Tämä on omasta tyylistäni poikkeava ns. taiteellinen (ymmärtäkää siis outo kirjoitusasu) kirjoitelma. Tehdessäni yritin pitää mielessäni avainsanoina yksinkertaisuutta, tunnelmaa ja tuttuvani lasta, joka toimi suurimpana inspiraationa.
Nukkumaanmenoajan jälkeen
Herään keskellä yötä ilman mitään erityistä syytä. Pimeyden keskellä tuijotan sängystäni valkoista valojuovaa vastakkaisessa seinässä.
Minut valtaa omituinen tunne, mitä en unohda.
Pimenee hetkeksi, mutta sitten taas kirkastuu.
Juova värjäytyy punaiseksi silmänräpäyksessä.
En uskolla kurkistaa aivan sänkyni vieressä olevasta oven raosta vaan katseeni pysyy veren tahraamassa valojuovassa.
On hiirenhiljaista.
Sitten kuuluu samanlainen tömähdys kuin pudonneesta perunasäkistä. Huoneesta , josta valo tulee, hiljaa valittaa ääni kipu ja tuskaa. En ensin tunnista ääntä, kunnes se pyytää äitiäni soittamaan ambulanssin. Puristan peittoani, mutten niin kovasti kuin isäni puree hammasta yhteen viereisessä huoneessa.
Outo tunne vain vahvistuu, sillä kuulen äitini kylmän rauhallisen äänen. Äitini yleensä huutaa hysteerisenä minulle, jos olen saanut haavan polveeni leikkiessäni, toisin kuin nyt. He keskustelevat kuiskaillen. En saa sanaakaan selvää.
Kuuluu kummia ääniä, joita en osaa tunnistaa tai kuvailla.
Uudet valot alkavat tanssia mustalla seinällä. Ensin punainen, verenpunaista tahraa laimeampi sävy, ja sen jälkeen sininen valopallero, jotka täyttivät koko huoneen loisteellaan. Ne hyppivät seinältä toiselle, mutta ne pysähtyivät pahaenteisesti verijuovan ympärille ja jäivät siihen vilkkumaan.
Ambulanssimiehet koputtivat oveen ja askelivat varmoin askelin sisään. Heidän äänesä olivat varmat ja rauhoittavat.
"Ei hätää, apu on täällä", sanoo äänekkäästi mies ja kolistelee lääkärinlaukkuaan. Nyt innostun, sillä pelkoni haihtui hetkeksi. Nousen jo istumaan. Paloin halusta nähdä, mitä oli tapahtunut.
Sitten seurasi paha sana ja voihkaisu toiselta mieheltä, mikä ei kuulostanut enää rohkealta tai varmalta.
Hiljaisuus
tuntui kestävän ikuisuuden ja se kylmensi sydämeni.
Raavaat miehet, joiden hermot olivat terästä ja mieli rautaa, olivat vaimenneet. Maailma pysähtyi neljäksikymmeneksi sekunniksi (laskin sen seinäkelloni naksauksista) ja hetken se oli ymmällään eikä osannut lähteä kulkemaan.
Miehet ambulanssista tekevät isälle kaikkensa, mutta mitkään niistä äänistä eivät kuulostaneet lupaavilta. He päättävät viedä isäni mukanaan. He eivät voineet luvata mitään.
Isä ei selvinnyt yön yli.
Hänen kuolemasta ei puhuttu. Se oli hävetty mysteeri, mille ei kaivattu ratkaisua. Hautajaiset pidettiin nopeasti. Viimeisten hyvästien jättäjiä ei ollut paljoa, juuri lainkaan itseni ja äitini lisäksi. Arkun kansi pidettiin tiukasti kiinni.
Itkin, vaikka yritin olla tekemättä sitä. Äitin silmät pysyivät kuivina.
Vuodet vierivät. Käyn aina silloin tällöin isäni haudalla. Tällä kertaa kaikki oli toisin.
Äitini, se narttu, seisoi haudan äärellä. En tiedä miten, mutta tiesin, että hänellä oli jotain tekemistä isäni kuoleman kanssa.
Mieleni tekisi juosta tuon vanhan naisen luo ja ravistella hänestä totuus ulos.
Mutten voi,sillä olen
Kahdeksanvuotias pikku-poika
ja tuijotan valkoista valojuovaa pimeässä huoneessa.
Nukkumaanmenoajan jälkeen
Herään keskellä yötä ilman mitään erityistä syytä. Pimeyden keskellä tuijotan sängystäni valkoista valojuovaa vastakkaisessa seinässä.
Minut valtaa omituinen tunne, mitä en unohda.
Pimenee hetkeksi, mutta sitten taas kirkastuu.
Juova värjäytyy punaiseksi silmänräpäyksessä.
En uskolla kurkistaa aivan sänkyni vieressä olevasta oven raosta vaan katseeni pysyy veren tahraamassa valojuovassa.
