Olen 27-vuotias nainen. Olen luultavasti ollut masentunut aika pitkäänkin teini-ikäisenä. Muistan kun olin noin 15-16-vuotias ja pahimmassa vaiheessa masennusta. Oireet: itketti lähes joka päivä(ilman mitään kunnon syytä), itsetunto nollassa, itsensä inhoaminen ja vähättely, tulevaisuuden pelko, itsemurha-ajatukset. Halusin kuolla, mutta en pystynyt tekemään itsemurhaa. Ajattelin monesti hirttäytyväni koska en nähnyt mitään tulevaisuutta. Muutaman kerran itkettyäni useita tunteja otin vyön ja koitin kiristää sitä kaulani ympärille mutta otin sitten pois kun naama oli tulipunainen. Sitten taas itkin sitä kun ei minusta ollut itseltäni henkeä ottamaan. Ajattelin että olin surkea ja saamaton kun en tuotakaan pysty tekemään mikä taas lisäsi itkuani ja itsesääliäni. Minusta ei mielestäni ollut mihinkään. Inhosin itseäni kun en ollut kuten muut vaan elämäni oli yksinäistä ja ilotonta.
Jotenkin piristyin vähän kun sain koiranpennun itselleni ja sain siitä iloa. Sitten en enää kait ajatellut itsemurhaa vaikka minulla oli vieläkin vuosia erittäin huono itsetunto ja vieläkin itkin monesti jopa tuntikausia yhteen menoon ja inhosin itseäni.
Olen aina ollut kiltti ja hiljainen ja olen lukenutkin että juuri kiltit ihmiset kääntävät vihansa itseään kohtaan. Olikohan tämä sitten sitä. Haluaisin tietää mikäli muilla on ollut samanlaisia tuntemuksia.
Jotenkin piristyin vähän kun sain koiranpennun itselleni ja sain siitä iloa. Sitten en enää kait ajatellut itsemurhaa vaikka minulla oli vieläkin vuosia erittäin huono itsetunto ja vieläkin itkin monesti jopa tuntikausia yhteen menoon ja inhosin itseäni.
Olen aina ollut kiltti ja hiljainen ja olen lukenutkin että juuri kiltit ihmiset kääntävät vihansa itseään kohtaan. Olikohan tämä sitten sitä. Haluaisin tietää mikäli muilla on ollut samanlaisia tuntemuksia.
Vastaukset 5
Vanhimmat
vaivaa, melkeen masentavimmalta masennuksessa on se ku ei ole edes pokkaa itseensä nirhata eikä missään nää mitään innostavaa että niistä ajatuksistakaan pääsis eroon. Sitä on silleenn inhottavasti loukussa...
Niin joo onhan se ikävää jos on masennusta.
Mutta jospa Sinulla on sisaria, ja tietysti vanhemmat.
Mutta mitäpä tehdä jos esim. sisaret ei vaan oikeesti välitä eivätkä halua auttaa Sinua?
Taikka sitten jos vaikka jos toinen sisarista on niin hölmö ettei osaa auttaa vaikka haluiskin?
Entä jos edes toinen vanhemmistasi ei välitä?
niin ettei mun masennusta ymmärtäneet vanhemmat. Pitivät vaan laiskana. Sisaruksista toinen ei tiedä mitään masennuksestani ja eikä toinenkaan oikeen mitään. Muilta ihmisiltä olen saanut salattua kaiken.
että millekkään kallonkutistajalle en ainakaan mene koska tulevaisuuteni olisi aivan pilalla. En haluaisi olla "hullun leima otsassa" vaan mieluummin sinnittelin itse terveiden kirjoissa. Miten kävisi työn, ystävien tai puolison saannin. Noin minä ajattelin ja pelkäsin jopa laitokseen sulkemista vaikka luultavammin olisin saanut vaan jotain masennuslääkettä. Kuitenkin olen sitä mieltä että masennuslääkkeillä varmaankin saadaan ahdistunut olo pois joten kait niistäkin jotain hyötyä on ja vältytään itsemurhilta.
olen nyt 20 vuotias ja elämän pitäisi olla mitä onnellisinta ja välillä onkin. on ihana poikaystävä, perhesiteet ja kaverisiteet kunnossa ja muutenkin käyn töissä ym. Nuorempana minua kiusattiin koulussa mikä johti itseni inhoamiseen . . .
vaikean murrosiän jälkeen olen ollut hyvin kiltti ja rauhallinen, enkä koskaan enään suuttunut kenellekään. . Välillä tekisi mieli sulkeutua tästä maailmasta inhoamaan itseään, oikein rauhassa. . . sitten alkaa taas itkettämään. .
muutama viiko sitten kolaroin toisen pyöräilijän kanssa ja jotenkin purskahdin siitäkin itkuun kun ei käynyt pahemmin. Jotenkin on sellainen tunne että itseään täytyisi vavisuttaa tunnetasolla jotenkin että elämä maistuisi . . . olisi se sitten melkein kuoleman kokeminen tms.
Välillä tuntuu kuin eläisin vain muille mielekkäänä, eikä minusta olekaan sanomaan mitä haluaisin itse, itsetuntoni takia tai muusta syystä kuten etten tiedä parempaa vaihtoehtoa. Ja jotenkin elämäni tuntuu niin valmiilta, enkä uskallakaan muuttaa mitään radikaalisti, muutakuin ulkonäköäni melkein jatkuvasti. En tiedä etsinkö itseäni vai onko tämä masennusta, muttakun ei sitä pysty vain olemaan olemassa.
Itsemurhaa en ole kokeillut mutta miettinyt erinäisin tilantein miten sen tekisin. Muutama unelma minulla on vielä toteuttamatta -ajatus saa minut jatkamaan naama hymyssä. (nekin unelmat ovat varsin materialistisia ja kalliita)