Pro anorexia on ilmiö joka on viimeisten vuosien aikana yleistynyt huomattavasti, kiitos etenkin internetin jossa pro anat pitävät sivustojaan. Pro anorexia tarkoittaa anoreksiasta kärsivää ihmistä, joka ei näe anoreksiaa sairautena vaan elämäntapana ja hyväksyttävänä osana itseään. Tällaiset henkilöt eivät siis halua hoitoa. Rupesin ajattelemaan asiaa ja tajusin, että myös pro lihavia ihmisiä on olemassa. Ihmisiä, jotka eivät halua laihtua vaikka ylipaino uhkaa heidän terveyttään. Ihmisiä, jotka eivät näe lihavuutta ongelmana eivätkä halua muuttaa asiaa.
Mielestäni kyse on vakavasti otettavasta ongelmasta. Olen itsekkin ylipainoinen (ja laihdutan ja kuntoilen ollakseni terve), joten kyse ei ole läskifasismista. Ja mikäs siinä olisikaan, jos joku olisi ylipainoinen. Mutta tosiasia on se, että ylipaino on riski terveydelle. Liikasyönti ja liika laihduttaminen ovat aivan yhtä tuhoisia ihmiselle. Liian usein näkee ihmisiä, jotka viskaavat kinttaalla kaikille ehdotuksille elämäntapojen muuttamisesta terveellisemmäksi.
Kuten anoreksiaan, lihavuuteen pitäisi suhtautua vakavasti ja ymmärtäen, että ellei kyseessä ole aivan tauti, niin ainakin vakava haitta terveydelle. LÄSKI TAPPAA.
Ymmärrän, etteivät ihmiset halua että heitä painostetaan. Ja olen täysin sitä mieltä, että lihavia ihmisiä ei saisi pitää sen vähemmässä arvossa kuin muitakaan. Silti kammoksuttaa etenkin sairaalloisen ylipainoiset ihmiset (joiden määrä lisääntyy) jotka eivät TAHDO tehdä lihavuudelleen mitään. Lihavien määrä nousee kohisten. Tällainen asenne on silkaa itsemurhaa!
Toivoisin, että jokainen ihminen alkaa välittää terveydestään. Ei tarvitse olla tikunlaiha tai atleettinen. Muutoksen ei tarvitse käydä yhdessä yössä (varokaa diettejä! Ne saavat painon jojottelemaan ja se on erittäin vahingollista). Toivoisin myös, että asioasta saataisiin kunnollista keskustelua puolesta ja vastaan.
Mielestäni kyse on vakavasti otettavasta ongelmasta. Olen itsekkin ylipainoinen (ja laihdutan ja kuntoilen ollakseni terve), joten kyse ei ole läskifasismista. Ja mikäs siinä olisikaan, jos joku olisi ylipainoinen. Mutta tosiasia on se, että ylipaino on riski terveydelle. Liikasyönti ja liika laihduttaminen ovat aivan yhtä tuhoisia ihmiselle. Liian usein näkee ihmisiä, jotka viskaavat kinttaalla kaikille ehdotuksille elämäntapojen muuttamisesta terveellisemmäksi.
Kuten anoreksiaan, lihavuuteen pitäisi suhtautua vakavasti ja ymmärtäen, että ellei kyseessä ole aivan tauti, niin ainakin vakava haitta terveydelle. LÄSKI TAPPAA.
Ymmärrän, etteivät ihmiset halua että heitä painostetaan. Ja olen täysin sitä mieltä, että lihavia ihmisiä ei saisi pitää sen vähemmässä arvossa kuin muitakaan. Silti kammoksuttaa etenkin sairaalloisen ylipainoiset ihmiset (joiden määrä lisääntyy) jotka eivät TAHDO tehdä lihavuudelleen mitään. Lihavien määrä nousee kohisten. Tällainen asenne on silkaa itsemurhaa!
Toivoisin, että jokainen ihminen alkaa välittää terveydestään. Ei tarvitse olla tikunlaiha tai atleettinen. Muutoksen ei tarvitse käydä yhdessä yössä (varokaa diettejä! Ne saavat painon jojottelemaan ja se on erittäin vahingollista). Toivoisin myös, että asioasta saataisiin kunnollista keskustelua puolesta ja vastaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kirjoitat täyttä asiaa. Minä olin osan aikaa todella ylipainoinen, painoindeksi yli 40. Olin siis obeesi, sairaalloisen liikapainoiseksi luokiteltu. Lisäksi kärsin syömishäiriöistä. Laihdutin rauhallista tahtia 60 kiloa painostani pois. Hain häiriöihin apua, terapiaa ja lääkitystä. Moni solmu elämässäni on nyt auennut ja omia toimintatapoja ja käytösmalleja on oppinut tunnistamaan ja analysoimaan.