On hiirenhiljaista.
Sitten kuuluu samanlainen tömähdys kuin pudonneesta perunasäkistä. Huoneesta , josta valo tulee, hiljaa valittaa ääni kipu ja tuskaa. En ensin tunnista ääntä, kunnes se pyytää äitiäni soittamaan ambulanssin. Puristan peittoani, mutten niin kovasti kuin isäni puree hammasta yhteen viereisessä huoneessa.
Outo tunne vain vahvistuu, sillä kuulen äitini kylmän rauhallisen äänen. Äitini yleensä huutaa hysteerisenä minulle, jos olen saanut haavan polveeni leikkiessäni, toisin kuin nyt. He keskustelevat kuiskaillen. En saa sanaakaan selvää.
Kuuluu kummia ääniä, joita en osaa tunnistaa tai kuvailla.
Uudet valot alkavat tanssia mustalla seinällä. Ensin punainen, verenpunaista tahraa laimeampi sävy, ja sen jälkeen sininen valopallero, jotka täyttivät koko huoneen loisteellaan. Ne hyppivät seinältä toiselle, mutta ne pysähtyivät pahaenteisesti verijuovan ympärille ja jäivät siihen vilkkumaan.
Ambulanssimiehet koputtivat oveen ja askelivat varmoin askelin sisään. Heidän äänesä olivat varmat ja rauhoittavat.
"Ei hätää, apu on täällä", sanoo äänekkäästi mies ja kolistelee lääkärinlaukkuaan. Nyt innostun, sillä pelkoni haihtui hetkeksi. Nousen jo istumaan. Paloin halusta nähdä, mitä oli tapahtunut.
Sitten seurasi paha sana ja voihkaisu toiselta mieheltä, mikä ei kuulostanut enää rohkealta tai varmalta.
Hiljaisuus
tuntui kestävän ikuisuuden ja se kylmensi sydämeni.
Raavaat miehet, joiden hermot olivat terästä ja mieli rautaa, olivat vaimenneet. Maailma pysähtyi neljäksikymmeneksi sekunniksi (laskin sen seinäkelloni naksauksista) ja hetken se oli ymmällään eikä osannut lähteä kulkemaan.
Miehet ambulanssista tekevät isälle kaikkensa, mutta mitkään niistä äänistä eivät kuulostaneet lupaavilta. He päättävät viedä isäni mukanaan. He eivät voineet luvata mitään.
Isä ei selvinnyt yön yli.
Hänen kuolemasta ei puhuttu. Se oli hävetty mysteeri, mille ei kaivattu ratkaisua. Hautajaiset pidettiin nopeasti. Viimeisten hyvästien jättäjiä ei ollut paljoa, juuri lainkaan itseni ja äitini lisäksi. Arkun kansi pidettiin tiukasti kiinni.
Itkin, vaikka yritin olla tekemättä sitä. Äitin silmät pysyivät kuivina.
Vuodet vierivät. Käyn aina silloin tällöin isäni haudalla. Tällä kertaa kaikki oli toisin.
Äitini, se narttu, seisoi haudan äärellä. En tiedä miten, mutta tiesin, että hänellä oli jotain tekemistä isäni kuoleman kanssa.
Mieleni tekisi juosta tuon vanhan naisen luo ja ravistella hänestä totuus ulos.
Mutten voi,sillä olen
Kahdeksanvuotias pikku-poika
ja tuijotan valkoista valojuovaa pimeässä huoneessa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
tekstissäsi on syvyyttä joka koskettaa
mutta
loppu jäi minulle avoimeksi sillä tavalla, että haluaisin tarinan vielä jatkuvan niin, että...
kirjoittaisitko seuraavaksi äidin tarinan?
En tiedä voiko kirjailija saada suurempaa rohkaisua työnsä jatkamiseen kuin toiveen lukijalta. Kiitokset siitä.
Valitettavasti en ole ajatellut jatkaa tarinaa (ainakaa näillä näkymin). Pojan voin mahdollisesti "adoptoida" toiseen novelliin, mutta äidin jätän rauhaan. Syy siihen on se, että äiti oli isän kuolemaan aiheuttaneen tapahtuman ainut silmännäkijä. Haluan jättää sen ratkaisemattomaksi mysteeriksi. Äidin tunteista en voisi kirjoittaa, koska niissä joutuisin viittaamaan itse tapahtumaan ja ehkä paljastamaan oliko hän murhaaja vai onneton sivustakatsoja. En varmaan tullut ilmi sitä, että äitiä epäilty mistään henkirikoksesta ("Ei hän voinut mitenkään tehdä sitä", sanoi rikostutkija)
Jos loppu jäi tosiaan vaivaamaan, voithan kirjoittaa oman tulkintasi. Mikäli teet niin, ilmottaisitko valmiista luomuksesta ;)