Kuinka saisin perheeni tajuamaan, että sisareni on häiriintynyt?
Monet vuosikymmenet ovat läheiset vaan haikailleet ja ihmetelleet, mikä sitä meidän sisarta vaivaa kun hän on sellainen kun on.
Hänen älykkyydessään ei varmasti ole mitään vikaa, mutta käyttäytymistään hän ei pysty kaikissa tilanteissa hallitsemaan. Saattaa saada raivokohtauksia ilman mitään syytä. Jos ei ole ketään riitelykaveria lähellä, nostaa hän puhelimen luurin ja soittaa jollekin sukulaiselle, tutulle tai puolitutulle ja antaa
kuulua mitä kuuluu ja kuka käski. Kohtaus kestää ehkä vaan hetken aikaa, mutta sillä mitä sinä aikana tapahtuu, saattaa olla tuhoisat seuraukset.
Kun hän on taas ”täysissä sielun ja ruumiin voimissa” häpeää hän tietenkin kauheasti, mutta sitten alkaa seuraava vaihe: syitten heittäminen toisten niskoille, että voisi pelastaa hienot kasvonsa.
Näyttää että kaikki pahat ihmiset tulevat kuin magneetin vetäminä juuri hänen tielleen.
Hän on luonut itselleen erikoisen imagon: hänen käyttäytymisensä on kuin teatteria, suurieleistä ja teennäistä, jopa hänen äänensä ja puheensakin on kuin teatterista noudettua, varsinkin jos läheisyydessä on joku johon hän haluaa tehdä ”vaikutuksen”. Tämä herättää tietysti läheisissä hilpeyttä, koska hänen taustansa on yksinkertaisempaakin yksinkertaisempi.
Hän on sairaalloisen siisti, koti on kuin jostakin sisustuslehdestä, missä asumisesta
ei näy minkäänlaisia inhimillisiä jälkiä. Kesämökillä hän pesee rantakivetkin, että ”voi istahtaa mihin tahansa”, kantojen välit hän haravoi taidokkaille kuvioille ym.
Hän tavoittelee täydellisyyttä, eikä siedä että joku toinen saisi kiitosta ja tunnustusta.
Ei tarvinne ihmetellä että hänellä ei ole yhtään ainutta ystävää, sukulaisissakin on vaan muutama joka häntä on jaksanut sietää kaikesta huolimatta.
Aviomies kuoli infarktiin erään tavanomaisen ja riitaisan joulun yhteydessä. Aviomies oli tietenkin sisareni käsitysten mukaan uskoton huoripukki, jota oli pidettävä tarkan kontrollin alla.
Aviomies yritti kyllä aikoinaan saada sisartani tajuamaan että hän tarvitsee apua, mutta siitäkös sisareni ”riemastui”: vai hulluna sinä minua pidät!
Perheenikään ei voi käsittää että sisarellani on persoonallisuushäiriö.
He kuvittelevat, että psyykkiset häiriöt kuuluvat yhteen seinähullujen kanssa.
Monet vuosikymmenet ovat läheiset vaan haikailleet ja ihmetelleet, mikä sitä meidän sisarta vaivaa kun hän on sellainen kun on.
Hänen älykkyydessään ei varmasti ole mitään vikaa, mutta käyttäytymistään hän ei pysty kaikissa tilanteissa hallitsemaan. Saattaa saada raivokohtauksia ilman mitään syytä. Jos ei ole ketään riitelykaveria lähellä, nostaa hän puhelimen luurin ja soittaa jollekin sukulaiselle, tutulle tai puolitutulle ja antaa
kuulua mitä kuuluu ja kuka käski. Kohtaus kestää ehkä vaan hetken aikaa, mutta sillä mitä sinä aikana tapahtuu, saattaa olla tuhoisat seuraukset.
Kun hän on taas ”täysissä sielun ja ruumiin voimissa” häpeää hän tietenkin kauheasti, mutta sitten alkaa seuraava vaihe: syitten heittäminen toisten niskoille, että voisi pelastaa hienot kasvonsa.
Näyttää että kaikki pahat ihmiset tulevat kuin magneetin vetäminä juuri hänen tielleen.