Pro ana-touhu ON sairasta, mielestäni, mutta ihan yhtä sairasta on työntää pää pensaaseen ja muulin itsepäisyydellä hokea, että lihava on kaunis, lihavana olemalla ei menetä mitään, ei koe mitään rajoituksia, eikä se ole terveydelle pahaksi. Näitäkin ihmisiä riittää, sellaisten kanssa keskustellessa kokee takovansa päätään tiiliseinään. Kummassakin tapauksessa, pro-anassa ja tässä pro-lihavuus, on kyse ainakin minun mielestäni massiivisesta yrityksestä kieltää todellisuus sellaisena kuin se on. Pro ana-ihmiset eivät halua myöntää tekevänsä ruumiilleen vahinkoa nälkiinnyttämällä sen henkihieveriin ja pro-lihavuus ihmiset eivät tahdo nähdä vahingoittavansa ruumistaan liialla ruoalla.
Jokaisen lihavan kannattaisi minusta ainakin käydä tsekkauttamassa veren sokeri- ja rasva-arvot ja tietysti verenpaine. Tulos voi yllättää. Ai niin, netissähän törmää tietysti vain niihin ihmeellisiin luonnonoikkuihin, 120-kiloisiin, joiden verenpaine ja rasva-arvot ovat "täysin normaalit" ja kunto kuin kilpaurheilijalla... Kuinkahan mahtaa todellisuudessa olla? Tämä kyky itsepetokseen on niin käsittämättömän suuri.
Tässä suora sitaatti kirjasta nimeltään "Painonsa arvoiset", jonka kirjoittajat (lastenlääkäri ja lastensairaaanhoitaja) omistavat vuosikausien kokemuksen liikalihavien lasten ja nuorten hoidossa:
"Lihavalla teini-ikäisellä ei ole koulutuksen, ammatin, kavereiden ja elämänkumppanin valinnassa samoja mahdollisuuksia kuin muilla. Se on erittäin epäoikeudenmukaista, mutta ikävä totuus. Jokaiselta hyvin lihavan henkilön kohtaavalta kestää hetken, ennen kuin hän näkee ihmisen kaiken ihran alta. Ympäristö reagoi kaikkein lihavimpiin niin voimakkaasti, että he voivat odottaa kokevansa syrjintää työmarkkinoilla, vaikka he eivät olisi vielä sairastuneet liitännäissairauksiin. Lihavimpia teini-ikäisiä uhkaa työelämän sijasta ennenaikainen sairaseläke." (s. 44.)
"Jotkut lapset omaksuvat ylipainonsa takia tietyn roolin. Tukeva poika on jalkapallojoukkueessa maalivahtina, ja koulun diskossa hän saa toimia ovimiehenä. Hän saa olla mukana, mutta hän ei ole oikein tasavertainen. Hän valvoo diskossa tanssivia, mutta ei itse tanssi. Pyylevä tyttö on se, joka auttaa muita laittamaan monimutkaisia kampauksia, ja hänellä on makeimmat laukut. Hänellä ei ole kivoimpia vaatteita. Ylipainon luomista rajoituksista tulee osa identiteettiä." (s. 45.)
"Kun J.K. Rowling kuvaa Harry Potterin inhottavaa serkkua Dudley Dursleya, hän tekee tästä oikein lihavan. Tällä tavoin kirjailija herättää helpommin lukijan inhon vastenmielistä serkkua kohtaan, joka vainoaa kirjan sankaria Harry Potteria. Peppi Pitkätossu-piirroselokuvissa ainoa pyylevä lapsi on ilkeä Pentti. Ja tutkimusten mukaan lihavat lapset ovat ikätovereiden mielestä vähemmän kiinnostavia kavereita." (s. 29.)
Ehkä osa näistä sitaateista meni vähän aiheen vierestä, mutta olennaista on tämä: lihavuus, ihan kuten äärimmäinen laihuus, rajoittaa elämää. Piste. Se tekee sitä lukemattomin tavoin, joita ei aina edes tiedosta, jos on aina ollut lihava. Se ei ole oikein, mutta ei sekään ole oikein, että maailmassa on sotia ja nälänhätää, rikoksia ja syöpäsairauksia.
Pro ana ja pro lihavuus-ihmiset haluavat sulkea silmänsä tosiasioilta. Suotakoon se heille, mutta tulevaa sukupolvea tulee kyllä sääli. Karmeaa ajatella anorektikkovanhempaa, joka siirtää sairaalloisen laihuuden ihannointinsa lapselleen. Ihan yhtä hirveää on ajatella obeesia vanhempaa, joka mässää kotona ja totuttaa lapsensa epäterveisiin elämäntapohin. Lapsesta kasvaa lihava, hän saa mitä luultavammin kokea koulukiusausta (lihavilla on kohonnut todennäköisyys tähän) ja itsetunnon lyömistä lyttyyn. Hän ei saa elää täysipainoista elämää, "kiitos" itsekkään vanhemman.
