Löysin taas mielenkiintoisen artikkelin Annasta numero 17 eli viimeisimmästä lehdestä. Se on hyvät neuvot palstalla, jossa psykologi Lea Polso vastaa ihmisten kysymyksiin.
Tällä kertaa kysymyksessä on kirjoittaja, joka kysyy, että "voinko hyväksyä itseni ylipainoisena?" Lea Polso vastaa, että "elämme visuaalista aikaa, jossa ulkonäön merkitys korostuu. Lihavaa ihmistä pidetään helposti huonompana kuin laihaa".
Artikkeli jatkuu:"perinteisten laihdutuskeinojen onnistuminen on vain 5-7 prosentin luokkaa. Pudotetu kilot palaavat yleensä takaisin viiden vuoden sisällä".
Artikkelissa hän kehottaa kysyjää miettimään, mikä on ajanut hänet laihduttamaan. Lea Polso jatkaa, että "laihduttaminen voi olla ehto omalle itsearvolle tai itsekunnioitukselle naisena. Moni laihduttaja tuomitsee itsensä välitilaan ja elää sitten-kun-elämää. Sitten, kun olen laihtunut x kiloa, oikea elämä alkaa. Sitten voin hyväksyä itseni, ostaa kauniita vaatteita ja lähteä rantalomalle. Sitten olen niin hyvässä kunnossa, että kehtaan mennä kuntosalille ja jumppaan".
Lea Polson mukaan näin ajatteleva ihminen elää elämän "eteisessä". "Elämän eteisessä asuja kokee olevansa sekundakansalainen, joka ei ole riittävän arvokas ansaitakseen parempaa ennen kuin laihtuu. Tämä johtaa pirulliseen laihdutuskierteeseen ja syö itsetuntoa".
En kirjoita tähän koko artikkelia, mutta eikö ole tutun kuuloista asiaa. Kuinka moni meistä elää siellä "elämän eteisessä sitten-kun-elämää"? Lea Polso kehoittaa kysyjää (ja meitä muita saman asian kanssa kamppailevia) "astelemaan elämän pöytään sellaisena kuin tällä hetkellä on kunnioittaen itseään ja omaa kroppaansa ehdoitta. Kun elämä on täyttä ja on tyytyväinen, ei erehdy syömään ruokaa elämän nälkän, vaan voi elää ryhdikkäänä, tasapainoisena ja tyytyväisenä".
Vielä lopuksi Lea Polson artikkelista: "Oman itsensä hyväksymisestä löytyy syvä ilo ja energia"
Viisas nainen! Mitä mieltä olette? Eikö ole paljon sellaista, mitä tällä palstalla ollaan pohdittu? Ihanan positiivista ajattelua!
Tällä kertaa kysymyksessä on kirjoittaja, joka kysyy, että "voinko hyväksyä itseni ylipainoisena?" Lea Polso vastaa, että "elämme visuaalista aikaa, jossa ulkonäön merkitys korostuu. Lihavaa ihmistä pidetään helposti huonompana kuin laihaa".
Artikkeli jatkuu:"perinteisten laihdutuskeinojen onnistuminen on vain 5-7 prosentin luokkaa. Pudotetu kilot palaavat yleensä takaisin viiden vuoden sisällä".
Artikkelissa hän kehottaa kysyjää miettimään, mikä on ajanut hänet laihduttamaan. Lea Polso jatkaa, että "laihduttaminen voi olla ehto omalle itsearvolle tai itsekunnioitukselle naisena. Moni laihduttaja tuomitsee itsensä välitilaan ja elää sitten-kun-elämää. Sitten, kun olen laihtunut x kiloa, oikea elämä alkaa. Sitten voin hyväksyä itseni, ostaa kauniita vaatteita ja lähteä rantalomalle. Sitten olen niin hyvässä kunnossa, että kehtaan mennä kuntosalille ja jumppaan".
Lea Polson mukaan näin ajatteleva ihminen elää elämän "eteisessä". "Elämän eteisessä asuja kokee olevansa sekundakansalainen, joka ei ole riittävän arvokas ansaitakseen parempaa ennen kuin laihtuu. Tämä johtaa pirulliseen laihdutuskierteeseen ja syö itsetuntoa".
