Hei!
Kuinka pieni tyttäresi voi? Anteeksi, kun utelen, mutta olen kyynelsilmin seurannut kirjoitteluasi. Olen itsekin ex-anorektikko, mutta sairauteni ei ollut niin paha kuin tyttärelläsi. Mittani olivat alimmillaan 175/43, mutta en ole varsinaisesti anoreksian takia sairaalassa ollut. Paha mahaongelma tuli, jonka takia olin 2 x 2 viikkoa ja jälkimmäisellä kerralla päädyttiin leikkaukseen, mutta anoreksiaa silloin ei hoidettu muuten kuin psykiatrin konsultaatiolla ja sain aika paljon ruokaa sitten kun lopulta maha oli siinä kunnossa, että pystyi syömään. Sairaalavaiheessa olin kuitenkin jo ruvennut syömään kunnolla ja painotarkkailussa eli parempaan päin menossa.
Sairauteni ei siis ollut niin paha kuin mitoistani voisi päätellä. En pyrkinyt laihtumaan, yritin syödä terveellisesti ja pelkäsin lihomista ja siinä sitten laihduin, vaikka yritin pitää painoni 50 kilon yläpuolella. Kerran sitten saunassa palelevanaja nälkäisenä hoin itselleni, etten ole anorektikko ja sehän tarkoitti sitä, että tajusin olevani sairas. Paraneminen lähti käyntiin heti kun vanhempani huomasivat sairauteni ja oli pakko ruveta syömnään. Se oli jopa helpottavaa.
Paino nousi nopeasti terveisiin lukemiin ja osaksi sen takia, että rupesin jossakin vaiheessa ahmimaan (en oksentanut koskaan) paljon ruokaa. Seurauksena jojottelin syöpöttelyn ja paaston välillä, mutta paino nousi nopeasti.
Vaikka olinkin fyysisesti taas kunnossa, psyykkinsesti voin huonosti vielä vuoden. Pahan olon takia litsasin alituiseeb koulusta ja lopulta sain lääkärintodistuksella jäädä kokonaan kotiin. Se helpotti vain hetkeksi, sitten tuli kauhea epäonnistumisen tunne. Koin kauheaa itseinhoa syöpöttelystä ja siitä, etten hallinnut syömistä ja koulujututkin olivat menneet poskelleen. Perhe suhtaui huonosti. Tuntu, että äiti ainoastaan valitti syömisestä, uhkaili ja syyllisti. Voin huonosti ja äidin mielestä se johtui syömättämyydestä, vaikka olin syönyt itseni ähkyyn. Saatoin syödä paketin makeita suklaamuroja ja sämpylöitä, mutta äidin mielestä ne eivät olleet mitään. Äiti oli tyytyväinen minuun ainoastaan kuin söin. Myös veljeni suhtautui todella huonosti. Sain päivittäin kuulla olevani hullu, mielisairas, anorektikko paskiainen, jonka olisi parempi kuolla pois pilaamasta muiden elämää. Sain kuulla tuota ihan viime vuosiin asti, vaikka sairaudestani on jo n. 10 vuotta. Sisareni myös väitti, että minä olin syypää siihen, että hänellä numerot laski koulussa, kun joutui olemaan mun luona sairaalassa (siskoni kävi kahdesti!).
Kun olet kirjoittanut tyttärestäsi, olen välillä itkenyt, miksi en saanut äidiltäni samanlaista tukea. Olisin varmasti voinut henkisesti paremmin. Välit vanhempiin ovat nyt ihan hyvät. Sairastelu lähensi minun ja isän välejä ja äidin kanssa tulen myös hyvin toimeen, mutta mistään en pysty hänelle puhumaan. Velikin on hyvin rakas, mutta itku tulee, kun muistelen niitä haukkumasanoja ja kuolemastani puhumista. Ei hän varmaan tarkoittanut tosissaan, mutta kun silti.
Voin nyt hyvin kaikin puolin, olen voinut jo vuosia. Voin syödä ilman huonoa omaatuntoa ja liikunnasta nautin suunnattomasti ja kaikessa pysyn kohtuudessa, välillä herkuttelen ja välillä syön pikkusen kevyemmin. Normaalia elämää! Tosin sain juuri kuulla sairastuneeni elinikäiseen sairauteen, jossa ruokavalion noudattaminen on hyvin tarkkaa. Mutta senkin kanssa olen pärjännyt, vaikka aluksi pelkäsin, etten kestä sitä, että pitää tutkia tarkasti tuoteselosteet ja katsoa tarkkaan mitä suuhunsa pistää.
Kirjoittelusi perusteella olet aivan ihana äiti. Tyttäresi ja perheesi voivat olla ylpeitä ja onnellisia siitä, että heillä on sinut. Yritä jaksaa ja toivottavasti myöstyttäresi jaksaa. Sinusta on varmasti suurta apua paranemisessa ja toivottavasti myös tyttäresi joskus sen ymmärtää ja osaa arvostaa huolenpitoasi.
Anteeksi kun tuli paljon tekstiä. Helpottaa omaakin oloa tälläinen avautuminen, kun ei ole koskaan ollut ketään jolle omasta pahasta olostaan puhuisi.
Kuinka pieni tyttäresi voi? Anteeksi, kun utelen, mutta olen kyynelsilmin seurannut kirjoitteluasi. Olen itsekin ex-anorektikko, mutta sairauteni ei ollut niin paha kuin tyttärelläsi. Mittani olivat alimmillaan 175/43, mutta en ole varsinaisesti anoreksian takia sairaalassa ollut. Paha mahaongelma tuli, jonka takia olin 2 x 2 viikkoa ja jälkimmäisellä kerralla päädyttiin leikkaukseen, mutta anoreksiaa silloin ei hoidettu muuten kuin psykiatrin konsultaatiolla ja sain aika paljon ruokaa sitten kun lopulta maha oli siinä kunnossa, että pystyi syömään. Sairaalavaiheessa olin kuitenkin jo ruvennut syömään kunnolla ja painotarkkailussa eli parempaan päin menossa.
Sairauteni ei siis ollut niin paha kuin mitoistani voisi päätellä. En pyrkinyt laihtumaan, yritin syödä terveellisesti ja pelkäsin lihomista ja siinä sitten laihduin, vaikka yritin pitää painoni 50 kilon yläpuolella. Kerran sitten saunassa palelevanaja nälkäisenä hoin itselleni, etten ole anorektikko ja sehän tarkoitti sitä, että tajusin olevani sairas. Paraneminen lähti käyntiin heti kun vanhempani huomasivat sairauteni ja oli pakko ruveta syömnään. Se oli jopa helpottavaa.
Paino nousi nopeasti terveisiin lukemiin ja osaksi sen takia, että rupesin jossakin vaiheessa ahmimaan (en oksentanut koskaan) paljon ruokaa. Seurauksena jojottelin syöpöttelyn ja paaston välillä, mutta paino nousi nopeasti.
