Roikkuvatko

Tunsin erään kaksosen, joka oli ihan kamala.
Vaikka tein eromme selväksi ties kuinka monella tapaa: "tämä on nyt valitettavasti ohi, olen pahoillani, en jaksa enää, minun syytäni, ole ihana" ja "Löydät varmasti jonkun toisen ihanamman naisen, en ole vain nyt valmis seurustelemaan" niin ja "lopeta kyttäämiseni, olen lesbo, etkö tajua, en halua enää miehiä"...lopulta meni hermot, eli: "vihaan sinua paskiainen, jätä minut rauhaan tai hankin sinulle lähestymiskiellon, okei, painu helv******!" niin silti hän oli perässäni aina. Soitteli, tekstaili, vaikka sun mitä. Onneksi ei sentään tullut kotinurkilleni hiippailemaan. Sairas tyyppi sanon minä. Nykyisen kaksoseni kanssa ei ole sellaisia ongelmia, että hän jotenkin roikkuisi minussa, vaikka olemme kyllä jo automaattisesti liimaantuneet toisiimme -molemmat. En tiedä johtuiko "roikkuminen" kaksoisuudesta vai siitä, että äijä oli läpimätä sika (?)

Rakkautta se vaan on. Ellei Sinulta heltiä tunteita, viikossa tuo tuplavahinko on onnellinen jossain muualla. Nopealiikkeisiä nuo. Vilkaise peiliin sitä omaa tylyyttäsi, äläkä mäkätä joutavia!

Ainakin itse roikun. Irtaantuminen on erittäin vaikeaa, jos on kerinnyt kiintyä. Mulla tunteet menee rajua vuoristorataa hirvitttävästä ikävästä vihaan ja kostomielialaan. Erityisesti silloin roikkuminen on varmaa, jos toinen antaa toiveita, empii suhteen laatua, ei anna selviä vastauksia. Joku voisi nimittää roikkumista myös läheisriippuvuudeksi. Tosin, jos on tarkoitus seurustella ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta, täytyy sallia myös riippuvuus.

Kaksoselle täytyy antaa aikaa käsitellä suhteen loppumista. Sano vaan aina uudestaan, että suhteenne on loppu. Voit perustella omia ajatuksia ja tilannetta, mutta älä syytä toista mistään, niin ei käy itsetunnolle niin raskaasti