Miten te muut suurperheistä lähtöisin olevat olette menestyneet elämässänne? Otetaan myös huomioon myös sellaiset, joilla ei ole verisiteitä "ylimääräisten" ihmisten kanssa. En ajattele nyt suuren lapsiluvun omaavia perheitä, vaan sellaisia joissa vaikkapa lapsen vanhemmat asuvat omien vanhempiensa kanssa tai jossa isoisät -äidit tms. ovat vaikkapa naapureina, eli tavoitettavissa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Asettivatko omat isovanhempanne vielä rajoja vanhempienne käyttäytymiselle, sinun käyttäytymisellesi tai omalle käyttäytymiselleen? Puhuivatko omista elämänkokemuksistaan, tunteistaan vaikkapa menetyksistään, siitä miten kokivat perhetilanteenne?
Onko tällaisen perhemallin omaavilla ylipäätään taipumusta mielenterveysongelmiin? Olenko väärällä palstalla?
Kuinkahan paljon tällaisia perheyhteisöjä on enää nykyaikana olemassa? Meillä tämä "erilainen" perhemalli on toiminut lähtökohtaisesti hyvin. Olemme selvinneet vaikeistakin elämän kriisitilanteista. Myös ainakin toinen tai molemmat vanhemmistamme ovat eläneet tällaisessa perhemallissa ja tulos on ollut hyvä. Heillä ei ole mielenterveysongelmia. Kun ajatellaan vaikkapa sellaisia yleisiä elämäntilannetta arvoivia seikkoja, voin suositella tällaista perheiden yhdessä eloa.
Kaikilla oli kuitenkin vastuu sekä omastaan, että toistensa hyvinvoinnista. Kun nämä kaikki seikat vaikuttavat kaikkiin muihinkin perheen jäseniin. Sairastuminen saattaa parhaimmassa tapauksessa kulkea tavallaan ketjureaktiona, voisi verrata pisaratartuntaan, joka voi olla hyvin vaarallinen tällaisessa tapauksessa, jossa on paljon huolehdittavia.
Miten tulette toimeen muiden ihmisten kanssa? Miten muut ihmiset osoitttavat huomiota teille, ottavat teidät huomioon? Millaisten ihmisten kanssa ongelmia esiintyy? Millaisten ikäryhmien? Millaiset asemat näillä ongelmatapauksilla on heidän omissa perheissään? Miten koitte asemanne perheessä? Kuinka tiedostitte oman paikkanne?
Itse koin olevani hyväksytty, en koskaan millään tavoin ylimääräinen, tiedostin ketkä olivat "liikaa" ja ketkä eivät. Yritin myös osoittaa tunteita näitä "liikaihmisiä" kohtaan huomioimalla heitä myös positiivisin tavoin. Negatiivisiakin sai olla, niistäkään he eivät rankaiseet. Ja koin heidän pitävän siitä. Jos oli liikaa niin se sanottiin suoraan tai sen huomasi muiden (esim. vieraiden) käytöksestä. Aina piti ottaa vierailijat huomioon. Meille oli aikaa vähintäänkin sitten myöhemmin.
Onko tällaisen perhemallin omaavilla ylipäätään taipumusta mielenterveysongelmiin? Olenko väärällä palstalla?
Kuinkahan paljon tällaisia perheyhteisöjä on enää nykyaikana olemassa? Meillä tämä "erilainen" perhemalli on toiminut lähtökohtaisesti hyvin. Olemme selvinneet vaikeistakin elämän kriisitilanteista. Myös ainakin toinen tai molemmat vanhemmistamme ovat eläneet tällaisessa perhemallissa ja tulos on ollut hyvä. Heillä ei ole mielenterveysongelmia. Kun ajatellaan vaikkapa sellaisia yleisiä elämäntilannetta arvoivia seikkoja, voin suositella tällaista perheiden yhdessä eloa.
Kaikilla oli kuitenkin vastuu sekä omastaan, että toistensa hyvinvoinnista. Kun nämä kaikki seikat vaikuttavat kaikkiin muihinkin perheen jäseniin. Sairastuminen saattaa parhaimmassa tapauksessa kulkea tavallaan ketjureaktiona, voisi verrata pisaratartuntaan, joka voi olla hyvin vaarallinen tällaisessa tapauksessa, jossa on paljon huolehdittavia.
