Kerronpa teille oman tarinani lyhyesti. Menetin muutama vuosi sitten yhdessä yössä jalkojeni hallinnan kokonaan. Aamulla vain heräsin, enkä pystynyt kävelemään. Sairaalassa sain vaikka minkälaisia tuomioita; olin halvaantunut, minulla oli välilevyn pullistumia selässä, välilevykanavassa oli ahtaumia, minulla todettiin krooninen välilevyrappeumatauti. Lopulta sisältäni löydettiinkin jotain aivan muuta, olin raskaana, aivan alussa mutta kuitenkin. Minulle sanottiin suoraan, että jollei raskauttani keskeytetä, halvaantuisin pysyvästi, koska selkäni ei kestäisi raskautta. Kohtu painaisi kasvaessaan toiselta puolelta hermoja, joita pullistumat painaisivat toiselta puolelta ja halvaantuisin pysyvästi. Lisäksi kaikki kipulääkitykseni lopetettiin ja lisää lääkitystä luvattiin antaa vasta, kun olisin laittanut nimeni aborttipapereihin. Kiemurtelin sairaalan vuoteessa kuin mato koukussa kauheissa tuskissa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että abortti on ainoa keino päästä ulos tilanteesta. Ajattelin, etten pystyisi edes hoitamaan lasta halvaantuneena. Lääkitys oli todella rankkaa, morfiinista alkaen, eikä mikään auttanut särkyyn. Neurokirurgi määrättiin tekemään minulle selkään suuri leikkaus, jossa oli myös 50 prosenttinen todennäköisyys halvaantua pysyvästi. Lääkärit uskoivat, etten voisi koskaan saada lapsia. Yksi ainoa lääkäri uskoi minun ehkä saattavan paranevan ilman leikkausta.
Kieltäydyin leikkauksesta. Paranemiseni on ollut hidasta ja tuskallista. Nykyään kuitenkin kävelen omin jaloin, vaikkakin selkä on koko ajan kipeä. Lisäksi harrastan tanssimista ja uimista parantaakseni selän liikkuvuutta. En voi nukkua liian pitkiä unia, etten jäykisty liikaa. Kipu on jokapäiväistä ja kokoaikaista. Mutta sokerina pohjalla, minulla on nyt pieni vauva. Raskausaika meni hienosti, synnytin normaalisti alateitse vaikka minulle suositeltiin leikkausta ja olin erikoistarkkailussa koko raskausajan. Usein mietin kuitenkin sitä pientä, syntymätöntä lastani, ja kuinka millainen hänestä olisi tullut.
Olenko minäkin teidän mielestänne murhaaja? Eikö aborttiin todellakaan oikeuta mikään? Sijoittakaa itsenne minun asemaani, ja miettikää, mitä olisitte tehneet?
Kieltäydyin leikkauksesta. Paranemiseni on ollut hidasta ja tuskallista. Nykyään kuitenkin kävelen omin jaloin, vaikkakin selkä on koko ajan kipeä. Lisäksi harrastan tanssimista ja uimista parantaakseni selän liikkuvuutta. En voi nukkua liian pitkiä unia, etten jäykisty liikaa. Kipu on jokapäiväistä ja kokoaikaista. Mutta sokerina pohjalla, minulla on nyt pieni vauva. Raskausaika meni hienosti, synnytin normaalisti alateitse vaikka minulle suositeltiin leikkausta ja olin erikoistarkkailussa koko raskausajan. Usein mietin kuitenkin sitä pientä, syntymätöntä lastani, ja kuinka millainen hänestä olisi tullut.
Olenko minäkin teidän mielestänne murhaaja? Eikö aborttiin todellakaan oikeuta mikään? Sijoittakaa itsenne minun asemaani, ja miettikää, mitä olisitte tehneet?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olisin silti synnyttänyt lapsen. ihan niinkuin itsekkin myöhemmin sitten synnytit uuden elämän. Minä itse en olisi kyennyt enkä kykenisi elämään sen asian kanssa, että olisin joskus elämässäni tehnyt abortin. Kunnioitan elämää todella!!
Tottakai olisin varmasti vain itkenyt kuultuani kuinka asia on, mutta olisin myös tiennyt sen, etten olisi kyennyt enää jatkamaan tätä elämää jos olisin tehnyt abortin, olisin vain itkeä vollottanut senkin takia, ja se olisi aina syyttänyt minua... olisin tuntenut itseni murhaajaksi, tappajaksi olisi ollut kauheat oman tunnon tuskat... parempi halvaantunut ja rakas pikkuinen sylissäni kuin puolihalvaantunut ja hirveät omantunnon syytökset ja tuskat.
Tämöiseen lopputulokseen olisin itsetullut. Vaikka asia olisi ollut vaikea ja päätös joka tapauksessa vaikea puoleen tai toiseen. Mutta kun olisin laskenut plussat ja miinukset tähän olisin päätynyt. Me abortin vastustajat emme ole mitään tuuliviirejä, se on vain kertakaikkiaan niin VAHAVA se miten koetaan uusielämä ja miten ajatellaan se jo elävänä ihmisenä kun se on jo ihan pieni siel äidin kohdussa. Itse en olisi kyennyt elämään asian kanssa.. vaikka olisi ollut kyllä vaikeata elää senkin kanssa että olen halvaantunut loppuiäkseni..mutta mieluumin halvaantunut ja rakas lapsi sylissäni kuin puolihalvaantunut ja hirveät omantunnon syytökset...luulisin että niistä omantunnonn syytöksistä en ikinä pääsisi eroon, se olis kuin elinkautinen, vaikka olisinkin sitten halvaantunut äiti....
Selvästikään et ole kokenut kroonista kipua, eipä voi muuta sanoa. Siinä vaiheessa kun kipu ylittää ihmisen sietokyvyn, et pysty nukkumaan, et kävelemään, et istumaan, et syömään, et makaamaan aloillasi, et puhumaan, jalkasi eivät toimi, et pysty pidättämään pissaa tai kakkaa ja toinen kätesi on myös halvaantunut, uskoisin sinunkin tekevän mitä tahansa että saat edes hetkellistä helpotusta mistä tahansa lääkkeestä tai huumeesta.
eli riskeeraisit oman elämäsikin synnyttämisen uhalla? kuka siitä lapsesta sitten huolehtisi jos halvaantuisit kaulasta alaspäin, et ainakaan sinä!
antaisitko adoptioon vai miehesikö hoitaisi teitä molempia? et taida ajatella kunka hankalaa elämäsi olisi halvaantumisen jälkeen, et voisi edes syödä itse, sinulla joutuisi olemaan hoitaja 24/7! itse olen abortin kannalla jos elämäntilanteet niin vaativat, mutta minustakin on huolestuttavaa kuinka paljon niitä kuitenkin tehdään!
Joo-o, tekopyhä idiootti
Ikää kaksitoista ja kutsuu itseään nimimerkissä naiseksi? Tuo kaikki paljo elämän kokemus näkyy kirjoituksesta...