Hän on luonut itselleen erikoisen imagon: hänen käyttäytymisensä on kuin teatteria, suurieleistä ja teennäistä, jopa hänen äänensä ja puheensakin on kuin teatterista noudettua, varsinkin jos läheisyydessä on joku johon hän haluaa tehdä ”vaikutuksen”. Tämä herättää tietysti läheisissä hilpeyttä, koska hänen taustansa on yksinkertaisempaakin yksinkertaisempi.
Hän on sairaalloisen siisti, koti on kuin jostakin sisustuslehdestä, missä asumisesta
ei näy minkäänlaisia inhimillisiä jälkiä. Kesämökillä hän pesee rantakivetkin, että ”voi istahtaa mihin tahansa”, kantojen välit hän haravoi taidokkaille kuvioille ym.
Hän tavoittelee täydellisyyttä, eikä siedä että joku toinen saisi kiitosta ja tunnustusta.
Ei tarvinne ihmetellä että hänellä ei ole yhtään ainutta ystävää, sukulaisissakin on vaan muutama joka häntä on jaksanut sietää kaikesta huolimatta.
Aviomies kuoli infarktiin erään tavanomaisen ja riitaisan joulun yhteydessä. Aviomies oli tietenkin sisareni käsitysten mukaan uskoton huoripukki, jota oli pidettävä tarkan kontrollin alla.
Aviomies yritti kyllä aikoinaan saada sisartani tajuamaan että hän tarvitsee apua, mutta siitäkös sisareni ”riemastui”: vai hulluna sinä minua pidät!
Perheenikään ei voi käsittää että sisarellani on persoonallisuushäiriö.
He kuvittelevat, että psyykkiset häiriöt kuuluvat yhteen seinähullujen kanssa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ensimmäisenä on kysyttävä, miksi haluat perheesi ymmärtävän, että sisarellasi on persoonallisuushäiriö (mikä hänellä kuvauksesi perusteella kyllä näyttää olevan)? Mitä toivot sen tuovan?
Oletan, että haluat sukulaistesi ymmärtävän asian, jotta he painostaisivat sisartasi hakemaan itselleen apua. Silloin toisaalta riittäisi, että sisaresi tajuaisi hakea itselleen apua.
Mielenterveysongelman myöntäminen voi olla vaikeaa siksi, että myöntäjä joutuu sen kysymyksen eteen, onko hän toiminut väärin ja ollut aiheuttamassa toisen ongelmaa. Vanhemmille voi olla ylitsepääsemätöntä hyväksyä näin rajuina ilmenevät omat virheensä (=osuus asiaan). Siksi kieltäminen voi saada suunnattomat mitat ja jos se ei onnistu, syyn siirtäminen toisten niskaan voi alkaa vaivata muitakin kuin sisartasi.
Persoonallisuushäiriöisellä ei usein ole sairauden tuntua ja siksi voi olla todella hankala saada häntä itseään tajuamaan avun tarpeensa.
Tilanne on siis hankala.
Lähtisin itse siitä, että yrittäisin muokata perheen käsitystä mielisairauksista; ettei mielisairaus tarkoita sitä, että on oltava seinähullu. Ja että kenellä tahansa ihmisellä saattaa elämässään olla jakso(ja) tai ongelma, jolloin hän tarvitsee apua, vaikkei hän ole hullu ollenkaan.
Toisaalta yrittäisin teroittaa siskollesi, ettei tarvitse olla em. seinähullu hakeakseen apua, että hänen kannattisi harkita terapiaa selvittääkseen itselleen, mistä hänen raivokohtauksensa johtuvat, jotta hän oppisi suuntaamaan käytöstään toisin niiden aikana ja ehkä hillitsemään itseään.
Puuttuisin sisaresi häpeän tunteisiin raivokohtauksen jälkeen (tai muihin negatiivisiin tunteisiin, joita sisaresi toistaa elämässään), se on varmasti jotakin, mitä hän ei mielellään koe uudelleen. Hän on luultavasti aina järkiin tultuaan vannonut, ettei tee samaa virhettä. Toistaisin siis sitä tosiasiaa, ettei hän ole päässyt tästä ongelmastaan yli ja toistaa sitä uudelleen ja uudelleen. Että olisi suuri etu hänelle, jos hän kehittyisi asiassa johonkin suuntaan.
Sanoisin, että on erityisen tärkeää, että toistat jatkuvasti, että haluat vain auttaa siskoasi, että ajattelet hänen parastaan. Toivot, että hän voisi paremmin. Lienee selvää, että siskosi on itse motivoiduttava lähtemään terapiaan, jotta siitä voisi olla hyötyä.