Vaikka olinkin fyysisesti taas kunnossa, psyykkinsesti voin huonosti vielä vuoden. Pahan olon takia litsasin alituiseeb koulusta ja lopulta sain lääkärintodistuksella jäädä kokonaan kotiin. Se helpotti vain hetkeksi, sitten tuli kauhea epäonnistumisen tunne. Koin kauheaa itseinhoa syöpöttelystä ja siitä, etten hallinnut syömistä ja koulujututkin olivat menneet poskelleen. Perhe suhtaui huonosti. Tuntu, että äiti ainoastaan valitti syömisestä, uhkaili ja syyllisti. Voin huonosti ja äidin mielestä se johtui syömättämyydestä, vaikka olin syönyt itseni ähkyyn. Saatoin syödä paketin makeita suklaamuroja ja sämpylöitä, mutta äidin mielestä ne eivät olleet mitään. Äiti oli tyytyväinen minuun ainoastaan kuin söin. Myös veljeni suhtautui todella huonosti. Sain päivittäin kuulla olevani hullu, mielisairas, anorektikko paskiainen, jonka olisi parempi kuolla pois pilaamasta muiden elämää. Sain kuulla tuota ihan viime vuosiin asti, vaikka sairaudestani on jo n. 10 vuotta. Sisareni myös väitti, että minä olin syypää siihen, että hänellä numerot laski koulussa, kun joutui olemaan mun luona sairaalassa (siskoni kävi kahdesti!).
Kun olet kirjoittanut tyttärestäsi, olen välillä itkenyt, miksi en saanut äidiltäni samanlaista tukea. Olisin varmasti voinut henkisesti paremmin. Välit vanhempiin ovat nyt ihan hyvät. Sairastelu lähensi minun ja isän välejä ja äidin kanssa tulen myös hyvin toimeen, mutta mistään en pysty hänelle puhumaan. Velikin on hyvin rakas, mutta itku tulee, kun muistelen niitä haukkumasanoja ja kuolemastani puhumista. Ei hän varmaan tarkoittanut tosissaan, mutta kun silti.
Voin nyt hyvin kaikin puolin, olen voinut jo vuosia. Voin syödä ilman huonoa omaatuntoa ja liikunnasta nautin suunnattomasti ja kaikessa pysyn kohtuudessa, välillä herkuttelen ja välillä syön pikkusen kevyemmin. Normaalia elämää! Tosin sain juuri kuulla sairastuneeni elinikäiseen sairauteen, jossa ruokavalion noudattaminen on hyvin tarkkaa. Mutta senkin kanssa olen pärjännyt, vaikka aluksi pelkäsin, etten kestä sitä, että pitää tutkia tarkasti tuoteselosteet ja katsoa tarkkaan mitä suuhunsa pistää.
Kirjoittelusi perusteella olet aivan ihana äiti. Tyttäresi ja perheesi voivat olla ylpeitä ja onnellisia siitä, että heillä on sinut. Yritä jaksaa ja toivottavasti myöstyttäresi jaksaa. Sinusta on varmasti suurta apua paranemisessa ja toivottavasti myös tyttäresi joskus sen ymmärtää ja osaa arvostaa huolenpitoasi.
Anteeksi kun tuli paljon tekstiä. Helpottaa omaakin oloa tälläinen avautuminen, kun ei ole koskaan ollut ketään jolle omasta pahasta olostaan puhuisi.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Voi sinua, miten olet joutunut
kuulemaan ikäviä asioita
lähimmiltäsi! Toisaalta se saattoi
olla heidän huolen ilmaisunsa:
kaikki eivät osaa esittää huoltansa
asiallisesti, vaan kääntävät sen
ikävinä asioina ja sanomisina esille.
Olen onnellinen puolestasi, että
pääsit irti anoreksiasta!
En varmasti ole mikään maailman paras äiti!
Välillä on hermo niin kireä, kuin viulun
kieli ja huudan ohjeita perheelle!
Tytölle olen myös sanonut, että kyllä tämä
raastaa hermoja ihan kamalasti ja varmasti
liikaa yritän häntä saada syömään lisää.
Toivon, etten syyllistä häntä liikaa, mutta
olen sanonut, että perhe pääsee takaisin
normaaliin rytmiin vasta, kun hän paranee!
Hän onneksi sanoo vastaan ja kapinoi, ettei
jätä sanomatta, mikä harmittaa, niin saadaan
puhuttua asiat kylmiltään selviksi!
Meillä pojat ovat ehkä vähän liiankin
varovaisia sanoissaan: isoveli itkee minulle
huolensa siskon huonosta olosta, muttei
uskalla sanoa sitä hänelle, vaan on ihan
kuin ei mitään ja pitää seuraa luisevalle
sisarelleen aina kun ehtii. Voisi tehdä ihan
hyvää, jos rakkaat veljet kertoisivat huolensa,
mutta kun he eivät tahdo "loukata" siskoaan...
Eikä mitään "anteeksi kun paljon tekstiä"!
Anna tulla ulos kaikki vain, se helpottaa!
Välillä tunnen itseni niin huonoksi, kun
tuntuu, etten voi auttaa teitä, jotka
autatte minua myötäelämällä tätä hetkeä!
Jos kirjoittaminen auttaa sinua, olen valmis
lukemaan vaikka romaanillisen!
Kaikkea hyvää sinulle elämääsi!
Niin, kyllä kummasti helpottaa se, kun saa purkaa mieltään jollekin, vaikka se olisikin sitten keskustelupalstan täysin vieras ihminen. Olenkin kyllä niin ujo ja häpeän sairastamaani anoreksiaa, etten edes pystyisi puhumaan siitä kenellekään tutulle ja kasvokkain. Häpeä sairaudesta on edelleen todella suuri, vaikka terve nyt olenkin ja muutenkin asiat elämässä melko hyvin. Tuntuu, että olisi ollut helpompi sairastaa vaikka syöpää, koska sitä en olisi itse aiheuttanut kuten aikoinaan anoreksian ja se ei ole samalla tavalla hävettävä sairaus.
Nämä vanhat pahat muistot on nyt taas noussut pintaan, kun sairastuin. Koko vuosi meni pahan väsymyksen ja muiden oireiden takia opiskelun kannalta poskelleen ja jotkut sukulaiset jopa epäilivät, että syön taas huonosti. Se tuntui pahalta. Nyt keväällä kuitenkin selvisi, että olen oikeasti sairas ja oireet johtuvat sairaudesta. Nyt tuntuu niin epäreilulta, että itse taas sairastan, kun muut sisarukset ovat koko ikänsä olleet terveitä. Pelkäsin myös, että sairastamani anoreksia on syy nykyiseen sairauteeni ja luulin aiheuttaneeni taas itselleni terveysongelman, mutta onneksi anoreksia ei ole vaikuttanut millään tavoin sairauden puhkeamiseen.