En kirjoita tähän koko artikkelia, mutta eikö ole tutun kuuloista asiaa. Kuinka moni meistä elää siellä "elämän eteisessä sitten-kun-elämää"? Lea Polso kehoittaa kysyjää (ja meitä muita saman asian kanssa kamppailevia) "astelemaan elämän pöytään sellaisena kuin tällä hetkellä on kunnioittaen itseään ja omaa kroppaansa ehdoitta. Kun elämä on täyttä ja on tyytyväinen, ei erehdy syömään ruokaa elämän nälkän, vaan voi elää ryhdikkäänä, tasapainoisena ja tyytyväisenä".
Vielä lopuksi Lea Polson artikkelista: "Oman itsensä hyväksymisestä löytyy syvä ilo ja energia"
Viisas nainen! Mitä mieltä olette? Eikö ole paljon sellaista, mitä tällä palstalla ollaan pohdittu? Ihanan positiivista ajattelua!
Vastaukset 13
Vanhimmat
"Sitten voin hyväksyä itseni, ostaa kauniita vaatteita ja lähteä rantalomalle."
Mikä estää lähtemästä rantalomalle? Haluan nähdä rannoilla myös isoja naisia ylipainoineen. Parasta kun on kaikenmuotoisia naisia, eivätkä kaikki ole samankokoisia.
Mukava kuulla, että mielestäsi kaikenkokoiset naiset saavat näkyä rannoilla! Valitettavasti vain, jos olet lukenut tämän palstan kirjoituksia, mitään sen pahempaa ei ole kuin lihava nainen! Hyvä, että joku on erimieltä!
Tämä aika on sellaista, että kaikkien naisten pitäisi olla hoikkia, mutta muodokkaita Barbie-nukkeja. Hyvin harva, jos kukaan, mahtuu siihen muottiin. Eikä se ajatus ole pelkästään miesten, vaan myös naiset vaativat
itseltään "täydellisyyttä" ulkonäön suhteen. Kun siihen ei ole mahdollisuuksia, aletaan karttaa yleisiä paikkoja mm. uimarantoja, -halleja ja eri liikuntapaikkoja. Mielessä pyörii jokunlainen kuva itsestä millainen "pitäisi" olla. Ja sitten eletäänkin sitä "sitten-kun-elämää eteisessä".
Eikä helpota yhtään, että tällä palstalla lihavista on tehty laiskoja, ahneita, itsekurittomia, tyhmiä, kieroja ym.ym. Mutta hyvä, että on sinunlaisiasikin, jotka toivottavat kaikki "tervetulleiksi" rannoille!
Olen hoikka nainen ja nuorena jopa hyväkroppainen, mutta lasten jäljiltä raskausarpeni saavat kropan näyttämään seepralta. Minäkään en voi kuvitella meneväni uimahalliin tms. paikkaan koska häpeän arpiani.
Kyllä niitä raskausarpisia äitejä, laihempia tai lihavampia, käy uimahalleissa. Minulla on reuma ja oikeastaan vesiliikunta on sellaista, jossa minunkin on hyvä olla. Ja on ylipainoa ja on raskausarpia, mutta menen sekaan "rohkeasti". Eikä siellä hallin puolella kokouimapuvussa kukaan näe niitä raskausarpia.
Jos ihan totta puhun, niin kyllä minuakin aina välillä "hävettää" sinne mennä, mutta olen sen päättänyt, että menen kaikesta huolimatta! Enkä ole huomannut, että kukaan olisi mitenkään karsastanut minua siellä muitten naisten joukossa. Kaikkihan me ollaan eri näköisiä, on kauniita nuoria naisia kauniine kroppineen ja sitten meitä "isomahaisia raskausarpisia mammoja", mutta ei valittamista. Saunassa olen huomannut, että ei siellä koko ratkaise, kun päästään jutun juureen kiinni. Ehkä nämä häpeät on siellä omien korvien välissä!
Muistan omasta lapsuudestani yhden uimahallireissun kaverini kanssa, kun tuijotettiin sellaista tuhdimpaa tätiä, joka oli suihkussa. Ei me oikeasti niitä sen kiloja tuijotettu, vaan sillä rouvalla oli sellainen ihmeellinen "tappi" toisen kankun keskiosassa ja sitä me ihmeteltiin. Pikkutyttöjen tapaan varmaan kuiskailtiin toisillemme siitä "tapista" ja kikatettiin. Tämä rouva kääntyi ja sanoi meille, että tällaisia teistäkin tulee kunhan vanhenette. Ei tiennyt rouva kuinka oikeassa oli, paitsi ettei sitä "tappia" ole ainakaan vielä kankkuun kasvanut.
