Valitettavasti virkamiesten ja isokenkäisten tekemisiä suojelee koko virallinen systeemi liittolaisineen. Yhteentörmäys virallisen systeemin kanssa merkitsee jatkuvaa taistelua sitä vastaan, kuten tapaus Ritva Salunen osoittaa. Virallisen systeemin mukaan virkakoneiston arvostelu ("virkamiesviha") on sama kuin yhteiskuntasopimuksen irtisanominen.
Näin siksi että virkamiehet ja politiikot samaistuvat toisiinsa hyvin voimakkaasti, paljon voimakkaammin kuin rahvaaseen, koska politikot ja virkamiehet muodostavat toimenkuvansa vuoksi oman melko suljetun seurapiirinsä. On tavallista että organisaatioiden sisällä on sisäpiiri, joka tuntee keskinäistä yhteenkuuluvuutta, tässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Yhteenkuuluvuus on ryhmän (tässä: vastuuryhmän) toiminnan edellytys.
Pelko vaientaa oman moraalin
Jos virkamies ottaa tavakseen kyseenalaistaa toisen viranomaisen virheettömyyden, hänet leimataan häiriköksi. Häiriköksi leimattu siirretään toisiin tehtäviin eli kynänteroittajaksi ja tilalle laitetaan systeemin mielistelijä, mikä turhauttaa oikeamielisen.
Tälläisen sivustaseuraaminen luo pelon ilmapiiriä, joka vaientaa omat moraalikäsitykset. "Onhan se tietysti väärin, MUTTA kun on talovelat niskassa niin ei voi alkaa tappelemaan." Systeemissä pitkälle päässeet ovatkin usein niitä jotka ovat tehneet välttämättömyydestä (nöyryydestä systeemin edessä) hyveen.
Käytännössä systeemi siis vaatii virkamieheltä sokeaa lojaalisuutta vain ja ainoastaan systeemiä kohtaan. Ymmärrän toki että vastuullisessa asemassa olevalta pitää voida vaatia luotettavuutta, mutta rajansa kaikella. Mikä onkaan päämäärä jos siihen pyritään keinolla millä hyvänsä? Kummalle virkamiehen pitäisi olla uskollisempi: laille vai kolleegalleen? Eikö lakien ja asetusten pitäisi olla virkakunnan arvojen perusta? Vai onko niin että Salusen tapauksessa yksikään virkamies ei ole rikkonut yhtäkään lakia? Yksinkertaistaen laki on valtaeliitin käsitys oikeasta ja väärästä.
Jos Suomen virallinen systeemi ei miellä itseään kansakuntaa palveleviksi valtionkantajiksi vaan ovat itsekäs ja itsekeskeinen eturyhmä muitten joukossa joka tosin ajaa omaa etuaan käyttäen väärin etulyöntiasemaansa niin mihin heidän erikoisasemansa yhteiskunnassa silloin perustuukaan?
Systeemi nojaa pienen ihmisen arvomaailmaan.
Virkarikollisen saama sivustatuki selittyy paljolti tukijoitten asenteellisista ja maailmankuvallisista syistä, moitittuun virkamieheen samaistutaan vaikkei oltaisi edes alalla. Yleensä ihmiset suosii ja suojelee omiaan. Mielenrauha saadaan vasta kun arvostelija on jollainlailla voitettu. Sama ilmiö toistuu internetin keskustelupalstoilla.
Psykologiseen identiteettiin kuuluu itsepetos jonka mukaan psykologiaan uskominen tekee ihmisestä viisaan (suorastaan erehtymättömän), hyveellisen ja mallikelpoisen (mieleltään terveen) eli niin erinomaisen ja vastaavasti "hullut" taas ovat tyhmiä, vaarallisia, ei-mallikelpoisia eli niin kamalia. Näin he ovat rakentaneet itsetuntonsa huteralle pohjalle, kuten he itse syvällä sisimmässään hyvin tietävät, vaikka itselleen ja muille muuta väittävät. Itsepetoksella perustellaan ne lähes rajattomat valtuudet jotka psykiatrisella henkilökunnalla on potilaaseen nähden. Heille "hullun" kohtaaminen on niin pelottavaa että häntä saa katsella vain paksujen suomujen ja erilasten sepitelmien läpi, muutoin oman erinomaisuuden illuusio särkyy.
Psykologian peräkamareissa laaditaan tietoisesti psykologisia valheita herkkäuskoisten romantikkojen jymäyttämiseksi mitä puoltaa se tosiseikka että yliopistoväki ja mielenterveysväki ovat pitkälti samoja ihmisiä.
"Minulle on alan ammattilaisenkin suulla sanottu, että mielisairaala on pahamaineinen ja että siellä on ihmisiä, jotka ovat väärällä alalla. Totta hän todellakin puhui."