Olen myös nykyisin töissä sairaalassa. Rakastan työtäni, mutta sairaalaympäristö aiheuttaa sen, että omat sairaalamuistot ja muut anoreksiaan liittyvät muistot ovat vähän väliä mielessä. En siis ollut sairaalassa varsinaisesti anoreksian takia, vaan mahaongelman takia, jonka anoreksia oli aiheuttanut. Olin yhteensä vain 4 viikkoa, mutta siitä suurimman osan ajasta teho-osastolla. Itkin paljon ja olin masentunut. Vatsassani on myös suuri leikkausarpi, joka muistuttaa jatkuvasti lopun ikää sairaudestani.
Kirjoittelusi on auttanut minua myös ymmärtämään vanhempiani ja tajuamaan sen tuskan, jota olen heille aiheuttanut. Nykyisin isä (itsekin lääkäri) huolestuu terveydestäni todella helposti ja heti jos on jotain pientä vaivaa, hän on kokeilemassa otsasta kuumetta, painelemassa imusolmukkeita ja kyselemässä vatsan toiminnasta. Tuntuu ihanalta, että hän välitää niin paljon, vaikka usein huolestuukin turhasta. Tosin nyt tänä vuonna huolestuminen ja käsky mennä kokeisiin oli ihan aiheellinen. Mutta itkettää kun ajattelen kuinka huolissaan hän oli minusta silloin, kun jouduin sairaalaan, kuinka hän juosten työnsi minua sairaalasängyssä pitkin sairaalan käytäviä, jotta mahdollisimman nopeasti saisin hoitoa ja kuinka hän piti huolen siitä, että hyvin hoidetaan. Isää ja minua sairaus lähensikin valtavasti, vaikka valitettavasti äidin kanssa kävi varmasti juuri toisin päin. Edelleenkin puhun opiskeluun ja muuhun elämään liittyvistä asioista vain isän kanssa, koska hän tuntuu aidosti kiinnostuneelta toisin kuin äiti, joka ei esimerkiksi yhtään ymmärrä, että opiskelu menee tänä vuonna niin huonosti minulla. Mutta olenhan juuri saanut kuulla sairastuneeni elinikäisesti ja kyllä se järkyttää ja vie opiskeluinnon. Yritän olla niin kuin sairaus ei vaikuttaisi minuun millään lailla, mutta kyllä se vaikuttaa enkä käsitä, miksi äiti ei sitä voi ymmärtää.
Minulla on edelleen myös huono omatunto niistä muutamasta kerrasta, kun valehtelin syömisestäni vanhemmille. Yritin kaikin keinon välttää valehtelua ja söin joskus edes vähän, jotta ei tarvitsisi valehdella. Myös psykiatrilla käyminen jäi vähiin sen takia, etten kestänyt sitä, että psykiatri (niin kuin varmaan monet muutkin) kuvitteli minun valehtelevan kaikesta. Tuntui muutenkin vaikealta puhua, niin mitä se edes hyödytti, jos psykiatri ei kuitenkaan uskonut!
Tuntuu hirveältä, että lääkäritkin tuntuvat kuvittelevan, että kaikki anorektikot ovat samanlaisia. Eräs lääkäri kysyi ensimmäiseksi harrastanko paljon liikuntaa ja olenko hyvä koulussa. Anorektikko kai vastaa tuohon tyypillisesti kyllä. Minä en ollut erityisen hyvä koulussa ja liikuntaa olen ruvennut harrastamaan vasta terveenä. Toinen lääkäri taas väitti minun oksentaneen, koska hampaissani oli teenjuonnin aiheuttamia tummentua. Ikinä en ole oksentanut, vaikka usein on oksettanut. Hämmästytin myös sairaanhoitajat syömällä kaiken tarjotun ruuan mukisematta ja hyvällä ruokahalulla.
Minua myös ärsytti suuresti, jos joku, esim. äiti tai joku muu anoreksiaa sairastamaton, tuli sanomaan, että hän tietää miltä minusta tuntuu. Ei varmasti tiedä! Päällisin puolisin kyllä kaikki näki, että olen sairas ja kun oikein masennuin, sen kyllä huomasi ja pystyi arvaamaan, että hirveältä tuntuu ja kärsin kovasti. Siitä huolimatta sen, miltä syömishäiriö sairastuneesta tuntuu, tietää vain sen itse kokenut. Joten vaikka olisi kuinka paljon lukenut kertomuksia anoreksiasta, ei voi tietää miltä se oikeasti tuntuu ja pahinta on se, että se tuntuu monta kertaa pahemmalta kuin kukaan syömishäiriötä kokematon osaa edes arvata.
Taas tuli itkettyä, kun luin tekstiäsi ja itkin lisää kuin kirjoitin itse (vaikea kyllä kirjoittaa, kun kyyneleet sumentaa näön), joten nyt on taas hyvä mennä nukkumaan.
Voimia sinulle äiti-kertaa-kolme ja koko perheellesi, aivan erityisesti tyttärellesi. Vielä hänelläkin koittaa parempi päivä!
äärettömän surullinen vuoksesi,
että olet joutunut sairaudesta toiseen!
Älä silti katkeroidu, vaan käännä
vastoinkäymiset voitoksi!
Minulla on myös ollut paljon vastoinkäymisiä
varsinkin lapsuudessa ja nyt 2 lasta kolmesta
vakavasti sairaita, mutta silti yritän
säilyttää positiivisen ajatusmaailmani.
Kaikki mikä eteen tulee, on vain otettava
vastaan, ei siinä muu auta!
Olen kanssasi samaa mieltä, ettei kukaan
voi tietää, miltä toisesta tuntuu! Ei edes
silloin, kun on käynyt läpi samoja asioita.
Jokainen kokee asiat omalla tavallaan.
Myös tuo, että anorektikoista yritetään
tehdä prototyyppejä, kaikki muka käyttäytyvät
samalla kaavalla, valehtelevat ym. on totta.
Vaikka kukaan ei ole toisensa kaltainen tässäkään
asiassa! Ei kaikki silti valehtele vain
siksi, että on anorektikko!
Sinä olet varmasti työssäsi sairalaassa
aivan lyömätön persoona: sinulla jos kenellä
on perspektiiviä asioihin ja potilaan
mielentiloihin! Toivonkin, että itku, joka
muistojen pinnalle pyrkiessä tulee, on
parantavaa eikä ahdistavaa laatua!
Älä kanna huonoa omaatuntoa mistään menneestä:
esim. "valehtelu" syömisestä johtui sen hetkisestä henkisestä tilastasi! Anoreksia toki muuttaa persoona! Hävettävä sairaus se EI ole, ei
sen hävettävä kuin mikään muukaan: yksikään
sairaus ei kysy lupaa tullessaan!
On ihanaa, että isäsi on jaksanut kannustaa
sinua! Isälle yleensä tytär onkin se
prinsessa, jota tulee kannatella läpi elämän
karikojen! Minulla itselläni ei ole isän eikä
äidin kannattelua ollut koskaan, minun onnekseni
on osunut ihana aviomies!
