavalta kuin se tuntuukin, minun täytyy sanoa totuus: OLET ELÄNYT VALHEESSA VIIMEISET KUUSI, SEITSEMÄN VUOTTA. Kukaan ei tarkkaile sua vaatekaupoissa, kukaan ei halveksu sua toisten seurassa, kukaan ei edes ajattele että sä ajattelisit noin!! Sillä miten kukaan voisi tietää, kuinka luulosairas sä olet? Tämä ei ole haukkumista, vaan kunnon ravistelua sua olkapäille :) Hyvä mies, herää jo! Voit aivan vapaasti mennä liikkeisiin eikä kukaan meinaa mitään. Vaikka kuinka paljon pitäisit itseäsi nolona tai huononnäköisenä, se ei välttämättä ole kuitenkaan toisten ihmisten mielipide! Ei tosiaankaan. Katselet maailmaasi vain omasta näkökulmastasi, muista se. Joku (ellei monikin) voi pitää sinua ties kuinka hurmaavana! Herätys!! Nyt on aika herätä ja havahtua toteamaan, ettei eroa muista yhtään milläänlailla. Jaksamisia sulle herätykseen! :)
jos on saanut sellaista palautetta vierailta ihmisiltä, että uskoo tulevansa huomatuksi?
Nyt otat itseäsi niskasta kiinni. Kukaan ei kiinnitä sinuun sen kummempaa huomiota kuin yleensä kehen tahansa ihmiseen. Kun kaveri pyysi sinua ottamaan yhteyttä, hän tarkoitti sitä, siinä ei ollut kyse säälistä. Kun uskaltaudut ulos kolostasi, aivan varmasti sinua jännittää ekalla, tokalla ja vielä sen jälkeenkin, mutta miten useammin lähdet ulos, sitä helpompaa se tulee olemaan kerta kerralta, vähennä alkoholin määrää, kohta uskaltaudut juttuihin selvinkin päin. Vaatekauppojen myyjät ja parturit ovat asiantuntevia ihmisiä, joiden tehtävä on palvella sinua. Heiltä saat hyviä vinkkejä pukeutumisessa ja hiusten laitossa ja se taas kohottaa entisestään itsetuntoasi. Kaikkea hyvää sinulle toivon minä ja varmaan moni muukin, katsele ympärillesi ja näe ihmiset uusin silmin.
oon ite 20v ja nainen ja kirjoitit kuin suoraan mun elämästä..mietin kanssa aina olisin missä tahansa että mitähän nuo musta ajattelee ja varmaan nuo nauraa just mulle ja kaikkea.. :/
Tuo oire on ainakin mun käsittääkseni hyvin tyypillinen pienissä kaupungeissa asuville. Ns. tuppukylissä on joidenkin hankala elää normaalia elämää, koska kaikki tuntevat tai tietävät toisensa. Monta kaveria on jo mennyt "maan alle" sen takia, kun ovat tehneet jotakin typerää jossakin esim. kännipäissään. Noista virheistä saa sitten kuulla pienissä kaupungeissa vähän liikaakin ja on myös vaikeampi liikkua anonyyminä. (En tosin osaa aivan varmuudella sanoa tästäkään.)
Joo kiitoksia vaan neuvoista. Luulosairashan minä olen, ja aika pahastikin. Kyse on omalla kohdallani oikeastaan siitä, että en uskalla muuttua, vaikka haluaisin, koska pelkään mitä muut siitä ajattelisivat. Olen vain todella ujo ja minulla on huono itsetunto ja itseluottamus. Lisäksi itsearvostukseni on nollissa. Pitäisi oppia vain arvostamaan itseään. Tehtyä ei tekemättömäksi valitettavasti saa, vaikka kuinka haluaisin. Ei koko elämää voi käyttää vanhojen asioiden murehtimiseen. Eiköhän tämä tästä vielä parane.
