Tässä olisi yksi muistuma parinkymmenen vuoden takaa. Toinenkin on mielessä mutta siitä lisää myöhemmin.
Olin yhtenä syksyisenä aamuyönä kotitaloni kainalossa olevassa pikkuhuoneeksi kutsutussa peltikattoisessa huoneessa lukemassa. Hiljalleen minut valtasi pelkotila, voisi sanoa että "niskakarvani nousivat pystyyn". Istuin sängyllä ja kuuntelin, kaikki aistit äärimmilleen viritettyinä. Jollain lailla tiesin että kohta tapahtuu jotain.
Oli hiiskumattoman hiljaista, ja sitten se tapahtui: ullakon välikammarin ovelta pikkuhuoneen yläpuolelta alkoi kuulua raskaita askelia, ikäänkuin joku olisi kävellyt siellä peltikatolla kovapohjaisilla kengillä.
Askeleet kulkivat suoraan pääni yli räystäälle. Sitten ei kuulunut mitään. Loogisesti ajatellen olisi ollut järkevää mennä ulko-ovelle, sytyttää valo ja katsoa kuka siellä räystäällä seisoo, mutta jostain syystä tämä vaihtoehto ei sillä hetkellä edes häivähtänyt mielessäni.
Sen sijaan tuli ajatus, että yläkerrassa asuva äitini olisi käynyt keittiössä, ottanut puukengät keittiön kaapin edestä ja mennyt katolle tupakalle. Vaikka ei siellä katolla juuri kukaan koskaan käynyt edes päivän valossa, saati sitten pimeässä yössä.
Siinä tilanteessa se oli kuitenkin ainoa järkevä selitys, minkä pystyin kehittämään. Toimin lähinnä vaistojen varassa.
Siispä nousin ja menin eteiskäytävään ja salin ovelle. Ajattelin mennessäni että "nyt kun minä käännän tuota kahvaa ja avaan tuon oven niin minä näen että keittiöstä kajastaa valo, sen täytyy olla niin".
Käänsin kahvaa ja avasin oven. Salissa oli läpitunkematon pimeys. No, tietenkin äiti oli sammuttanut valon yläkertaan mennessään mutta kunhan pääsen tuonne välikammariin ja keittiön ovelle ja naksautan valot päälle niin näen, että ne puukengät ovat hävinneet sieltä keittiön kaapin edestä. Ne ovat aivan varmasti hävinneet.
Hapuilin keittiön oven suulle ja naksautin valot välikammariin. Siinä valossa näin ne puukengät olivat keittiön kaapin edessä juuri samassa paikassa kuin mihin ne olivat illalla jääneet.
Sinä hetkenä minulta loppuivat selitykset. Naksautin valot pois ja menin takaisin pikkuhuoneeseen. Nukahdin sitten jossain vaiheessa mutta sinä yönä minä en sammuttanut valoja.
Olin yhtenä syksyisenä aamuyönä kotitaloni kainalossa olevassa pikkuhuoneeksi kutsutussa peltikattoisessa huoneessa lukemassa. Hiljalleen minut valtasi pelkotila, voisi sanoa että "niskakarvani nousivat pystyyn". Istuin sängyllä ja kuuntelin, kaikki aistit äärimmilleen viritettyinä. Jollain lailla tiesin että kohta tapahtuu jotain.
Oli hiiskumattoman hiljaista, ja sitten se tapahtui: ullakon välikammarin ovelta pikkuhuoneen yläpuolelta alkoi kuulua raskaita askelia, ikäänkuin joku olisi kävellyt siellä peltikatolla kovapohjaisilla kengillä.
Askeleet kulkivat suoraan pääni yli räystäälle. Sitten ei kuulunut mitään. Loogisesti ajatellen olisi ollut järkevää mennä ulko-ovelle, sytyttää valo ja katsoa kuka siellä räystäällä seisoo, mutta jostain syystä tämä vaihtoehto ei sillä hetkellä edes häivähtänyt mielessäni.
Sen sijaan tuli ajatus, että yläkerrassa asuva äitini olisi käynyt keittiössä, ottanut puukengät keittiön kaapin edestä ja mennyt katolle tupakalle. Vaikka ei siellä katolla juuri kukaan koskaan käynyt edes päivän valossa, saati sitten pimeässä yössä.
Siinä tilanteessa se oli kuitenkin ainoa järkevä selitys, minkä pystyin kehittämään. Toimin lähinnä vaistojen varassa.
Siispä nousin ja menin eteiskäytävään ja salin ovelle. Ajattelin mennessäni että "nyt kun minä käännän tuota kahvaa ja avaan tuon oven niin minä näen että keittiöstä kajastaa valo, sen täytyy olla niin".