Toivon sydämestäni, että kaikki kääntyy
elämässäsi parhain päin! Yritän kannustaa
tytärtäni parantumaan ammattiauttajien
kanssa ja toivon, että hän pian ymmärtää
oman vakavan tilansa!
Terapian aloittamisessa Sinun ei mielestäni (huom. vain minun mielestäni) pitäisi kuunnella tytärtäsi - eihän siellä ruokaa suuhun tungeta eikä edes ajatuksia aivoihin - vaan luodaan ihmissuhde ammattiauttajaan, joka todellakin OSAA johdatella kärsijän ITSE oivaltamaan ongelmansa. Ei se mitään vaikka tyttäresi istuisi siellä kuukauden mykkänä, niin minäkin tein, kunnes aloin huomata, että minua ei pakoteta mihinkään, kukaan ei luovuta eikä minussa ole parasta ennen leimaa, eli anorexiani sai luvan kestää niin kauan kuin se halusi kestää – tarkoitan, että parantumiselle ei annettu päivämääriä, oli vain yksinkertaisesti terapia, joka - kuten mieleni haluasi aluksi ajatella, tulisi kestämään tehoamatta lopun elämääni, jos siellä kerran piti ravata ... mutta toisin kävi : )
Sairaudet ovat kummallisia juttuja, ja vaikka kuinka hirveästi olisi rakkautta ja yrittämistä, niin aina ei rakkaus rakkautena auta; hyvänä esimerkkinä erään ystävättäreni perheessä on pikkutytön dysfasia; vaikka vanhemmat kuinka yrittivät, selittivät, rakastivat ja uskoivat, että osaavat ja ymmärtävät siinä missä muutkin vanhemmat, niin itsestään selvän asian, kuin puhumaan opettamisen, eivät he sittenkään osanneet auttaa lastaan niin, että tämä olisi ymmärtänyt heidän puhettaan, saati itse muodostanut lauseita. Mutta nyt, oltuaan pari vuotta viikoittain puheterapiassa, psykologin juttusilla ja päiväkodin erikoisryhmässä puhuu neitonen jo kummasti!
Aivan sama tilanne anoreksiassa. Vaikka monet täällä puhuvatkin "heräämisestä", en usko, että tyttäresi kohdalla herätään. Anoreksia, kuten muutamia päiviä sitten tällä palstalla jossain kohtaa kommentoin on nyky-yhteiskunnan kauneusihannevimmassa kovasti muuttunut; raju laihduttaminen johtaa psyykkisiin häiriöihin eikä enää niin päin, että psyykkiset häiriöt johtavat laihduttamiseen. Mielestäni vaikuttaisi siltä, että tyttäresi sairastaa perusanorexiaa, eli kasvamisen, seksuaalisuuden ja naiseuden inhoa - ja pelkoa, mikä on johtanut syömättömyyteen, eikä niin, että hän kauneutta, seksuaalisuutta ja huomioita tavoitellakseen on laihduttanut ja ajautunut häiriöön. Suuri ero! Nykyanoreksiasta kenties herätään, syvästä anoreksiasta vaelletaan ammattitaitoisen auttajan avulla ymmärrykseen omasta "väärinohjelmoinnista".
Minä sairastin vaikeaa perusanorexiaa - ja sairastan mieleltäni edelleen, eli inho, pakkomielteet ja ajatus siitä, että kaikki muut ovatkin erehtyneet ja minä erilailla eläessäni olen onnellisin ja onnekkain, pulpahtelevat tuon tuostakin mieleeni, mutta terapia sai aikaan sen, että ymmärrän ja myönnän nuo pulpahtelut sairaudeksi enkä enää anna niille valtaa.
Olet erittäin älykäs, sitoutunut, rakastava ja rakastettava ihmisenä ja Äitinä, mutta nyt kysymys ei ole äitiydestä, älykkyydestä, yrittämisen riittävyydestä tai riittämättömyydestä, vaan siitä, että Sinä olet ammattilainen jollain muulla kuin psykiatrian alalla, ethän vaikka kuinka rakastaisit oopperaa lähde esiintyjäpulan sattuessa lavalle laulamaan, ja vieläpä uskoen, että kunhan on rakkautta, niin yleisö ymmärtää (...tai no, ehkä tällä palstalla, mutta yleisö onkin tyttäresi – ja hän ei ymmärrä).
Hyvää kesäistä viikonloppua – ystävä olen edelleen, en tuomitsija.
tyttäreni istuu oman terapeuttinsa
kanssa: tuppisuuna ja todella vihaisena!
Hän käy 2 kertaa viikossa psykiatrin vastaan-
otolla, mutta hyvä ja antoisa hoitosuhde on vielä hakusessa. Joten siksi en ole nähnyt tarpeellisena etsiä uutta terapeuttia: se
ei välttämättä olisi tulokseltaan tätä kummempi?!
Mutta todellakaan en kuuntele tyttäreni
mielipidettä terapian tarpeellisuudesta:
jos se toimisi hänen ehdoillaan, sitä ei
olisi! Hän varmaan kävisi koristreeneissä
näännyttäen itsensä saman tien, jos saisi
itse päättää!
Tiedän myös sen, että suutari pysyköön lestissään:en yritä leikkiä psykologia tai
muutakaan ammattiauttajaa tyttäreni kohdalla.
Olen vain äiti, joka saa kaiken niskaansa
niin hyvässä kuin pahassa. Tyttäreni mielentilojen seuraajana olen kuitenkin
täys ammattilainen(olinhan 11 vuotta kotona
siitä lähtien, kun hän syntyi, eli olen
ollut vain 3 vuotta työelämässä hänen synty-
mänsä jälkeen) ja huomaan eron
hänen henkisessä viereydessään nyt, kun hän
saa olla kotona pitkän sairaalajakson
jälkeen. Välillä on jopa ihania jaksoja, jolloin
hän on MELKEIN oma itsensä. Niiden varaan
rakennan aika paljon...
Sinun viestisi ovat täynnä asiaa
ja niistä huokuu se kaikki, mitä
olet joutunut käymään läpi elämässäsi!
Vaikutat vahvalta ja erittäin fiksulta,
vastoinkäymisesi voittaneelta!
Tuo väite, että anoreksia sairastuttaa
henkisesti, pitää meidän kohdallamme
tasan paikkansa: kauneusihanteen vuoksi
laihduttamaan aloittanut sairastui
henkisesti siinä sivussa: ja se on
surullista katseltavaa.
Ihanaa, aurinkoista viikonloppua
sinullekin, ystäväiseni
Olen kanssasi jonkin verran eri mieltä tuosta anoreksiasta "heräämisestä". Olen sairastanut pitkän ja vaikean anoreksian 13v. -) aina tähän päivään asti. Nuorena olin 2v. sairaalassa putkeen. Minulla alkoi ammattitaitoinen psykoterapia heti kun sairastuin ja se kesti 3v. En silti näe, että terapialla olisi ollut tuolloin kovinkaan suurta osuutta "paranemiseeni" (lue: siihen, että selvisin takaisin normaalielämään sairaalasta).