olen 17vuotias öm... neiti :) muuten kyllä on tuttua. todella hyvin kirjoitit! mulla on ihan sama ongelma. pahinta on ehkä pahat ihastukset joita on sillointällöin. tein pienen aloitteen, jonka takia oin sekaisin seuraavan viikon. lisäsin ihastukseni meseeni! en tiedä onko hän vielekään tajunnut mitään, mutta teen parhaani. olen löytänyt keinon vähän parantaa itseluottamustani edes hetkellisesti tilanteissa joissa ei tarvitse puhua tai mitään. kuuntelen musiikkia josta pidän tai josta saan energiaa (itse kuuntelen esim. kävellessä jotain missä on hyvä kävelyrytmi, kuten pretty woman (varsinkin jos on vähänkin kengissä korkoa) tai tanssikappale jossa ei ole liian nopea tahti). eikä sillä ole niin suurta väliä, mitä joku ajattelee, luultavasti ei ajattele ollenakaan. ja tuskin sitä samaa henkilöä näkee uudestaan. itsetuntoa auttaa se että tunnet itsesi hyväksi. tee niille hiuksille jotain. se, että et itse pidä niistä, on just se joka niistä tekee rumat. kun ite viihdyt, ni maailma ei tunnu niin pahalta. halaus. :)
niin ei varmasti paljoa lohduta kun sanon että ota niskasta itseäsi kiinni. Ensiksikin, jos et uskalla käydä ns. muotiliikkeissä tuttujen pelossa - koitapa naapurikaupunkia jossa kukaan ei tunne sinua. Mene rohkeasti parturiin ja anna parturin toteuttaa itseään. Ulkoisesti itseään voi muuttaa helposti mutta sisäinen muutos vie aikaa.
Luin paljon itseäni tekstistäsi. Olen aina ollut ns. rillipää, lasit -10 ja siitä syystä todella hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Onneksi minulla oli kouluaikoina muutama hyvä ystävä, ystävyyssuhteet ovat vieläkin kunnossa. Olin todellakin kuin Mennään bussilla -sarja Olive, ja häpesin itseäni, yritin olla huomaamaton. Lisäksi olen pitkä, 182 cm, aina luokan pisin... Ei olisi tullut kuuloonkaan että olisin vielä ihastunut johonkin poikaan, herranjestas, mitä se poikakin olisi ajatellut! 18-vuotiaana aloin käyttää piilolaseja ja muutenkin uusin itseäni ja itsetuntoni koheni pikkuhiljaa. Myöhemmin laseroin silmäni että pääsin kokonaan eroon silmälaseista sillä ne olivat se taakka mitä inhoan. Ja sain sen elämäni ensimmäisen poikaystävänkin (nykyinen mieheni) ja tarrasin häneen kiinni siinä pelossa etten muita saa. Virhehän se oli ja siitä olen saanut maksaa raskaimman kautta.
Työpaikan hakeminen oli kauheata, maha oli sekaisin monta päivää ennen mutta kyllä se työpaikkakin löytyi ja auta armias jos tein virheen töissä, sitä häpeää. En vieläkään halua olla isossa porukassa "keskipisteenä" mutta olen oppinut elämään huonon itsetuntoni kanssa. Toki ikääkin on jo 43 vee ja tiedän mitä haluan ja tiedän senkin että ei minun tarvitse saada kaikkien hyväksyntää, eikä myöskään tarvitse olla kiltti. Joudun yhä vieläkin työni puolesta tilanteisiin joissa menen aivan lukkoon ja huomaan puhuvani tyhmiä .... Mutta minä olen oma persoonani ja niin olet sinäkin!
Toivon ettei sinulta vie yhtä kauan oppia hyväksymään itsesi kun minulta vei. Ja ehkä sinua lohduttaa tieto että et todellakaan ole ainoa.
Aloita tosiaan siitä ulkoisen olemuksen muutoksesta, sillä itsetunto kohenee vauhdilla kun saat "uudet tuulet puhaltamaan! Mikään ei ole niin ihanaa kun astua kampaajalta uusine hiuksineen!
Tsemppiä sinulle kovasti!