Kysymys on todella kiperä, koska sisarellani on yhtä pinttynyt käsitys henkisistä ongelmista kuin äidillänikin ja joillakin muilla läheisillä eli koska sisartani pidetään älykkäänä (hän itse
luokittelisi kyllä itsensä suorastaan neroksi) niin ei hänellä voi olla mitään henkisiä vaikeuksia.
Osuit naulan kantaan että esim. äiti saattaisi syytellä itseään ongelman aiheuttajana. Sisarellani itsellään ei ole vähäisintäkään sairauden tuntua enkä usko että hän näillä näkymillä lähtisi apua hakemaan.
Riitelemisestä ja raivoamisesta on tullut hänelle elämäntapa.
Ei edes sosiaaliset vaikeudet kanssakäymisissä muitten ihmisten kanssa näytä häntä suuremmin häiritsevän.
Oli minun vuoroni joutua sisareni raivokohtauksen kohteeksi ja kieltäydyin ottamasta hänen syytöksiään vastaan mitään puhumatta niinkuin perheessämme on ollut tapana. ”Hän on sellainen kun on, raivarit tulevat ja menevät”. Minä ainakin olin saanut tarpeekseni.
Siitä oli seurauksena että sain melkein kaikki lähimmät perheenjäsenet kimppuuni, kun sanoin että olisi aika todella saada rouvalle apua, ettei
aina tarvitsisi olla varuillaan kun hänet tapaa.
Perheeni odottaa aivan tosissaan että menisin anelemaan ja pyytelemään anteeksi sisareltani koska olen nyt ”loukannut” häntä, eli sisarellani on täysi oikeus olla minulle raivoissaan.
Minua ei haluta kuunnella ollenkaan sillä korvalla, että sisarella olisi henkisiä ongelmia. Sehän olisi häpeä koko perheelle. On siis yritettävä välttää hullun leimaa, siinä voisi leimautua koko perhe.
Toisaalta ymmärrän heidän kauhunsa, että juuri minä olen uskaltanut ottaa tämänkin ongelman esille. Ei ole kauankaan kun paljastin isämme
alkoholismin jonka perhe koki suurena häpeänä. Kuitenkin paljastui, että useimmat sukulaiset, tuttavat ja ystävät olivat asian ymmärtäneet
jo aikoja sitten.
Pelkään pahoin että vuosikymmenien raivoamisen jälkeen ei sisarellani ole enää riittävästi selityksiä jotka peittelisivät ja selittäisivät hänen käyttäytymistään. Kuinka kauan perheenjäsenet jaksavat salaisuutta varjella? Kaikki sukulaiset varmaan jo ymmärtävät mistä on kyse mutta näyttelevät mukana ja ihastelevat keisarin uusia vaatteita.
Tilanne on vaikea, kuten kirjoitit.
Älykkyys ja hulluus eivät ole mitenkään toisensa poissulkevia asioita. Ensimmäisenä juolahtaa joku aika sitten tehty elokuva John Nashista, joka sai nobelin palkinnon (en muista minkä nobelin), vaikka sairasti skitsofreniaa.
Persoonallisuushäiriöstä kirjoitettaessa korostetaan nimenomaan ko. henkilön joustamatonta käytöstä ja piintyneitä asenteita, jotka eivät ole niinkään "perinteistä" hulluutta, millaiseksi perheesi ja sisaresi tuntuvat hulluuden käsittävän.
Ohjeena ihmisille, jotka ovat tekemisissä persoonallisuushäiriöisen kanssa, annetaan: myötätunto, tuki ja totuus. Viimeisen sanan valossa olen sitä mieltä, että sinun ei todellakaan kannata vaieta ja sopeutua perheesi vaatimuksiin, vaan reagoida "terveesti", pitämällä kiinni totuudesta (et vääristele omaa maailmaasi hänen tarpeisiinsa - kuten et ole tekemässäkään).
Perheesi halu haudata vaikeat asiat on siis "jo" perinne. Kyllä siinä jokainen tietenkin joutuu tutkailemaan itseään uudessa valossa, jos joutuu myöntämään, että läheisellä on mielenterveysongelmia. Eikä se useinkaan ole kovin mielyttävää.