Minulla tervehtyminen alkoi kyllä ihan omasta havahtumisesta elämän rajallisuuteen, kuoleman pelko ja halu päästä kotiin ja elämään takaisin olivat suurimmat motivaattorit. Tärkein tuki minulla oli perhe ja isovanhemmat, ei niinkään omahoitaja tai terapeutti.
En silti väheksy terapeutin roolia paranemisprosessissa. Ammattitaitoinen ihminen osaa johdatella oikeiden asioiden pohtimiseen ja oivaltamiseen. Mutta sekään ei useimmiten riitä! Itse ainakin tiedostin jo aika varhain, mistä ongelmani johtuivat, mutta ei se muuttanut käytöstäni. Loppuviimeksi se on ihan henk.koht. ratkaistava itse, haluaako elää vai kuolla, siinä ei terapeutitkaan auta. Toki ammattiauttajat ym. läheiset voivat paljossa tukea, mutta kyllä paranemiseen on itse herättävä tavalla tai toisella.
Nyt olen 29v. ja aloitin hiljattain uuden terapian, koska anoreksia ja sh:t ovat vaivanneet jatkuvasti tähän saakka. Nykyisestä terapiasta on ollut ratkaisevasti apua jo lyhyessä ajassa. Tilanteeni on tietysti aivan toinen kuin tuolloin 13v. Silloin olin pahasti nälkiintynyt enkä edes jaksanut keskittyä terapiaan, enkä halunnut edes parantua. En koskaan parantunut "kerrasta poikki"- tyyliin, mutta minut tosiaan pysäytti todellinen kuolemanpelko, kun lääkäri sanoi "akuutti hengenvaara" ja sydänmonitori alkoi yöllä huutamaan ja näyttämään pelkkää viivaa, kun pulssi laski niin alas. Sekä sairaalaystävän kuolema.
Olin onnekas kun tajusin riittävän ajoissa, että kehoni ei enää kestä kauaa. Ja elämänhalu oli suurempi "elämänpelkoa" (siitähän anoreksiassakin on osaltaan kyse). Näin onnekkaasti ei tietenkään kaikille käy. Kaikki eivät ikinä "herää" ja ymmärrä tai halua ymmärtää tilaansa. Siksi tietysti ammattiapu on erityisen välttämätöntä, että ainakin kaikki keinot käytetään.
Anoreksiaa ei myöskään mielestäni voi jaotella selkeästi vain kahteen tyyppiin/kahteen syyhyn perustuvaksi. Toki löytyy myös näitä kuvaamiasi kahta "perustyyppiä", joko aikuusuudenpelon tai ihanteiden takia sairastuneita. Kyseessä on kuitenkin niin monimutkainen sairaus, ja jokaisen sairastuneen henkilöhistoria ym. vaikuttaa niin paljon sairauteen ja sen kulkuun, että mitään selviä suuntaviivoja ei mielestäni voi vetää. Lisäksi eri ihmiset kokevat erilaiset hoitomuodot ja avun hyvin eri tavalla, mikä auttaa toista, ei lainkaan auta toista.
Minulle suurin apu on ollut siitä, että laitan kädet ristiin ja pyydän apua ylhäältä päin. Ilman sitä, en olisi selvinnyt.
Hyvää jatkoa sinulle, miniatyyri!
tämä tilanne ottaa todella koville!!! mutta JOS ottaisit tilanteen(niinkuin luulet) tosissaan, tyttösi söisi... kun on tarpeeksi päättäväinen ja osaa määrätä ja olla paikan pomo, silloin syö kuka vaan, kun vaan laittaa syömään!! älä ota pahalla rakas äiti, arvostan erittäin paljon sinua ja jaksamisestasi... mutta näin se vain on, itsekkin sen tiedät kunhan lopetat TEKOSYYT... kunnolla kiinni itseäsi niskasta ja varsinkin TYTTÖÄSI joka on sairas, jonka saat parantumaan määräilemällä, vaikka se oilisi kuinka vaikeaa, kun on päättäväisyyttää, kaikki onnistuu... toivon todella hyvää sinulle ja tyttärekkisi´ja pyydän anteeksi jos loukkasin,mutta näin se vain ON!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Ymmärrän mitä puhut - mutta huomaatko myös myöntäväsi, että "heräsit" vain nälkiinnyttämästä itseäsi, mutta edelleenkin (16 vuoden jälkeen) tarvitset terapiaa syömishäiriöoireisiin, koska niistä et koskaan itse/perhe-parannuksessa päässyt irti. Toisin sanoen, et mielestäni voi puhua paranemisesta ilman psyykeen paranemista, vaikka et enää vuosiin olisikaan ollut nälkiintynyt. Anteeksi suoruuteni. Terapiassa saadaan aikaiseksi se, että häiriintyneen mielen tarpeet kanavoidaan samaan tyydytyksen (joka ennen on tullut anorexiaoireista) joistakin muista yhtä tehokkaista, mutta henkilölle harmittomista käyttäytymis – ja ajatusmuodoista - toisin sanoen; anorektiset oireet saadaan loppumaan ja henkilö sanan varsinaisessa merkityksessä paranee (valitettavasti kuitenkin niin, että mitä pitempään anorexiaoireet ovat hallinneet mieltä sitä piintyneempi ja vaikeammin irtipäästettävä tapa niistä on muodostunut). Niinpä edelleenkin julistan : ) varhaisen tehokkaan terapian puolesta. Jos yksi terapeutti ei auta, niin sitten toiselle - terapeutin ja potilaan suhde on kuin mikä tahansa muukin ihmis-suhde … tai ei, ei mikä tahansa, vaan tärkeä ja henkisesti intiimi! niinpä molempien osapuolten tulee pitää toisesta - emmehän me halua kaikkien kanssa olla ystäviä tavallisessakaan elämässä.
Olet oikeassa; anorexia on monitahoinen ja on naivia luokitella se mustavalkoisesti, kuten tein.
Hyvää sunnuntaita Sinulle ystävällinen Laura.
... en minä Sinua näe ihmisenä, joka luulee liikoja itsestään : ) yritän, vain tuoda julki, että terapia todellakin (ja vain terapia) auttaa, vaikka se turhalta tuntuukin.
Katso mitä tuossa alempana kirjoitin Lauralle.
Viehkeä, viisas Lauramme voi perheparannuksensa jälkeen ”hyvin” ja hänestä on kamppailujensa kautta tullut syvästi tunteva ja ajatteleva nuori nainen, mutta hän ei vieläkään ole päässyt kuiville syömishäiriöoireista. En luule olevani parempi, tai tietävämpi kuin muut - yritän vain sanoa, että olin pahasti sairas (varmasti yhtä sairas kuin kukin tämän palstan asiakas) mutta tänään voin huomattavasti paljon paremmin kuin suurin osa ns. parantuneista.