Miten tulette toimeen muiden ihmisten kanssa? Miten muut ihmiset osoitttavat huomiota teille, ottavat teidät huomioon? Millaisten ihmisten kanssa ongelmia esiintyy? Millaisten ikäryhmien? Millaiset asemat näillä ongelmatapauksilla on heidän omissa perheissään? Miten koitte asemanne perheessä? Kuinka tiedostitte oman paikkanne?
Itse koin olevani hyväksytty, en koskaan millään tavoin ylimääräinen, tiedostin ketkä olivat "liikaa" ja ketkä eivät. Yritin myös osoittaa tunteita näitä "liikaihmisiä" kohtaan huomioimalla heitä myös positiivisin tavoin. Negatiivisiakin sai olla, niistäkään he eivät rankaiseet. Ja koin heidän pitävän siitä. Jos oli liikaa niin se sanottiin suoraan tai sen huomasi muiden (esim. vieraiden) käytöksestä. Aina piti ottaa vierailijat huomioon. Meille oli aikaa vähintäänkin sitten myöhemmin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olen kolmanneksi vanhin 11 lasisesta perheestä. Hyvin olemme pärjänneet kaikki lapset elämässä. Kenelläkään ei ole mielenterveyden diagnoosia. Ei myöskään rikollista taustaa. Kaikki ovat suht. korkeasti koulutettuja myös. Suurin osa meistä työskentelee esimiesasemassa. Puolet aviossa puolet eronneita ainakin kerran.
Itse en hyväksy auktoriteetteja ja se on ehkä ainoa luonteenpiirre mikä on tavallisuudesta poikkeava. Olen myös hyvin suojeleva lastani ja lapsenlastani kohtaan ehkä jossain määrin liiankin auttamishaluinen. Tunnen aika voimakasta vastuuta ja velvollisuudentunnetta kaikkia läheisiäni kohtaan.
Viihdyn itsenäisessä työssäni ja teen työtä ihmisten parissa.Kaikilla muilla paitsi nuorimmalla on lapsia. Nuorinkin ehtii vielä kun ei ole kuin 30v.
Ei siis pahemmin miel.terv.ongelmia kellään. Kaikki ovat hyvin omatoimisia. Minulla, olen nainen, ja yhdellä veljelläni on kausiluontoista alkoholin runsasta käyttöä mutta silti työt hoidetaan.Kaikki sisarukseni ja minä olemme työelämässä ja suhteellisen työteliäitkin.
Ystävämme saivat aina tulla meille, kun halusivat. Itselleni ei ole jäänyt minkäänlaista auktoriteettikammoa. En ole kokenut yleisesti ottaen, että minulla olisi ollut liikaa rajoja. Ymmärsin että kaikki rajat eivät sopineet enää tähän päivään ja koska ne eivät sopineet niin ei niitä silloin tarvinnut rajan luojankaan takia noudattaa.
Odotan aikalailla moitteetonta käytöstä paitsi itseltäni myös muilta. Moitteeton ei ole sama, kuin täydellinen, pidättäytyvä, kylmä. Voidaan puhua tilanteeseenkin sopivasta käyttäytymisestä. Otan mielestäni myös joskus liian vahvasti vastuuta lähimmäisteni hyvinvoinnista. Suren heidän elämäänsä ihan liian raskaasti. Tämä on molemminpuolista.
En mielestäni ole yleensä huomionhakuinen, jota näin suuresta perheestä lähtöisin olevan voisi kuvitella olevan. En täysin ymmärrä, mihin muut pyrkivät silmiinpistävällä huomionhakuisuudellaan, joka tapahtuu muiden kustannuksella. Miksi viihdyttää itseään niin? Heikompi on kuitenkin aina heikompi ja vahvempi aina vahvempi. Ei tuulimyllyjä vastaan kannata taistella.
Olen huomannut välillä olevani jonkinlaisessa konfliktitilanteessa terveydenhuollon kanssa. Huomasin tämän ensikertaa kouluaikoina. Olen arvellut, että he eivät ymmärrä lähtökohtiani. En ole tietoinen kuinka paljon he ymmärtävät perhetilanteestani ja siellä muodostuneesta itsetunnostani. Arvelen, että he itse ovat aikalailla esimerkki perheistä, "normaaleista", jossa vanhemmat käyvät töissä, pari lasta ja että minua verrataan tällaisista "ihanne"perheistä tulleisiin ihmisiin, mikä ei välttämättä palvele kaikkien hyvää tarkoittavia tarkoitusperiä.