Hyviä asioita kummankin viesteissä! Yhdestä asiasta vain olen erimieltä: veren kolesteroli- ym. rasvoja ei voi päätellä henkilön painosta. Eihän silloin tarvittaisi mittauksiaan, jos sen näkisi päältä. Naisilla yleensä (jos ei ole kyse perinnöllisestä geenivirheestä) estrogeeni suojaa korkeilta kolesteroliarvoilta, mutta vaihdevuosien myötä ja estrogeenitason laskiessa, naiset ovat samalla viivalla miesten kanssa, mitä tulee rasvoihin ja sydän- ja verisuonisairauksiin.
Toivottavasti kukaan ei perusta oikeasti pro-lihavat-yhdistystä! En usko, että kovinkaan moni ylipainoinen todella haluaa olla lihava, mutta monen pieleen menneen laihdutusyrityksen jälkeen on helpompaa, että yrittää tulla kilojensa kanssa toimeen kuin aina yrittää ja epäonnistua.
Ei pitäisi edes puhua laihduttamisesta, vaan elämäntavan muutoksesta ja edetä pienin askelin. Ne kilot, jotka lähtee hiljalleen, pysyvät myös yleensä poissa. "Kuuri" on sanana sellainen, että se alkaa ja loppuu jossain vaiheessa. Meillä kaikilla, tai ainakin useammilla ylipainoisilla, on varmaan kokemusta että, kun kuuri loppuu, palataan vanhoihin syömistapoihin ja kilot tulee takaisin ja muutama ekstrakilo vielä päälle. Laihduttaminen ei ole vaikeaa, mutta se, että pystyy pitämään kilonsa kurissa, se on vaikeaa!
Itseltäni on pudonnut viime kesästä n. 12-13kg enkä todellakaan ole pitänyt mitään "laihdutuskuureja". En oikein edes osaa sanoa, miten tämä hidas pudotus lähti käyntiin. Arvelen, että juuri se, että on päässyt lihomisen "juurille" eli alkanut ymmärtää itseään paremmin, on täyttänyt sen "tyhjän aukon", joka aina piti täyttää ruualla.
Niin ikävää kuin se onkin ja niin VÄÄRIN, lasten maailma on joskus julma. Päiväkodissa pikkutytöt jo puhuvat laihduttamisesta ja sitten se (ne) ryhmän lihavin, olkoon tyttö tai poika, on helppo kiusattava. Eikä asiaa helpota kouluun meno, päinvastoin! Kiusaaminen jatkuu yhä pahemmin ja, kun on päässyt siihen kiusatun rooliin, siitä pois pääsy ei ole helppoa, jos edes mahdollista. Mitkä arvet se jättää ihmiseen koko loppuiäksi! Usko omiin kykyihin ja itseen on mennyt, eikä se todellakaan auta kilpailtaessa opiske- ja työpaikoista.
Lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan ja toivoisi, että vanhemmat olisivat sen verran valveutuneita, että pitäisivät huolen, ettei ainakaan lihavuudesta joutuisi silmätikuksi! Lopuksi vielä se karu tosiasia, että lapsiltakin on löytynyt 2. tyypin diabetesta ja se on huolestuttavaa, koska sehän on "aikuisten" tauti.
Haluan tuoda tähän keskusteluun mielestäni tärkeän näkökulman. Itselläni on ollut paljon ylipainoa ja on vieläkin. Lihoin pitkän masennuksen aikana enkä parannuttuanikaan ole pystynyt laihduttamaan.En ole hyväksynyt itseäni koskaan lihavana , mutta toistuneiden epäonnistuneiden laihdutusyritysten jälkeen olen inhonnut itseäni ja suoraan sanottuna myös tullut välinpitämättömäksi oman terveyteni ja jopa elämäni suhteen.
Terapian ja itsetutkiskelun kautta olen löytänyt avaimet elämäntapojen muutokseen ja alkanut välittää enemmän itsestäni. Ja kuinka ollakaan nyt itsestäni huolehtimisesta on tullut niin tärkeä asia, että se onnistuu eikä tunnu edes vaikealta. Minusta laihtumisen henkistä puolta aliarvioidaan eikä siihen kiinnitetä riittävästi huomiota. Silla tosiasiassahan aina jos ihminen lihoo todella lihavaksi hän jostain syystä laiminlyö itseään ja syy siihen pitäisi selvittää jotta uudelleen lihominen voidaan laihtumisen jälkeen välttää. Tie on pitkä, mutta jos Luoja suo on minulla aikaa sitä kulkea. Haluaisin vain korostaa sitä, että vaikka lihava ei jatkuvasti yrittäisikään laihduttaa ei hän välttämättä ja hyvin todennäköisesti viihdy omassa kropassaan.