Olen ollut onnekas ja toivoisin toisille samaa tilaisuutta.
Olet erehtynyt. Anorektikkoa ei saada pakottamalla syömään (valitettavasti) - tai jos saadaankin, niin tämä vaikka leikkelee ruuat itsestään irti ... ei hyvä vaihtoehto.
Totta puhut, kyllä itsekin tuon tiedostin edellistä kirjoittaessani, että heräsin vain sen verran, etten ollut enää akuutissa hengenvaarassa fysiikan kannalta. Kuitenkaan minulla, eikä tuolloin perheellänikään, ollut mahdollisuutta valikoida terapeuttia, joka minulle silloin määrättiin. Eikä sitä muutenkaan osannut silloin arvioida, kuinka kattavasti terapia auttoi minua. Tulin kyllä terapeutin kanssa toimeen ihan ok, mutta jälkeenpäin tarkasteltuna apu ei ollut riittävän ammattitaitoista lopettamaan oireiluni kokonaan/ehkäisemään sen uusiutumisen.
Jotta sairas todella hyötyisi terapiasta, terapian pitää olla hänelle juuri oikeanlaista ja oikealla tavalla asioihin ja ongelmiin pureutuvaa. Terapeutteja ja terapiamenetelmiä on lukemattomia. Alaikäiselle potilaalle usein vain määrätään joku terapeutti sairaalassa, eikä sitä voi juurikaan valikoida. Tämä on harmillista hoidon onnistumisen kannalta, harvoin tällainen terapeutti-potilassuhde toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Tietty jos perheellä on rahaa hankkia yksityiseltä puolelta apua, se saattaa olla vaihtoehto.
Minulle kävi juuri näin, että joku terapeutti vaan pistettiin. Päähuomio oli tuolloin koko ajan fyysisessä puolessa, kun hengissä pysyminen piti taata. Henkinen puoli jäi ehkä sitten vähän sen varjoon. Ja siitä olen kärsinyt näihin päiviin.
Olisi ollut kyllä mahtavaa, jos minulla olisi ollut mahdollisuus jo tuolloin vuosia sitten saada juuri tarvitsemaani henkistä apua. Olisin säästynyt hyvin paljolta. Nyt kuitenkin olen tyytyväinen, kun olen löytänyt hyvän ja minua oikeasti auttavan terapeutin ja terapiamenetelmän.
Olen kyllä siinä ihan samaa mieltä, että täysin on hyvin vaikea parantua anoreksiasta ilman sopivaa ja asiantuntevaa ammattiapua. Itsekin yritin vuosia sinnitellä, ennen kuin hyväksyin, etten pysty yksin pääsemään pinttyneistä ajatusmalleista ja sh:sta eroon. En kokenut ansaitsevani apua, kun en ollut henkihieverissä.
Halusin kai aiemmin sanoa vain sen, että itse on päätettävä haluaako elää vai ei. Tätä päätöstä kukaan muu ei voi tehdä puolesta. Voi toki valita elää puolittaista elämää, toinen jalka anoreksiassa, kuten itse elin vuosia. Tässä kohtaa juuri tarvitaan pätevän terapeutin tukea. Päästämään irti sairaudesta kokonaan. Itse elän tätä vaihetta juuri nyt.
Kiinnostavaa vaihtaa mielipiteitä näistä asioista ja kuulla ihmisten kokemuksia. Tulipas naputeltua taas pitkä teksti..
Kaikkea hyvää sinulle miniatyyri!
Luulen, ettet ole itse sairastanut anoreksiaa, etkä myöskään varmasti tiedä siitä kovin paljon kirjoituksesi perusteella! Anteeksi suoruuteni, mutta ei sitä kukaan toinen (vanhempi) voi pakolla ruokaa toisen suusta alas laittaa. Ei siinä kuule auta minkäänlainen päättäväisyys, huutaminen, uhkailu, maanittelu tai mikään muukaan, jos anorektikko kieltäytyy syömästä. Pakkoruokintaa voidaan toteuttaa vain letkulla sairaalassa. Ei kannata syyllistää jo valmiiksi suurta syyllisyyttä kantavaa äitiä tuollaisilla puheilla! Ja varmasti kyseessä oleva äiti on kokeillut jo kaikki keinot, myös ollut päättäväinen ja huutanut ym. Jos tämä olisi avain parantumiseen, tyttö olisi jo terve ja moni muukin anorektikko, jos syy syömättömyyteen olisi noin yksinkertainen!
totean, että sinun onnekkuutesi,
parantumisesi, on kantava voima
uskoa, että tyttärenikin paranee:
tavalla tai toisella, ennemmin tai
myöhemmin!
Kommunikointi hänen kanssaan on
alkanut taas sujua paremmin ja
toivon, että ajatukset kirkastuvat
vähitellen ja "heräämistä" alkaisi
tapahtua.
Kyllä minäkin uskon terapian parantavan.
Hoitosuhdekin parantunee, kun tyttö vähän
tästä piristyy!
Kyllä me varmasti olemme paljolti
samaa mieltä asioista: tälläinen kirjoitettu
teksti on vain siitä "vaaralinen", kun
ei voi kuulla toisen äänensävyä tai nähdä
ilmeitä, joista voisi lukea tarkemmin,
mitä toinen tarkoittaa. Pessimisti lukee
negatiivisesti ja optimisti positiivisesti.
Ihanaa tiistaipäivää sinulle =o)
Äiti-kertaa-kolme..olen seurannut viestejäsi ja todennut,että tyttäresi saa olla todella onnellinen,että omistaa sinun kaltaisesi äidin ! :) Haluankin kysyä sellaista,että koska huomasit tyttäresi sairauden ? Epäilitkö missään vaiheessa syömishäiriötä vai tuliko se täytenä yllätyksenä? laihtuiko tyttäresi lyhyessä ajassa rajusti vai miten? Anteeksi,että utelen,mutta olen vain kiinostunut.
Toivotan hyvää kesän alkua ja toivon voimia sinulle ja parantumista tyttärellesi ! :)
Voisi kyllä kysyä lapsiltamme, olenko
niin ihana äiti: huudan ja mesoan
siinä missä muutkin, ehkä enemmänkin,
mutta tietysti taistelen lapsieni puolesta!
Huvittavinta on, että tässä ympärillä
tapahtuu niin paljon kaikkea yllättävää
samalla: nyt vanhimmalla pojalla on ilmeisesti
nenä murtunut. Oli pelaamassa kavereiden
kanssa jalkapalloa ja yhden kyynerpää osui
nenänvarteen. Tänään kuullaan, pitääkö nenä
leikata...
