Minulla on sellainen ongelma. Ystäväni on usein hyvinkin alamaissa. Hän on ollut monasti psykoterapiassa, mutta nyt hän on jättänyt sitä vähemmälle tultuaan opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Eikä halua aloittaa sitä uudestaan uudella terapeutilla, koska ei jaksa selittää enää koko asiaansa...
Ihan varhaislapsuudessa hänen isänsä on käyttänyt häntä hyväkseen(itse hän ei tätä muista, vaan se on kerrottu myöhemmin)... Ystäväni ollessa 10v isä kuoli ja siitä jäi paljon selvittämättömiä asioita hänen päähänsä ja mieleensä.
Hän on päällisin puolin mitä iloisin ihminen, mutta hänellä on hetkensä jolloin hän haluaa olla vain yksin, koska pitää itseään "aivan kauheana, rumana, mitään ansaitsemattomana ihmisenä"...
Pyrin suhtautumaan siihen hyvin ymmärtäväisesti(tietenkin!!), mutta välillä on vaikeaa kun sanon rakastavani häntä jan hän sanoo ettei usko... Mutta silti hän sanoo ettei se ole henk.kohtasta... ei vaan kenenkään usko rakastavan häntä itseään.
Hänellä on kuitenkin hyvin paljon läheisiä ystäviä kotipaikkakunnaltaan ja he ovat tunteneet hänet jo 10 vuotta ainakin, ja tietää kaikki taustat hänestä... ja me ollaan tunnettu vasta 9kk.
Tuntuu etten voi auttaa häntä, ja se sattuu paljon kun näke rakkaan ihmisen kärsivän kovin paljon. Toivoisin että hän aloittaisi psykoterapian(on käynyt isänsä kuolemasta asti epäsäännöllisen säännöllisesti samalla terapeutilla) täällä vaikkakaan ei "jaksaisi", eikä jaksaisi ruveta selittelemään menojaan muille frendeille(jotka eivät tiedä taustoja)...
Miehiin poikaystävinä hän ei ymmärtääkseni voi luottaa, mutta miespuolisia ystäviä hänellä on paljon... ei tunne olevansa kenenkään arvoinen tai ymmärrä miksi kukaan häntä voisi haluta. Johtuu ilmeisesti isäsuhteestaan. On halunut aina olla mieliksi ja isän mielen mukainen.
Ymmärrän häntä kyullä monissa asioissa koska itselläni on ollut pahoja itsetunto-ongelmia siihen 18-ikävuoteen asti... eikä ne vieläkään ole poistuneet(nyt olen 22v..) Mutta ne johtuivat vain isoveljeni jakuvasta ja jokapäiväisestä henkisestä väkivallasta. mutta silti omat ongelmani tuntuvat niin pieniltä.
Kysymykseni oikeastaa kuuluukin että miten voin autta häntä?
Onko kenelläkään kokemuksia samantyylisestä tilanteesta?
Ollako vain rakastava ystävä ja ymmärtää`? vai ruveta kyselemään... arkoja aiheita en haluaisi pahemmin verestää ihan lapsuudesta...
Ahdistaa vaan kun ei pysty auttamaan milläänlailla kun hänelle tulee "vaikea päivä"
Ihan varhaislapsuudessa hänen isänsä on käyttänyt häntä hyväkseen(itse hän ei tätä muista, vaan se on kerrottu myöhemmin)... Ystäväni ollessa 10v isä kuoli ja siitä jäi paljon selvittämättömiä asioita hänen päähänsä ja mieleensä.
Hän on päällisin puolin mitä iloisin ihminen, mutta hänellä on hetkensä jolloin hän haluaa olla vain yksin, koska pitää itseään "aivan kauheana, rumana, mitään ansaitsemattomana ihmisenä"...
Pyrin suhtautumaan siihen hyvin ymmärtäväisesti(tietenkin!!), mutta välillä on vaikeaa kun sanon rakastavani häntä jan hän sanoo ettei usko... Mutta silti hän sanoo ettei se ole henk.kohtasta... ei vaan kenenkään usko rakastavan häntä itseään.
Hänellä on kuitenkin hyvin paljon läheisiä ystäviä kotipaikkakunnaltaan ja he ovat tunteneet hänet jo 10 vuotta ainakin, ja tietää kaikki taustat hänestä... ja me ollaan tunnettu vasta 9kk.
Tuntuu etten voi auttaa häntä, ja se sattuu paljon kun näke rakkaan ihmisen kärsivän kovin paljon. Toivoisin että hän aloittaisi psykoterapian(on käynyt isänsä kuolemasta asti epäsäännöllisen säännöllisesti samalla terapeutilla) täällä vaikkakaan ei "jaksaisi", eikä jaksaisi ruveta selittelemään menojaan muille frendeille(jotka eivät tiedä taustoja)...
Miehiin poikaystävinä hän ei ymmärtääkseni voi luottaa, mutta miespuolisia ystäviä hänellä on paljon... ei tunne olevansa kenenkään arvoinen tai ymmärrä miksi kukaan häntä voisi haluta. Johtuu ilmeisesti isäsuhteestaan. On halunut aina olla mieliksi ja isän mielen mukainen.
Ymmärrän häntä kyullä monissa asioissa koska itselläni on ollut pahoja itsetunto-ongelmia siihen 18-ikävuoteen asti... eikä ne vieläkään ole poistuneet(nyt olen 22v..) Mutta ne johtuivat vain isoveljeni jakuvasta ja jokapäiväisestä henkisestä väkivallasta. mutta silti omat ongelmani tuntuvat niin pieniltä.
Kysymykseni oikeastaa kuuluukin että miten voin autta häntä?
Onko kenelläkään kokemuksia samantyylisestä tilanteesta?
Ollako vain rakastava ystävä ja ymmärtää`? vai ruveta kyselemään... arkoja aiheita en haluaisi pahemmin verestää ihan lapsuudesta...
Ahdistaa vaan kun ei pysty auttamaan milläänlailla kun hänelle tulee "vaikea päivä"
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.