Laihduttaminenhan on mitä suuremmassa määrin henkistä. Esimerkiksi ihmisen, joka on aina reagoinut asioihin syömällä, on muututtava ihan kauhean paljon; keksittävä jokin ihan muu tapa reagoida iloon, suruun jne. Luulen, että tästä johtuu ihmisten epäonnistuminen laihduttamisessa (siis varsinkin todella isojen ihmisten) ne syyt on kaivettava esille ja käsiteltävä, ennen kuin voi tapahtu mitään konkreettista.
Olen samaa mieltä kahden edellisen kirjoittajan kanssa, että monella lihavalla on taustalla psyykkisiä ongelmia. Ennen kuin niiden juurille päästään, ei laihduttaminen varmasti onnistu, ainakaan niin, että ne kilot pysyisivät poissa. Olen itse "hyvä" esimerkki sellaisesta lihavasta: vuosikausia tunsin kuin jonkunlaisen tyhjän aukon sisuksissani ja se oli pakko muurata umpeen ruualla. Eikä siihen riittänyt yksi voileipä, en edes viitsi tässä selostaa niitä ruokamääriä, joita tarvitsin päästäkseni ns. välinpitämättömyyden tilaan. Se auttoi vuosikausia pääsemään päivästä toiseen joten kuten "normaalisti". Lopulta tuli mitta täyteen ja hain apua ja myös sain apua.
Välillä oli tietysti näitä "terveellisiä" kausia välissä, jolloin kävin painonvartijoissa, yritin paastosta, kokeilin kaalisopat ja varmaan kaikki saatavilla olevat "kuurit". Lopuksi kävi niin, että en enää pystynytkään lopettamaan ahmimista ja aloittamaan taas jonkun kuurin. Syöminen meni ihan hallisemattomaksi ja yritin opetella oksentamista, kun ei ollut välillä tätä "laihduttamista". Niin kiloja alkoi kertyä ja kertyä... Eihän sillä lihomisella taida olla loppua, jos ei itse sitä tajua, että nyt STOP!
Olen monesti ajatellut, että vähän pullukat ihmiset on oikeasti herkkusuita, mutta todella lihavalla on taustalla jokin psyykkinen tekijä, joka on laukaissut hallitsemattoman syömisen. Ehkä ei kaikilla, mutta varmaan moni lihava syö henkiseen hätään.
Näinhän se on. Itsellänikin lihomiseen oli henkisiä syitä, tosin aluksi loukkaannuin, kun suositeltiin psykiatria(kin). "Hullunakin vielä pitävät.." Mutta kyllähän siinä oli kaikenlaista arvottomuuden ja merkityksettömyyden tunnetta.
Kyllä olen itsekin sitä mieltä, etten syö siksi, etten yksinkertaisesti voisi vastustaa herkkuja. Tai osittain on kyse tietysti siitäkin, mutta eniten tarvitsen sitä TUNNETTA ja oloa, joka siitä tulee. Ja tuollainen kaipuu tiettyyn olotilaan on niin voimakas, että sitä on todella vaikea vastustaa. Enkä ole keksinyt mitään sitä voittanutta. Jos esim. yritän urheilla tai ajatella jotain muuta harrastuksen kautta, kaipaan koko ajan hetkeä, milloin pääsen syömään ja odotan sitä enemmän kuin mitään.
Hienoa kun noin moni osaa keskustella asiallisesti ja on tuonut uusia näkökulmia aiheeseen! :)
Olen samaa mieltä edellisten kirjoittajien kanssa: liika syönti, aivan kuten laihdutus, pohjautuu usein henkiseen pahaan oloon tai tyhjyyteen. Itse olin normaalipainoinen, kunnes masennuin. Olin päivittäin yksin ja tunsin, ettei millään ollut mitään merkitystä. Lohdutusta sai ruuasta. Koulunkäynti oli ahdistavaa ja aloin odottaa viikonloppuja. Mutta kun ne tulivat, sain huomata olevani jopa pahemmin yksin. Lopputulos oli elämänilonsa menettänyt ihminen istumassa sohvalla suoklaata syöden. Kun aloin pudottamaan painoani, tajusin, miten tyhjää elämä oli. Nyt asiat ovat paremmin, olen löytänyt ystäviä ja alkanut olla positiivisempi. Myös kauan sitten kadonnut itsetuntoni alkaa palata.