Minun tyttäreni paino alkoi laskea vähän jo
loppu kesästä -05. Marraskuussa aloin huolestua
ja tarkkailin syömistä. Joulukuussa hän oli
ekan kerran lääkärissä. Joululoman aikana
paino vain romahti 4kg,siitä viikko eteenpäin lääkärintarkastus ja taas 2 kg oli pudonnut, sitten lähete sairaalaan, sinne päästiin
viikko lääkärissä käynnin jälkeen ja taas oli paino pudonnut 2 kg viikossa, vaikka tyttö SÖI!
Eli laihtui sitten rajusti yht´äkkiä.
Keho käytti kaiken, minkä hän söi, eikä se
määrä riittänyt kasvavalle lapselle ja tässä
nyt ollaan. Itsesyytöksien ja vakavasti
sairaan lapsen kanssa kotona!
Et ole ainoa äiti, jonka lapsi on päässyt todella huonoon kuntoon ennen hoitoa. Anorektikko osaa niin hyvin peitellä syömättömyyttään ja laihuuttaan, joten ei kyllä kannata siitä itseä syyttää. Itsekin laihduin 45 kiloiseksi (pituus 175) ennen kuin vanhemmat huomasivat. Tai ehkä epäilivät jo aiemmin, mutta kun aina välillä söin oikein kunnon annoksia äidin silmien alla en tietenkään aina vaikuttanut kovin anorektiselta. Itse asiassa isosisko valitti joskus syömisestäni äidille mutta äidin mielestä söin vain terveellisesti. Kunnes sitten lopulta itsekin huomasi mikä oli tilanne.
Hidasta oli painon nouseminen minullakin aluksi. Tammikuussa sairaus tuli lopullisesti vanhempien tietoon ja alkoi viikoittaiset punnitukset. Pääsin sairaalasta mahaleikkauksen jälkeen 15.6. ja paino oli jopa laskenut hieman alkupainosta. Puolessa vuodessa ei siis mitään edistystä, tosin syynä olivat myös mahaongelmat: Kun sain painoa muutaman kilon nousemaan, rupesi maha temppuilemaan ja oksentelun ja syömättömyyden seurauksena paino putosi pahimmillaan alle 42 kiloon. Kun maha ei kestänyt edes vettä puhumattaan ruoasta, kaikki ravinto tuli tippaletkuista, mutta vaikka letluja oli yhteensä neljä ja kovaa vauhtia tiputtivat (välillä käsivarret turposivat haloiksi ja tippaletkujakin piti vähentää) niin eihän siinä paino pääse nousemaan, päin vastoin. Sairaalasta kahden viikon päästä kotiuduttuani paino lähti hyvin nousuun, kunnes vajaan kahden kuukauden kuluttua maha oireili taas pahasti. Sitten leikattiin ja suuresta mahaleikkauksesta toipuminen nosti energian kulutuksen korkealle ja laihduin taas. Mutta sitten kun maha oli hoidettu kuntoon, niin sitten lähti painokin nousemaan ja vähän liiankin nopeasti.
Luulempa, että juuri ne ihanimmat äidit huutavat ja mesoavat ja tarkkailevat syömistä ym. , vaikka anorektikosta olisi niin ihanaa kun kukaan ei kiinnittäisi mitään huomiota syömättömyyteen ja saisi rauhassa laihtua jos mieli tekee. Mutta totuushan on, että olisin itsekin todennäköisesti kuollut jossakin vaiheessa ilman äidin huutamista, valittamista ja jatkuvaa tarkkailua, vaikka se niin hirveältä silloin tuntuikin. Joten kyllä saavat lapsesikin olla iloisia, että heillä on äiti joka huutaa ja mesoaa ja samalla niin paljon heitä rakastaa!
Voimia Sinulle ja tyttärellesi!
tuli minulle kyyneleet silmiin!
Toivon kovasti, että tyttärenikin
jonain päivänä tajuaa, että tämä
kaikki mesoominen ja motkotus
on juuri sitä rakkautta!
Nyt hän mulkoilee minua ja
irvistelee, kun paasaan syömisestä.
Tuo on kyllä myös lohduttavaa, että
muutkin ovat päässeet, niin kamalaa
kun se onkin, pudottamaan painonsa
vaarallisen matalaksi, vaikka on
"tarkkailun" alla. Kyllä sitä aina
löytää itsensä syyttämässä itseään,
että miten ihmeessä tässä pääsi
näin käymään, kun kuitenkin olen
jatkuvasti lapsieni kanssa ja
saatavilla, laitan ruokaa ja seuraan,
että sitä kanssa syödään! Ja juuri
tuo terveelinen ruokailutottumus,
sehän on vain hyvä asia...voi ei!
Sinulla on kyllä todella hurja
kokemus läpi käytynä! Tuollaiset
suuret leikkaukset ovat varmasti
järisyttäviä kokemuksia!
On niin IHANAA, että olet voimissasi
ja kertomassa omaa selviytymistarinaasi!
Ja niin nappi huomoita todellakin: tyttäreni
jättäisi joka ruoka-ajan väliin, ellen olisi
patistamassa häntä syömään! Hän todella nauttisi
syömättömyydestä ja ah niin ihanasti
laihtuvasta kehostaan...
Nyt on "kotipotilaana" myös vanhempi poikani,
jonka nenä murtui kavereiden kanssa futista
pelatessa! Nenäluu, tai mikä lie siellä
olikaan pois paikoiltaan, nostetiin
paikalleen ja sellaista tuppoa pidetään muutaman
päivä, lastaa viikko ja sitten pitäisi
nenän olla taas suora...Kaikkea sitä voikin
sattua ja jatkuvasti jotain!
Onneksi on niin ihana aurinkoista,
tuntuu, että vastoinkäymisetkin jaksaa
silloin paremmin!
olihan se aika hirveää joutua leikattavaksi ja ajankohta oli todella kurja. Maha alkoi pahasti oireilla koulun kevätjuhlapäivänä kesken siskoni yo-juhlien. Olin paljon niitä juhlia äidin kanssa järjestänyt, leiponut ym. ja oli ekat ylioppilasjuhlat meidän perheessä. 8.luokka loppui ja kesäloma alkaisi seuraavana päivänä. Kahden päivän päästä oli tarkoitus myös rippikoululeirin alkaa. Muutenkin oli ollut todella raskas vuosi anoreksian takia ja odotin hirveästi lomaa.
Sitten olenkin yhtäkkiä taas sairaalassa teho-osastolla nenämahaletkussa, kun maha täyttyi nesteellä ja aiheutti kauheaa kipua ja pahoinvointia. Sairaalan huoneessakin oli niin pienet ikkunat ja ihan katonrajassa, että ei edes ulos nähnyt. Ja just sinä kesänä alkukesä oli tosi helteinen ja aurinkoinen! Kyllä tuli paljon itkettyä silloin. Vaikka en edes ollut pitkään sairaalassa moniin muihin verrattuna!