Itse olen ollut koulukiusattu. Voimavarani onneksi riittivät tietoisesti tapahtuneeseen uuden seuran etsimiseen ja sitäkautta elämäni jatkamiseen. Meilläkään ei ilmene rikollisia taustoja, mielenterveysongelmia löytyy jonkinverran. Melko lieviä kuitenkin. Esiintymiskammoa, itsetunto-ongelmia. Uskon etteivät suurperheestä kotoisin olevat tunne tarvetta harrastaa kiellettujä, rikollisia asioita, vaan että he sopeutuvat yhteiskuntaan melko hyvin, kun ovat tällaisesta perhemallista, jossa on pakotettu ottamaan toinen toisensa huomioon ja johon he ovat syntyneet ja johon heidän vanhempansa ovat syntyneet.
Voisitteko kuvitella sairastuvanne mielenterveysongelmiin, jos voisitte, niin millaisiin? Itsetunto kun kokemukseni mukaan tuppaa näissä rakentumaan aika hyvälle pohjalle ja luohan tämä vahvuuksiakin tietyille elämänaloille. Toisaalta jos on vahvuuksia on myös heikkouksia, joita ole ylempänä maininnut. Hyvä itsetunto luo hyvää pohjaa hyvälle yleiskunnolle.
Jos minun olisi pakko kuvitella jokin mielisairaus johon voisin sairastua, niin sitten valitsen manian.
Pakko-oireinen häiriökin on mielestäni aika hyvin sijoittunut, samoin syömishäiriöt.
Käsittääkseni ystäväni sairastaa maniaa, johon hänellä on lääkityskin. Hän ei ole suurperheenlapsi, päinvastoin. Suurperheessä ei tekeminen koskaan lopu kesken. Ei pääse kehittymään sellaisia ongelmaksi käyviä maneereja, joita suorittaa jatkuvasti. Lääkitys on mielestäni hyvin mielenkiintoinen pointti myös tässä mania asiassa. Miksei mieluummin kompensoida näitä asioita muihin asioihin?
Kenestä ystävästäsi sinä puhut? Anteeksi en ymmärrä. Ajattelin että me kaksi ihmistä jotka olemme keskustelleet puhumme molemmat ihan omasta itsestä, ei ystävistä. Sisarukset tietysti mainitsimme. myös.
Minä valitsisin manian, koska oletan että silloin on kivaa. Ehkä olen ymmärtänyt väärin?
Kai sullakin nyt tuttavia on? Ei mielensairautta ja siten lääkitystä voi koskaan valita. Ajattele muuten kuinka hirveä tilanne olisi, jos tarpeelliseksi katsottu lääkitys jouduttaisiin poistamaan sivuvaikutuksiensa vuoksi. Kuinka potilas sitten enää voisi olla ja kuinka ihmiset voisivat sun kanssa olla tekemisissä, kun olet vaarallinenkin. Ja mikä vaaratilanne tällaisesta voisi yleensäkin aiheutua. Miksi ajattelet, että puhuisin koko ajan itsestäni? Miksi en vertailisi kokemuksiani? Miksi se nyt on kiellettyä? Ja voihan täällä uskotella ihan mitä haluaa, kunhan vain huolehtii ettei loukkaa yleistä järjestystä.
Mun mielestä vain perhelähtökohdilla saattaa olla mielensairauksiin yhteys, ainakin persoonallisuushäiriöihin. Rikkoutunut persoonallisuus ei kenekään terveyttä edistä. Näitä ei varmaan suurperheissä, jossa jokaisella on oma hyväksytty paikkansa, kauheasti esiinny.
Kenelläkään tästä mitään tutkimusta? Ajatelkaapa lestadiolaisia ja ihan mielisairauksiksi luokiteltavia sairauksia.
Niin, kun vastasin kysymykseen, minkä mielisairauden voisit kuvitella saavasi, joka oli osoitettu suurperheestä lähtöisin oleville henkilöille, sanoin valitsevani manian.