Itse olen viettänyt siellä elämän eteisessä viimeiset kymmenen vuotta suuren ylipainoni kanssa.Kokoajan olen ollut laihdutuskuureilla ja tulos on ollut jatkuvasta jojoilusta lisää ja aina lisää kiloja. Olen ajatellut ja suunnitellut mitä teen sitten kun painan alle sata ja sitten kun olen normaalipainoinen.Kaikki hyvä ja odottamisen arvoinen on siellä sitten kun olen laiha.Aika säälittävää minusta ja siksi halusinkin siihen muutoksen! Vuoden vaihteessa päätin muuttaa elämäni ja alku vaikuttaa ihan lupaavalta. Muutin elämäntapani lähes kokonaan. Paino on pudonnut jo reilut kymmenen kiloa, olen alkanut harrastaa liikuntaa ja muutenkin olen reipastunut.Tukkani olen värjännyt ja leikkauttanut ihan uudenlaiseksi ja vaatehankinnoissa olen alkanut jo etsiä uuden tyylini mukaisia vaatteita. Itsetuntoni on jo vähän parantunut ja elän nyt enemmän tässä hetkessä kuin vuosiin. Itse olen sitä mieltä, että tyytyminen ja sopeutuminen omaan ylipainoon ei ole paras ratkaisu. Sellaisia asioita joita todella haluaa ja mitä oikeasti voi muuttaa, ja painon voi, kannattaa tavoitella. Olen ylpeä itsestäni ja siitä mitä olen jo nyt saavuttanut. En tarkoita pelkästään pudottamiani kiloja vaan monia muitakin voittamiani esteitä, suurin osa henkisiä, jotka ovat olleet aiemmin esteenä tehdä asioita joita olen halunnut.
Huomasitko tuon Lea Polson artikkelista poimimani kohdan "kun elämäsi on täyttä ja olet tyytyväinen, et erehdy syömään ruokaa elämän nälkään". Ei artikkelissa sanottu, että älä tee muutoksia, vaan juuri päinvastoin. Kun päässä pyörii muutkin ajatukset kuin laihduttaminen ja sen jälkeen alkava "elämä", ei tarvitse täyttää ruualla sitä tyhjää aukkoa, joka on elämän nälkää. Eli, kun sinulla (minulla) on muutakin elämässä kuin "painon vahtimista", uusille asioille on tilaa.
Sinähän olet toiminut juuri niin kuin tuossa artikkelissa sanotaan. Olet löytänyt elämääsi muutakin ja tehnyt konkreettisia muutoksia. Onnea sinulle jatkossakin, eletään täyttä elämää!
Kiitos Pelleriinalle mielenkiintoisen artikkelin raportoimisesta. Minä jos kuka olen elänyt tuota sitten kun -elämää. Ennenkaikkea vaateasiassa elän sitä totaalisesti, kuvittelen miten sitten ostan sitä ja tätä kun nyt saa tyytyä niihin kaapuihin, joita kaupasta sattuu löytymään. Ai että se entisenä vaatefriikkinä tympäisee. Huomaan tuon sitten kun-asenteen myös reissuilla miten ajattelen, että jos voisin pukeutua siten tai täten, sitten vasta voisin täysillä nauttia reissusta.
Toisaalta en halua olla itseeni tyytyväinen tämän kokoisena sillä sisälläni koko ajan oikea minäni huutaa ulospääsyä. Ammi kuvasi hyvin sitä miten ylipainon pudottamiselle on henkisiä esteitä, jotka on pakko raivata tieltä pois, haluttuun lopputulokseen pääsemiseksi. Itse olen pieniä haparoivia askelia tuolle tielle päässyt ottamaan ja uskon että suuntani on oikea. Jatkuvasta laihdutuskuurillaolosta ei ole mitään hyötyä, jos tuloksia ei kuitenkaan synny, kun ei ole laihtumiseen henkisesti valmis.