Vielä enemmän masennuin kun kirurgi tuli muutama päivä leikkauksen jälkeen minua katsomaan illalla eli vapaa-ajallaan siis pistäytyi. Lääkäri oli pukeutunut shortseihin, t-paitaan ja aurinkolaseihin ja näytti siltä kuin tulisi suoraan uimarannalta tai muusta kesänvietosta. Kun itse sai vain haaveilla ulospääsystä, niin jäi siitä käynnistä tosi paha mieli.
En saanut myöskään syödä ja juoda mitään, mutta hirveästi jotain teki mieli. Leikkauksesta oli 3-4 päivää ja olin edelleen teho-hoidossa, kun sitten sain mielestäni loistavan idean ja kysyin lääkäriltä voisinko sentään purkkaa syödä. Sain siihen luvan ja voi että se maistuikin hyvältä, kun en ollut mitään suuhuni pistänyt yli viikkoon. Mutta illalla olikin sitten ihan tuskainen olo ja maha aivan sekaisin ja kipeä. En tajua miten lääkäri edes antaa sellasen luvan, kun maha on ollut yli viikon tyhjänä ja juuri leikattu ja muutenkin olin tosi heikkona anoreksian takia! Purkkahan voi aiheuttaa mahavaivoja ihan terveillekin helposti. Oon vieläkin vähän vihainen lääkärille tuosta. Seuraavana päivänä kyllä jätin purkat suosiolla syömättä enkä pyytänyt mitään muutakaan suuhunpantavaa.
No, mutta nyt onneksi taas kesä edessä ja mukava kesä onkin, kun on kiva kesätyöpaikka ja kotona odottaa uusi ihana koiranpentu, jonka kanssa touhutessa ei ehdi mitään murehtia! Toivottavasti pystyt tyttäresi sairaudesta huolimatta jotenkuten tulevasta kesästä nauttimaan. Kaikki murheet ainakin on vähän helpompi kestää kun ulkona paistaa aurinko ja luonto kukkii!
Pikaista paranemista myös pojallesi! Toivottavasti nenä saadaan suoraksi ja pääsee pian taas pelikentille
Tyttäreni vatsa on myös melko outo.
Tietysti, kun syö vähän, ei suoli
oikein toimi, vaikka ottaa ummetukseen
tarkoitettua "siirappia" säännöllisesti.
Eihän muistot saa sinulle pahaa mieltä
aikaiseksi? Olet todella käynyt
läpi kurjia aikoja, mutta ihanaa,
että ainakin tämä kesä taitaa mennä
aivan putkeen, vaikkakin osittain
työn merkeissä.Kivassa kesätyöpaikassa
tosin viihtyy! Mikä koira sinulla on?
Ihana lukea positiivista asioista,
auttavat sinua olemaan murehtimatta.
Poikani nenä on suoristettu,
tiistaina, kun lasta otetaan pois,
nähdään, tuliko yhtä suora
kuin ennen tälliä...
Lämpimin terveisin äitee
Toivottavasti äitienpäivä meni kivasti ja lapsesi tietävät kuinka ihana äiti heillä on. Itse leivoin äidilleni siskon kanssa täytekakun, ostin ruusuja ja suklaata ja sitten vielä ravintolaan syömään. Oli oikein mukavaa!
Todellakin nyt vaikuttaa siltä, että on tulossa mukava kesä, vaikka rankka vuosi onkin taas takana kun sairastelin syksystä asti ennen diagnoosin saamista ja edellinen hyvin rakas vanha koirani kuoli ja opiskelukaan ei enää ollenkaan sujunut. Mutta nyt oikein odotan, että kesätyötkin alkaisivat ja pääsisi uimaan, syömään mansikoita ym. Toivottavasti itsekin voit edes vähän nauttia kesästä ja auringosta huolista ja murheista huolimatta.
Kyllähän sitä aina vähän surullinen mieli tulee, kun näitä menneitä juttuja muistelee. Vaikka olenkin loppujen lopuksi selvinnyt aika vähälle moniin verrattuna, niin mielestäni anoreksian vakavuus ja se kuinka raskaana sen kokee ei ole välttämättä kiinni painosta, hoitojaksojen pituudesta ja sairastettujen vuosien lukumäärästä. Jollakin elimistö kestää anoreksiaa vuosia, mutta minulla maha rupesi oireilemaan jo vajaan vuoden sairastelun jälkeen. Varsinkin näin kesän kynnyksellä kaikki muistot tulee mieleen, mutta luulen, että tekee ihan hyvää niitä vähän muistella ja jollekin kertoa, kun en ole ikinä kellekään näistä asioista puhunut. Anoreksia on kuitenkin edelleen minulle suuri häpeä, vaikka onkin sairaus muiden joukossa.
Kai mahaoireet on anoreksiassa aika yleisiä, varsinkin ummetus. Siitä kärsii varmaan suuri osa anorektikoista, luulisin. Itse en kyllä joutunut laksatiiveja koskaan käyttämään, vaan oireet olivat ihan toisenlaisia kun sairaalaan päädyin. En ole kyllä vielä lukenut tällä palstalla, että jollakin olisi ollut samanlaisia leikkausta vaativia mahavaivoja, mutta en kai kuitenkaan voi olla ainoa. Ainakaan ei pääse sairaus unohtumaan, kun näkee päivittäin vatsassa suuren arven. Mutta ei sitä kyllä muutenkaan ikinä voi unohtaa...
Toivottavasti tyttäresi pääsee pian hoitoon ja painokin alkaa nousta ja muutenkin tervehtyy. Tämä on varmasti todella raskasta aikaa tyttärellesi ja koko perheelle, mutta uskon, että vielä tyttäresi paranee, vaikka aikaa se viekin.
Siitä koirasta piti vielä mainita. Minulla on siis tummanruskea labradorinnoutajapoika, 10 viikkoa ikää vasta ja aivan tavattoman ihana pikkuinen pentu, jolla energiaa riittää. Tosin viime yönä tuli pahat vatsavaivat ja koko päivä on mennyt oksennellen ja ripuloiden ja jo ehdin huolestua, mutta nyt alkaa taas olla pirteämpi poika, vaikka vielä on sokerivesipaastolla tämän päivän.
Toivon oikein kovasti voimia Sinulle ja tyttärellesi ja aurinkoista kevättä!
äitienpäivä meni mukavissa merkeissä.
Sain tyttäreltä lahjaksi omatekemänsä
lahjakortin: ilmaista niska-hartia
hierontaa rentouttavan musiikin
kera. Ja paljon kukkia ja muita lahjoja.
Lapset laittoivat maittavaa ruokaa isän
ohjeiden mukaan, minä sain vain olla
ja odottaa valmista.
Suurin lahja olisi ollut tytön ruokamäärän
lisääminen, mutta se on vielä niin vaikea
antaa, että jäi saamatta.
Hauskoja kevätpäiviä sinulla ja
varmasti aivan yli suloiselle
koirallesi.