Käänsin kahvaa ja avasin oven. Salissa oli läpitunkematon pimeys. No, tietenkin äiti oli sammuttanut valon yläkertaan mennessään mutta kunhan pääsen tuonne välikammariin ja keittiön ovelle ja naksautan valot päälle niin näen, että ne puukengät ovat hävinneet sieltä keittiön kaapin edestä. Ne ovat aivan varmasti hävinneet.
Hapuilin keittiön oven suulle ja naksautin valot välikammariin. Siinä valossa näin ne puukengät olivat keittiön kaapin edessä juuri samassa paikassa kuin mihin ne olivat illalla jääneet.
Sinä hetkenä minulta loppuivat selitykset. Naksautin valot pois ja menin takaisin pikkuhuoneeseen. Nukahdin sitten jossain vaiheessa mutta sinä yönä minä en sammuttanut valoja.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Pakko tunnustaa, se olin minä. Anteeksi.
En voinut millään vastustaa kiusausta kokeilla uusia puukenkiäni teidän peltikatolla.
En tiennyt, että säikähtäisit niin että muistaisit tapauksen vielä 20-vuoden päästäkin. Olen pahoillani.
Joku kyseli taannoin uusien kummitusjuttujen perään ja sitten kun sellaisen kertoo niin joku heti vesittää sen. Laitetaan Vapun piikkiin. No, myönnetään että se oli huono tarina. Siinä oli painovirhekin eikä mitään varsinaista huippukohtaa :( Ainoa pointti on se että se perustuu tositapahtumiin (kuten monet keskinkertaiset TV-leffat tietenkin).
Just tätä tää on! Kyllä pistää ärsyttämään sellaset vesittävät kommentit.. Kummitusjuttuja on kiva lukea näistä kommenteista huolimatta!
"Loogisesti ajatellen olisi ollut järkevää mennä ulko-ovelle, sytyttää valo ja katsoa kuka siellä räystäällä seisoo, mutta jostain syystä tämä vaihtoehto ei sillä hetkellä edes häivähtänyt mielessäni."
Keksitty juttu tai ei, tuohon uteliaisuuteen näyttää jenkkikauhuleffojen perusteella kuolevan yhdeksän kymmenestä amerikkalaisesta teinistä ;)
Mitäs sinä sitten tekisit, jos kuulisit jonkun kulkevan katollanne? Kyllä minä ainakin menisin katsomaan, että mitä perkelettä, nyt alas sieltä.
En ainakaan menisi yksin pimeällä katsomaan, se on varmaa. Vaikka ei olisikaan yliluonnollinen juttu niin kukaan kovin järjissään oleva (tyyliin tuttu naapuri) tuskin katollani marssisi. Tai noihin päätelmiin varmasti tuollaisessa tilanteessa päätyisin.
Yövyin suvun omistamassa autiotalossa Itä-Suomessa.
Oli sanottu hiukan vihjaten, ettei yksin yöpyminen olisi ehkä viisasta.
Ulko ja väliovi oli varmasti lukittu. Jollakin aikaa yöstä heräsin raskaisiin
askeliin, jotka ohittivat alakamarin oven, jatkuivat ilman ovien aukaisuääniä
yläkerran rappuihin.
Pelkäsin, ettei heikkokuntoinen "pumppuni" niin hirveää pelonrasitusta.
Äänet loppuivat. Aamuyöstä jopa uni tuli.
Jäin töihin taloon viikoksi. Koko ajan siellä on tunne, etten ole talossa yksin.
Tunne on muuttunut varmuudeksi, että henki on edesmennyt isoveljeni.
Hän auttaa minua "rajan takaa" - myös tultuani nykyiseen kotiini Länsi-Suomeen.
Mitään ylimääräisiä ääniä en ole enää siellä kuullut.
Nuori sukuun kuulunut mies yöpyi vaimonsa kanssa talossa.
He molemmat heräsivät itsepintaiseen lankapuhelimen hälytykseen.
Linja on ollut yhdistämättä jo 10v. Ei siellä sen puoleen ole lankapuhelintakaan.
Minun rakkaan, psyykenlääkkeensä kerralla syöneen veljeni kerrotaan kummitelleen kesäasunnollamme. Raskaita miehenaskelia. Sammakko alkoi hyppiä tuvassa, ja kun toinen veljeni sai sen pussiin ja oli viemässä ulos, ei pussissa ollutkaan mitään. Niin hän kertoi - ja oli tohkeissaan.
Uskoa vai ei? Siinä minunkin, järkinaisen, ongelma.
Vain rautarohkeat tuossa talossa yksin yöpyy. Hekin uskovat hengen häiritsevän vain kokeillakseen...
Tuo sammakkojuttusi on mielestäni selvä osoitus, että sen suggeroija elää ja tuntee
sekä talon, että ihmisiä siellä.
Hän tekee "kuikkakopostemppuja" pelotellakseen.