Sama henkilö saattaa toisen edessä kiistää kaikki mainitsemansa epäkohdat. Epäkohtia myönnetään sitä mukaa kuin niistä jäädään kiinni. Luultavasti myös mielenterveysalalle tulee herkkäuskoisia romantikkoja jotka uskovat median levittämiin valheisiin. Kun nämä (yleensä nuoret) sitten huomaavat työssään karun todellisuuden he joko vaihtavan vaivihkaa alaa, alkavat taistella avoimesti sitä vastaan tai yrittävät sitkeästi ylläpitää romanttisen uskonsa kipinää kuten mainitsemasi ammattilaiset "ehkäpä psykiatria ei ole vielä valmis, mutta kun alalle annetaan tilaisuus rauhassa kehittyä niin siitä tulee julkikuvansa täyttymys", he tuumivat. Meidänkaltaiset itsenäiseen ajatteluun kykenevät ja haluavat nähdään loistavan tulevaisuuden kärsimättöminä tuhoajina. Luultavasti ainakin osa julkisuuden psykiatrisista asiantuntijoista on näitä, muutoin armottoman paljastava TV-kuva veisi uskottavuuden heidän sanoiltaan.
Toinen suhtautumistapa on "Kylläpä kävi huono tuuri kun jouduin kaikkein heikkotasoisimmalle osastolle ja huonoimman henkilökunnan joukkoon, täytyypä pyrkiä toiselle osastolle tai toiseen sairaalaan mutta kun tilanne on mikä on niin täytyypä salata epäkohdat ettei muut sairaalat ja osastot syyttä kärsi". He kohdistavat kritiikkinsä muun henkilökunnan ammattitaitoon ja alalle sopimattomaan persoonallisuuteen. Eli "ongelmien syyt yksilöissä, ei systeemissä". Niimpä kun samaistuminen muuhun henkilökuntaan ajan myötä voimistuu, ongelmien olemassaolo kiistetään yhä herkemmin koska ne käyvät itsetunnon päälle. Samalla arvomaailma muuttuu pikkuhiljaa, mikä on systeemin tarkoituskin. Kun ongelmat pidetään tiukasti vain oman osaston sisällä viimemainittu suhtautumistapa vain voimistuu.
Näin siksi että virkamiehet ja politiikot samaistuvat toisiinsa hyvin voimakkaasti, paljon voimakkaammin kuin rahvaaseen, koska politikot ja virkamiehet muodostavat toimenkuvansa vuoksi oman melko suljetun seurapiirinsä. On tavallista että organisaatioiden sisällä on sisäpiiri, joka tuntee keskinäistä yhteenkuuluvuutta, tässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Yhteenkuuluvuus on ryhmän (tässä: vastuuryhmän) toiminnan edellytys.
Pelko vaientaa oman moraalin
Jos virkamies ottaa tavakseen kyseenalaistaa toisen viranomaisen virheettömyyden, hänet leimataan häiriköksi. Häiriköksi leimattu siirretään toisiin tehtäviin eli kynänteroittajaksi ja tilalle laitetaan systeemin mielistelijä, mikä turhauttaa oikeamielisen.
Tälläisen sivustaseuraaminen luo pelon ilmapiiriä, joka vaientaa omat moraalikäsitykset. "Onhan se tietysti väärin, MUTTA kun on talovelat niskassa niin ei voi alkaa tappelemaan." Systeemissä pitkälle päässeet ovatkin usein niitä jotka ovat tehneet välttämättömyydestä (nöyryydestä systeemin edessä) hyveen.
Käytännössä systeemi siis vaatii virkamieheltä sokeaa lojaalisuutta vain ja ainoastaan systeemiä kohtaan. Ymmärrän toki että vastuullisessa asemassa olevalta pitää voida vaatia luotettavuutta, mutta rajansa kaikella. Mikä onkaan päämäärä jos siihen pyritään keinolla millä hyvänsä? Kummalle virkamiehen pitäisi olla uskollisempi: laille vai kolleegalleen? Eikö lakien ja asetusten pitäisi olla virkakunnan arvojen perusta? Vai onko niin että Salusen tapauksessa yksikään virkamies ei ole rikkonut yhtäkään lakia? Yksinkertaistaen laki on valtaeliitin käsitys oikeasta ja väärästä.
Jos Suomen virallinen systeemi ei miellä itseään kansakuntaa palveleviksi valtionkantajiksi vaan ovat itsekäs ja itsekeskeinen eturyhmä muitten joukossa joka tosin ajaa omaa etuaan käyttäen väärin etulyöntiasemaansa niin mihin heidän erikoisasemansa yhteiskunnassa silloin perustuukaan?
Systeemi nojaa pienen ihmisen arvomaailmaan.
Virkarikollisen saama sivustatuki selittyy paljolti tukijoitten asenteellisista ja maailmankuvallisista syistä, moitittuun virkamieheen samaistutaan vaikkei oltaisi edes alalla. Yleensä ihmiset suosii ja suojelee omiaan. Mielenrauha saadaan vasta kun arvostelija on jollainlailla voitettu. Sama ilmiö toistuu internetin keskustelupalstoilla.
