Viimeiset 4 vuotta on menneet jokseenkin "masennushumussa", juurikaan mitään tekemättä. Joku vuosi sitten aloitin hoidon menemällä psykologitantan puheille ja aloin imemään lääkkeitä. Puoli vuotta sitten aloitin työkokeilun ja siinähän sitä aikaa kuluteltu.
Mutta nyt viimeaikoina sitä on kokenu jonkulaisen ahdistavan herätyksen, "olen kohta 26 ja ikäni asunu kotona" eli tarttis kai saada jotain aikaseks, mutta argh. Muutamaa kämppää käyny tsekkaan mut jostain syystä eivät innostaneet, tuntuu että keksin itselleni tekosyitä "liian pieni, liian meluisa ympäristö" yms. Ja mitä enemmän kämppiä katselee, sitä vahvemmin tuntuu ettei hommasta mitään tule. Ja mä ku ajattelin että homma helpottais ku ilmat lämpenee ja tulee valoisampaa jne. mut pskat.
Näiden muuttoahdistuksien kautta tulee sit semmone "mitä järkee koko elämässä"-ajattelu ja senmyötä taas viimeaikoina alkanu ajatteleen myös itsetuhoisuuksia. Että miten helppoa se oliskaan ku ei olis olemassakaan, menis nukkuun eikä koskaan heräis. Ku enhän mä täältä kotookaan ahdistuksineni kerran mihinkään pääse. Ei jaksa.
Tuntuu ettei psykollekaan uskalla asiasta kertoo vaan niille(kin) on pakko vetää jotain "voin paremmin"-roolia kokoajan. Kai sitä pelkää että ne pistää jonneki pehmustetulle osastolle jos äityy kuoleman ihannointiaan mainostelemaan. Tai ehkä se oliski vaan hyväks, mistäs sen tietää.
Mutta nyt viimeaikoina sitä on kokenu jonkulaisen ahdistavan herätyksen, "olen kohta 26 ja ikäni asunu kotona" eli tarttis kai saada jotain aikaseks, mutta argh. Muutamaa kämppää käyny tsekkaan mut jostain syystä eivät innostaneet, tuntuu että keksin itselleni tekosyitä "liian pieni, liian meluisa ympäristö" yms. Ja mitä enemmän kämppiä katselee, sitä vahvemmin tuntuu ettei hommasta mitään tule. Ja mä ku ajattelin että homma helpottais ku ilmat lämpenee ja tulee valoisampaa jne. mut pskat.
Näiden muuttoahdistuksien kautta tulee sit semmone "mitä järkee koko elämässä"-ajattelu ja senmyötä taas viimeaikoina alkanu ajatteleen myös itsetuhoisuuksia. Että miten helppoa se oliskaan ku ei olis olemassakaan, menis nukkuun eikä koskaan heräis. Ku enhän mä täältä kotookaan ahdistuksineni kerran mihinkään pääse. Ei jaksa.
Tuntuu ettei psykollekaan uskalla asiasta kertoo vaan niille(kin) on pakko vetää jotain "voin paremmin"-roolia kokoajan. Kai sitä pelkää että ne pistää jonneki pehmustetulle osastolle jos äityy kuoleman ihannointiaan mainostelemaan. Tai ehkä se oliski vaan hyväks, mistäs sen tietää.
Vastaukset 3
Vanhimmat
pelon ja epätoivon alueella olen kokenut. On kamalaa, kun ei luota itseensä ja elämäänsä, vaan kaikki ahdistaa ja tuntuu ylitsepääsemättömältä.
Ei ole sinun syysi, että olet tuossa tilanteessa, vaan tämän toimimattoman yhteiskunnan. Täällä on liian kovat lait. Pitäisi jaksaa ja pitäisi keretä ja pitäisi pärjätä ja aina kaikki pitäisi tapahtua nyt.
Muistan kuinka itsestäni aikanaan oli vaikeaa irtautua kodistani, mutta se johtui siitä, että kodissa oli ongelmia, enkä luottanut, että siellä pärjätään ilman minua.
Jumala, joka on aina määrätyissä tilanteissa pannut minuun vauhtia, ajoi minut melkein itsenäiseen elämään. Ja kumma kyllä, sielläkin lapsuuden kodissta pärjättiin, vaikka minä en enää ollutkaan joka hetkinen asioiden hoitaja. Olin tehnyt itsestäni tärkeämmän, kuin todellisuudessa olin.
Sinulla on vaikea kausi menneillään, pitäisi itsenäistyä ja pärjätä uudessa elämässä ja jättää lapsuuden koti käyntipaikaksi.