En halua olla itseeni tyytyväinen tämänkokoisena senkään tähden, että tiedostan ylipainon aiheuttamat terveysriskit ja haluaisin elää vielä tervettä ja aktiivista elämää.
oli hyvää luettava.itse ajattelen juuri näin.ja pelkään etten kelpaa sellasena kun olen.vaikka onhan se ehkä niin että vaikka kuinka laihtuisi niin se oma minä ei muutu.ja se itsekuri on minulla ainakin kadoksissa. ajattelutapa pitää muuttaa ja alettava pakkokeinoin hyväksymään itsensä ja elämään elämää. muuten sekin menee hukkaan.
Eräässä toisessa Lea Polson artikkelissa on tämmöinen ohje:"pilko tavoite osiin ja etene pienin, mitattavissa olevin askelin". Ei siis tarvitse ajatella, että nyt minä muutun yhdessä yössä ja alan laihduttaa suuria kilomääriä pienessä ajassa, vaan muutos tapahtuu
pienin "vauvanaskelin". Samalla on aikaa oppia hyväksymään itsensä. Hitaasti tapahtuvat muutokset ovat pysyvämpiä kuin nopeasti toteutetut. Katso vaikka joka aamu peiliin ja sano sille peilin "kuvatukselle :)", että "minä olen hyvä ja tarpeellinen itselleni ja muille, juuri sellaisena kuin olen". Alat uskomaan siihen pikku hiljaa, usko pois, olen kokeillut!
mielikuvaharjoittelua.
Olen päässyt yli tuon-sittenkun-vaiheen, että olen onnellinen!
Käyn kuntosalilla,säännöllisesti, kävelen,liikun, aina kun voin. En enää käytä tekosyitä,kun sata, väsyttää.... Ruokaa ajattelen näin:syön kaikkea, kohtuudella piste. Hyvää myös, kohtuudella.
En puhu olevani dieetillä, olen muuttanut elintapani.
Aiemmin puuskutin muutaman rapun kiivettyäni, nyt saan jo bussin kiinni, enkä läkähdy siihen paikkaan.
Joka aamu aloitan tätä uutta elämää, teen valinnan jo aamupalalla. Ennen söin 6-8 voileipää (siinä tanskalainen smörrebrödkin kalpeni)nyt otan vain kaksi.
Työssä mätän puoli lautasta salaattia, kourallisen riisiä ja lopun sitä mitä on pääruokana. Toimii! Piti vain tietoisesti opetella. En ota lisää, enää! Sekin piti opetella.
Kun näen munkin kahvipöydässä, en näe sitä, en katso sitä. Jos syön sen, kävelen kuntosalilla 45 min. pitempään.
On siis helpompaa olla näkemättä se pulla siinä.
Paljoa ei ole paino pudonnut, vielä, mutta on jo helpompaa hengittää, en puuskuta, olen kiinteämpi, nukun paremmin, olo on hyvä.
Siis, muuttakaamme ajattelua positiiviseksi, eläkäämme nyt, ei-sitten-kun.
Tee päätös joka ikinen aamu-tämä on minun UUSI elämäni.
Niin totta oli tuo artikkeli. Mutta vaikka olenkin tiedostanutkin asian, niin miten ihmeessä osaa asioita muuttaa.
Ainaista joissittelua vaan. Lenkille ei voi mennä, kun verkkarit ei mahdu päälle, sekin masentaa ja lohdutukseksi lisää herkkuja.
Paino vaan nousee, kun masennus pahenee.
Tekisi mieli hautautua kotiin häpeämään olemustaan (ja sitten taas lohduttaisi itseä syömällä)
Miten eroon tästä kierteestä ja eteisestä astua elämään? (ennenkuin elämä on ohi)
halpakaupasta xxxxl verkkarit ensi alkuun ja kävele ensin 5min toiseen suuntaan ja sit käännyt takasin. Huomenna menet 7 min ja käännyt takasin. Jokapäivä pidennät matkaa ja hups, kohta sulla menee puol tuntia sivu, ennekuin käännyt takasin. Et anna ittelles lupaa ostaa hyvää, kiellät kertakaikkiaan. Joskus sitten annat luvan, vaikka keskiviikoksi ostaa itsellesi vaikka pikku lakupatukan, eikä muuta.
Just pikkuhiljaa teet ne muutokset, ei kertarysäyksellä, siitä ei tuu mittään!
itsesi ja ylimääräisen ihrasi silloin, kun lakkaat kirjoittelemasta näitä juttujasi ja lähdet ovesta ulos lenkille.