Luulen juuri, että lähiympäristön hyväksyminen sisaresi käytökselle on tehnyt sisarellesi mahdolliseksi sen, ettei hänen tarvitse kyseenalaistaa asenteitaan eikä käytöstään. Jos maailma ei ymmärräkään häntä, niin ainakin perheestä näyttää löytyvän tukijoita.
Valitettava tosiasia on, että persoonallisuushäiriöisen toipuminen on hidasta siinäkin tapauksessa, että potilas itse olisi motivoitunut.
On varmaan jotakin omaistenryhmiä, jos ei persoonallisuushäiriöistä kärsivien omaisille, niin ainakin mielenterveysongelmaisten omaisille. Voisit ehkä yrittää löytää sellaisesta uusia ajatuksia ja tapoja suhtautua asiaan ja hakea voimia itsellesi ja omalle jaksamisellesi.
En voi kuin toivottaa onnea ja sisua. Jatka valitsemallasi tiellä - olet taistelemassa koko perheenne puolesta ja kaikkien hyväksi.
Kiitos rohkaisevista ja kannustavista vastauksistasi, joista olen todella
kiitollinen!
Välillä tunnen olevani aivan yksin koko perhemaffiaa vastaan.
Tuntuu epäoikeudenmukaiselta että ensin jouduin ”jäähylle” alkoholisti-isäni takia ja jäähylläolemista jatkuu häiriintyneen sisaren
takia.
miksi hakemalla haet ongelmia jos muitten mielestä kaikki on ok?
Tunnetko jääneesi jotenkin vähemmälle huomiolle vai mikä kalvaa?
Oletko ajatellut,että sukusi saattaa pitää sinua outona mielipuolena,pakkomielteenä "paljastaa" kaikki.?
Ehkäpä siskosi ja äitisi hakevat apua muilta palstoilta juuri parhaillaan?
Muista,että sairaat eivät aina tiedosta olevansa sairaita.
Otan lämpimästi osaa ongelmaasi. Tiedän, miksi. Olen itse isosisko, jolla on sama ongelma. Yksi huippuälykäs ja uskomattoman hieno ihminen, sisaremme, on samanlainen kuin sinun siskosi. Paitsi että hän ei edes terveinä hetkinään pyydä mitään anteeksi tai lupaa parannusta.
Paras lääketieteellinen neuvo, jonka olemme saaneet, on että pysyttelemme niin etäällä kuin voimme. Mutta asumme kaikki sisarukset aika lähekkäin 45 km säteellä, joten joskus pakostakin tapaamme. Hän esiintyy mielellään alasti kohtauksiensa aikana, melkein missä hyvänsä. Hänellä on paha epilepsia, emmekä tiedä johtuuko tämä kaikki siitä.
Valitettavasti meillä on yhteisesti käsiteltäviä asioita (perikuntana).
Hänellä itsellään ei ole mitään sairauden tunnetta käytöksestään, vaan me muut siskot olemme "epäluotettavia pettureita, varkaita, murhaajia" yms. Kerran hän kotonaan psyykkasi minua niin, että verenpaineeni räjähti kattoon ja pakotin hänet tilaamaan ambulanssin että pääsin sairaalaan. Luulivat ambulanssissa että mittari oli rikki kun tuli niin korkeat verenpaine- ja pulssilukemat. Emme voi pakottaa häntä hoitoon. Oikeastaan ainoa keino on pitää aina voimakkaasti rauhoittavia lääkkeitä mukana kunnes pääsee tarpeeksi kauaas karkuun. Otan osaa ja toivon parannusta.
asun riittävän kaukana, terveessä ympäristössä, terveitten ihmisten joukossa, minkä olen todennut omassa tapauksessani olevan tehokas keino pitää verenpaine, sydän- ym. vaivat kontrollin alla.
Hymyilin muuten kun luin että sisaresi esiintyy mielellään alasti! Niin minunkin sisareni, ainakin hyvin kevyesti puettuna (varsinkin miesten läsnäollessa) vaikka kroppa ei enää ole esittelemisen arvoinen, jos asian miedosti ilmaisen!
Koetetaan kestää! Terkut!
No täällä taas! Sain juuri tänään pikkusiskoltani tietää, että kirjastoista löytyy kirja joka käsittelee tätä luonnehäiriö- (ent. sosiopatia-) ongelmaa. Kirjan on kirjoittanut Raimo Mäkelä (tai Mäkinen) ja sen nimi on jotain:" Miten tulla toimeen luonnehäiriöisen kanssa".