Minä sanon sinulle, että yritä, yrittänyttä ei laiteta. On mahdollista, että sinä totut piankin itsenäiseen elämään.
Yritä löytää sellainen paikka, joka olisi hyvässä ympäristössä ja jossa voisit viihtyä. Anna ennen vaikka aikaa kulua enemmänkin etsintään, kuin että otat tympeän kämpän.
Elämän katsomustasi tuntematta, en viitsi alkaa kertomaan miten minä olen onneni saanut, mutta kirjoitan pienen runonpätkän: "Monen katkeran tuskan käyden, olen saanut onneni täyden ja siitä iloitsen."
Jos haluat enemmän tutustua siihen, mistä onneni on peräisin, lue tuolta alla olevasta "lähettiläs" ketjusta, niin saat tietoa.
En olisi nuorempana uskonut, että minusta voi tulla täysin luottava, turvallinen, vapaa, iloinen ja onnellinen, mutta niin vain kävi. En pelkää mitään, enkä turhia murheita kanna.
Toivon sydämestäni, että sinäkin löydät onnesi ja uskallan sanoa, että niin käy.
Eniten hommassa tuntuu mättävän se, etten ajattele kotoa muuttamista edes "omana parhaanani" vaan koska muut/yhteiskunta odottaa mun niin tekevän. Tuntuu että kaikki teen jotenkin muita miellyttääkseni ja siitä sitten itse vaan masennun.
Voin tältä pohjalta melkein arvata miten tulee käymään jos muuttaisin yksin omaan kämppään - ehkä sen "alkuihastuksen" jälkeen palautuu tympeä arki ja mielialat laskee, erakoidun entistä pahemmin jne. kun ei ole enää sisaruksia pitämässä mua järjissäni. Tavallaan kyllä haluan olla yksin (ulkomaailman ihmisiltä) mutta olen silti tottunut sosiaalisuuteen perheen kanssa ja miten siinä sitten muuten tulisi käymään jos tämä(kin) viedään pois...
Vaikka tokkopa olisin maailman ensimmäinen ikänsä kotona asuva peräkammaripoika, voi kai homman niinkin hoitaa jos se kerran itsestä parhaalta tuntuu. Maallakin kun vielä asutaan, vain lammas puuttuu.
Mä olin myös kerran 26 vuotias, ja istuin silloin samassa huoneessa,lähes samojen tavaroiden keskellä kuin nytkin kun tätä kirjoitan. Silloin ei ollut näitä teknisiä vempaimia ja kontrasti tuntuu oudolta; olen edelleen kuin 26 vuotias entinen minäni keskellä menneisyyttäni mutta silti uudessa vieraassa nykyhetkessä johon en tunne mitenkään kuuluvani.
Nyt olen 48 vuotias. Enkä ole elämässäni kyennyt tekemään mitään. Olen täsmälleen samassa tilanteessa, samalla tyhjällä mielellä kuin 22 vuotta sitten. Masennuin vakavasti, toimintakyvyttömäksi lopulta, jo vuonna 1983. Yritin itsemurhaa tosissani, mutta jäin vahingossa henkiin, mutta en eloon. Siitä asti olen vain ollut olemassa, jatkoajalla, väliaikaisesti. Tekemättä mitään oikeita suunnitelmia, totisesti päivän tai tunnin kerrallaan. Nykyään minun on jo mahdoton hahmottaa tapahtunutta, uskoa sitä todeksi. Oudosti huvittuneena, kyynisenäkin kai odotan vain että aika kuluu loppuun. En mieti enää itsemurhaa, sillä ei ole väliä, olenhan koko aikuisikäni ollut vain ilmaa, hologrammi. Muiden elättinä tai hoidossa olen maannut. Mitään en muista menneestä ajasta, paitsi joitain välähdyksiä jostain kaukaa, kuin jonkun muun elämästä.
Nyt sattui parempi hetki, jaksoi kirjoittaa.
Lopetan nyt ja vajoan takaisin mustaan pumpuliin, jossa olen vaikken olekaan.
Masennus, tunnen ehkä sen, mutta se ei tuo elämääni takaisin.
Siis, tee heti jotain asialle,mitä ikinä suinkin pystyt, heti, älä odota huomiseen. Minun huominen on kestänyt vuosikymmenestä toiseen. Oikeasti menetin pelin jo alkuvaiheessa, mutta en sitä tajunnut, silloin.
Masennukseni syy? Harvinaista kai, mutta olen aina tiennyt sen tuskaisen kirkkaasti. Se on yksinkertaisesti ylipääsemätön rakkauden menetys. Mutta, onko se sittenkään niin harvinaista?
Hyvää yötä.