Psykologiseen identiteettiin kuuluu itsepetos jonka mukaan psykologiaan uskominen tekee ihmisestä viisaan (suorastaan erehtymättömän), hyveellisen ja mallikelpoisen (mieleltään terveen) eli niin erinomaisen ja vastaavasti "hullut" taas ovat tyhmiä, vaarallisia, ei-mallikelpoisia eli niin kamalia. Näin he ovat rakentaneet itsetuntonsa huteralle pohjalle, kuten he itse syvällä sisimmässään hyvin tietävät, vaikka itselleen ja muille muuta väittävät. Itsepetoksella perustellaan ne lähes rajattomat valtuudet jotka psykiatrisella henkilökunnalla on potilaaseen nähden. Heille "hullun" kohtaaminen on niin pelottavaa että häntä saa katsella vain paksujen suomujen ja erilasten sepitelmien läpi, muutoin oman erinomaisuuden illuusio särkyy.
Psykologian peräkamareissa laaditaan tietoisesti psykologisia valheita herkkäuskoisten romantikkojen jymäyttämiseksi mitä puoltaa se tosiseikka että yliopistoväki ja mielenterveysväki ovat pitkälti samoja ihmisiä.
"Minulle on alan ammattilaisenkin suulla sanottu, että mielisairaala on pahamaineinen ja että siellä on ihmisiä, jotka ovat väärällä alalla. Totta hän todellakin puhui."
Sama henkilö saattaa toisen edessä kiistää kaikki mainitsemansa epäkohdat. Epäkohtia myönnetään sitä mukaa kuin niistä jäädään kiinni. Luultavasti myös mielenterveysalalle tulee herkkäuskoisia romantikkoja jotka uskovat median levittämiin valheisiin. Kun nämä (yleensä nuoret) sitten huomaavat työssään karun todellisuuden he joko vaihtavan vaivihkaa alaa, alkavat taistella avoimesti sitä vastaan tai yrittävät sitkeästi ylläpitää romanttisen uskonsa kipinää kuten mainitsemasi ammattilaiset "ehkäpä psykiatria ei ole vielä valmis, mutta kun alalle annetaan tilaisuus rauhassa kehittyä niin siitä tulee julkikuvansa täyttymys", he tuumivat. Meidänkaltaiset itsenäiseen ajatteluun kykenevät ja haluavat nähdään loistavan tulevaisuuden kärsimättöminä tuhoajina. Luultavasti ainakin osa julkisuuden psykiatrisista asiantuntijoista on näitä, muutoin armottoman paljastava TV-kuva veisi uskottavuuden heidän sanoiltaan.
Toinen suhtautumistapa on "Kylläpä kävi huono tuuri kun jouduin kaikkein heikkotasoisimmalle osastolle ja huonoimman henkilökunnan joukkoon, täytyypä pyrkiä toiselle osastolle tai toiseen sairaalaan mutta kun tilanne on mikä on niin täytyypä salata epäkohdat ettei muut sairaalat ja osastot syyttä kärsi". He kohdistavat kritiikkinsä muun henkilökunnan ammattitaitoon ja alalle sopimattomaan persoonallisuuteen. Eli "ongelmien syyt yksilöissä, ei systeemissä". Niimpä kun samaistuminen muuhun henkilökuntaan ajan myötä voimistuu, ongelmien olemassaolo kiistetään yhä herkemmin koska ne käyvät itsetunnon päälle. Samalla arvomaailma muuttuu pikkuhiljaa, mikä on systeemin tarkoituskin. Kun ongelmat pidetään tiukasti vain oman osaston sisällä viimemainittu suhtautumistapa vain voimistuu.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kukapa sitä nyt niuhottamaan inhimillisestä erehdyksestä. Yleensä näille on vielä vähintään joku hoitokäytäntö tukemassa. Toiseksi mulla on ollut kuulemma todella lennokas ajatus, että mikäpä sitä tavallinen ihminen on mitään virkavirheitä määrittelemään. Mielestäni saattaisin myös jonkun lääkärin mielestä olla harhainen, tai masennuksen valtaama, jos kyseenalaistaisin jonkun diagnoosin tai siihen liittyvän lääkityksen ilman koulutusta. Seurauksena olisi joku toinen diagnoosi.
Tietysti saattaisin ajatella virkavirheistä eri tavoin, jos kyseessä olisi hengenvaaraa aiheuttava sairaus ja hengenvaaraa aiheuttava hoito, mutta näihin ei varmaan sitten yleensä pääse vaikuttamaan. Kukaan ei kyllä tahallaan näitä virkavirheitä tee. Se on aivan varma.
Lääkäreillä on yleensä aika hyvä paineensietokyky, joka auttaa pysymään järjissään ja näin antamaan oikeaa ja tehokasta hoitoa. Uskon että psykiatrisilla osastoilla jokainen hoitaja ja lääkäri eli jokainen persoonallisuus on omaltaosaltaan tärkeä. On eri asioita vaativia potilaita, joiden kanssa käyttäydytään eri tavoin.
muusta kuin että verottaja saa omansa. Loput voi viedä kotiin Viroon.
Ei virkamiehet ainoastaan sohlota. Muutkin tahot sohlottavat. Asia muuttuu kivuliaaksi puolin ja toisin silloin jos luottamus ja positiivinen kanssakäyminen rakoilee.