En ole itse vielä lukenut, mutta huomenna menen kirjastoon etsimään. Se voi olla Rajatieto-osastolla tai mielenterveys-osastolla.
Ei minunkaan siskoni kroppa ole läheskään missimittainen tai -ikäinen.
Hae apua kaukoparantajalta.
Voimia ja huumorintajua!
Hei vaan isosisko.
Nyt olen lukenut sen kirjan "Naamiona terve mieli" (kuinka kohtaan luonnehäiriöisen). Kirjoittanut Raimo Mäkelä.
Et saakaan sukulaisia ymmärtämään, elleivät ole sattuneet tulilinjalle. Mutta tämä kirja kuvaa ongelman ja ne harvat selviytymiskeinot. Auttamiskeinoja ei juuri ole.
Koetetaan selviytyä ja kokeilla jos rukoukset auttaisivat!
Naamiona terve mieli- kirja, joka on aika pieni, oli netissä kopioitavissa levykkeelle ( muistaakseni juuri tällä mielenterveys-palstalla ). Kopioin sen itselleni.
Valitettavasti en muista, mihin aikoihin se olisi ollut, siitä on kuitenkin useita kuukausia, voi olla vaikka vuosikin.
Voisin muuten laittaa sen tähän, mutta en tunne tekijänoikeusasioita oikein hyvin.
Sain juuri eräältä ystävättäreltäni lehtileikkeen,
missä tätä häiriintynyttä sisartani haastateltiin eräässä kirkollisessa painotuotteessa.
Haastattelija kertoi heti alkajaisiksi että sisareni koti oli valoisa ja tyylikäs. (Itse olin maininnut että se on kuin sisustuslehdestä otettu, jossa asumisesta ei näy minkäänlaisia inhimillisiä jälkiä.)
Haastattelija tunsi itsensä tervetulleeksi. Sukulaiset eivät tunne olevansa tervetulleita, heistä on sisareni mukaan "pelkkää riesaa".
Sitten haastattelun suurin pointti: miehen kuoleman aiheuttama suru. Ylpeillen hän kertoi 35 vuotisesta avioliitosta, joka kirjoituksesta päätellen oli niin täydellinen kuin se voi olla.
Persoonallisuushäiriöön kuuluu myös hyvä manipulointikyky ja siinä sisareni on mestari.
Elämä on teatteria. Tällaisia potilaita hoitavia henkilöitäkin kehoitetaan olemaan varuillaan, etteivät itse joudu manipuloitavaksi.
Ei hän kertonut sanallakaan siitä 30-vuotisesta sodasta, henkisestä terrorismista mitä hän harrasti miestään kohtaan. Kun he olivat viimeisen kerran käymässä luonani, sanoi sisareni mies että siinä on nainen joka on osannut tehdä elämästä helvetin. Sen kyllä uskon ja voin pahoin kun luin kaiken sepitetyn soopan mitä hän lukijoille sai syötetyksi.
Joko olet onnistunut löytämään sen kirjan jota suosittelin. Siinä on tämä kaikki mitä olet kertonut ja lisäksi käyttäytymisohjeita tekemisiin joutuville. Kirjan mukaan kysessä olisi siis persoonallisuushäiriö ja vielä pahempana sosiopatia. Lähtösyy turvattoman ja rakkaudettoman tuntuinen lapsuus, jossa hyväksyminen piti "ostaa" alistumalla ja osaamalla...
mainitsemaasi kirjaa, mutta olen saanut paljon tietoja mm www.mielenterveys-taimi.fi/mielekas
kautta, samoin oli kerran netille laitettu sivuja tautienluokituskirjasta, mm taudin kuvaan kuuluvia tuntomerkkejä. Kaikki sopi sisareeni kuin hansikas käteen.
Itse olen aika hyvin perillä mistä on kysymys. Vaikeutena on saada muut läheiset käsittämään, että sisaremme on sairas saadessaan "sätkyjänsä".
Vielä suurempi vaikeus on saada hänet itsensä käsittämään, että hän tarvitsee apua.
Kaikesta ulkopuolisesta kiillosta ja hienoudesta huolimatta tuntee hän tavatonta tyhjyyttä. Vielä
enemmän kun hän on romuttanut jonkun sukulaisuus- tai tuttavuussuhteen.