Tarkoitan sillä sitä, että kun piti siis kuvitella joku, mikä tahansa mielisairaus, niin käsitän että silloin voin sen valita. Jos minä kuvittelen jokin mielisairauden tulevan itselleni, niin silloin minä tietysti valitsisin sen, eikä se silloin oikeasti minulla ole.
Ja voin sen tietysty vaihtaakin. Ottaisin mieluiten ehkä sittenkin sellaisen, minkä voisi parantaa myös äkkiä pois. Mania taitaa olla ikuinen, siispä vaihdan sen esim.neuroosiin.
Mä mietin, että kuinka tällainen perhe oikeasti vaikuttaa mielensairauksien esiintyvyyteen? Ennenhän nämä tällaiset perheet olivat käsittääkseni hyvinkin yleisiä ja mielisairaudet taas melko harvinaisia... Otettiin toiset ihmiset aivan erilailla huomioon. Se on mielestäni myös tilanantamista. Jos sinut on osattu huomioida ja antaa itsellesi ja läheisillesi tilaa ja rauhaa, niin osaat vastaavasti aivan varmasti jatkaa perinnettä omassa elämässäsi.
Lähinnä näitä mielensairauksia esiintyi ennen vanhaan tunnontarkoilla, paljon itseltään vaativilla esimerkiksi taiteilijoilla, kirjailijoilla. Käsittääkseni he myös viettivät paljon aikaa yksin. Toisaalta voi tällä asialla olla sellainen negatiivinenkin kääntöpuoli, varsinkin jossain vanhoillisemmissa perheissä, että ei oikein ollut varaa mielisairaaloihin tai mihinkään muihinkaan hoitoihin eikä haluttu mitään kunnalliskoteja maineen takia käyttää ja toiminta oli sitten sen mukaista.
Ajattelen tätä myös voimavarojen kasvamisen kannalta? Perhehän monesti luo voimavaroja jo varhaislapsuudessa ja muissa kehitysvaiheissa tapahtuneiden "tunne-elämän voittojen" kautta. Miksi näitä ei ole enää? Juuri maaseudullakaan ei näitä enää tapaa. Onko sodat ja sodanjälkeinen aika muuttaneet yhteiskuntarakennettamme niin, ettei tällaisten muodostuminen olisi enää käytännössä mahdollista?
Muuten, neuroottisuus voi olla luonteenpiirre, joka kehittyy lapsuudessa ja jota voi hallita ja jonka kanssa voi elää. Ja nauttia niistä. Voisiko ajatella, että neuroosit luovat myös turvallisuuden tunnetta?
Millaiset juuret sinulla on? Omassa perheessäni on myös tasa-arvoperiaate toteutunut mielestäni hienosti. Kaikki sukumme naiset ovatkin sen verran tempperamenttisia, ettei heitä olisi edes kannattanut yrittää hallita.
Jos toteutan tilanantamisperiaatetta omassa elämässäni? Puuttuvatko vaikkapa parisuhteesta tällöin haasteet?
Miten suurperhe vaikuttaa sosiaalisiin taitoihin ja niiden muodostumiseen?
Olen maanviljelijä perheestä. Epätavallisesta ehkä siksi, kun vaikka oli paljon lapsia myös isä osallistui lasten- ja kodinhoitoon. Isän taloustöihin ja lastenhoitoon osallistumista yritettiin kylläkin salata naapureilta ja vierailta, ehkä siksi, ettei isä joudu pilkan kohteeksi. Luulen että kaikki sen kuitenkin tiesi.
Neurooseista en tiedä mitään, jos ei oteta huomioon sellainen asia että olen joissain asioissa täysin ehdoton.Onko sellainen neuroosi? Mitä ne neuroosit oikein ovat? Ketä ne häiritsevät, asiaomaista vai kanssaihmisiä?
Vastuunottaminen on ainakin helppoa suurperheen vanhimmassapäässä kasvaneelle. Ehkä se, että on opetettu työhön ja toisia auttamaan on minun voimavarani. Myöskin luovuus ja taiteellisuus oli sallittua kokonani, siksi katsoisin luovuuteen kasvamisen voimavarakseni. Tässä tarkoitan lähinnä sitä, että käden taidot kehittyivät ehkä pakostakin. Suurperheessä on pystyttävä tekemään monenmoista viritystä, koska kaikkea ei tule valmiina ja on osattava korjata se mikä on rikki.