Heip!
Onkohan kellekään muulle tullut vastaan samankaltaista ongelmaa? Eli siis 'hyvä mies' ärsyttää.
Elän avoliitossa ns. 'hyvän miehen' kanssa. Eli siis mies on melkeinpä kaikkea sitä, mitä kumppaniltani olen toivonut. Lisäksi aivan erinomainen isä kaksivuotiaalle pojalleni. Ongelma on kuitenkin se, että itse en 'viihdy' suhteessamme, vaikkei siinä mitään pahasti vialla olekaan.
Tiedän, että suhde jonkun muun kanssa ei varmasti olisi sen kummoisempi, arkihan kaikille tulee vastaan joskus. Kaipaan kuitenkin enemmän huomiota mieheltäni. Muutakin kuin seksiä. Olisi ihanaa, jos hän joskus toisi töistä tullessaan jonkun pienen lahjan tai vaikka järjestäisi vapaaillan (pojan hoitoon), että voisimme mennä vaikka elokuviin. Mutta ei, kyllähän on innostunut kaikesta mitä minä ehdotan, mutta ei koskaan itse tee aloitetta. Minä kuitenkin pyrin aina silloin tällöin piristämään hänen arkeaan tämmöisillä pienillä asioilla. Miksi se ei voisi toimia toistekin päin?
Tiedän, että on tyhmää valittaa tällaisista asioista kun joillakin on ihan oikeitakin huolia, mutta haluan puhua jollekin asiasta. Miehelleni en voi puhua, koska hän on mustasukkaista sorttia ja vain suuttuisi, jos asiasta jotain mainitsisin. Enkä edes halua, että hän tekee jotain kivaa minulle vain koska olen sitä pyytänyt. Sellaiset asiat pitäisi itse tajuta, että niissä olisi jotain ideaa..
Toisinaan mietin, että lähtisin suhteesta. Mutta mihin minä menisin? Olen muuttanut miehen perässä kauas kotikaupungistani, enkä oikeastaan sinne haluaisi palata. Ja onhan minun toisaalta ihan hyvä täälläkin, saan toteuttaa unelmiani (oman yritys perusteilla), mitä en muuten pystyisi.
Minussa vain on puoli, jota mieheni ei varmaankaan koskaan tavoita. Mutta tuskinpa edes löytyy miestä joka molemmat puoleni tavoittaisi. Olen siis kaksonen ja minussa todellakin elää kaksi persoonallisuutta (tai siltä ainakin välistä tuntuu).
Jos minulla ei olisi lasta, olisin varmasti lähtenyt jo monta kertaa. Mutta minun on pakko ajatella myös lastani. Mieheni on ainoa isä, jonka hän on koskaan tuntenut. Ja he molemmat rakastavat toisiaan todella paljon. Haluan olla hyvä äiti, mutta pitääkö minun sen kustannuksella unohtaa omat tarpeeni? Päällisin puolinhan kaikki on hyvin suhteessamme. Vika on vain minussa, en osaa nauttia yhteisestä elämästämme siinä määrin kuin pitäsi. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina ollut hyvin itsenäinen ja parisuhteen myötä olen joutunut tekemään enemmän kompromissejä kuin yksin ollessani.
Tuntuu ihan siltä, että mikään ei riitä. Kun olin yksinhuoltaja, kaipasin lähelleni miestä, tukemaan minua ja jakamaan arkea kanssani. Ja lapseni tietysti tarvitsi myös isän. Nyt kun minulla (meillä) on tämä kaikki, ei se tunnu hyvältä. Välillä minua ahdistaa todella paljon. Kuitenkin rakastan miestäni, enkä missään nimessä haluaisi loukata häntä. En vain voi itselleni ja tunteilleni mitään. Huomaan monesti pohtivani, että tässäkö tämä nyt on? Olenko nyt saavuttanut kaikein mitä elämältä kaipasinkin? Ja ikää minulla on hädin tuskin 21 vuotta.
Olen aina ollut 'kaikki-mulle-heti'-tyyppinen ihminen ja toisaalta minua pelottaa varmasti se, että olen melkeinpä toteuttanut kaikki ne unelmat joista pienenä haaveilin. Suuri kysymys minulle on, että mitäs nyt? Kun kaiken on saanut, niin mitä seuraavaksi?
Kiitos, jos joku jaksoi lukea tämän kaiken. Ja vielä suurempi kiitos niille, jotka jaksavat vastata minulle. Vaikka edes muutaman kannustavan sanan..
Aurinkoista kesää kaikille!:)
Onkohan kellekään muulle tullut vastaan samankaltaista ongelmaa? Eli siis 'hyvä mies' ärsyttää.
Elän avoliitossa ns. 'hyvän miehen' kanssa. Eli siis mies on melkeinpä kaikkea sitä, mitä kumppaniltani olen toivonut. Lisäksi aivan erinomainen isä kaksivuotiaalle pojalleni. Ongelma on kuitenkin se, että itse en 'viihdy' suhteessamme, vaikkei siinä mitään pahasti vialla olekaan.
Tiedän, että suhde jonkun muun kanssa ei varmasti olisi sen kummoisempi, arkihan kaikille tulee vastaan joskus. Kaipaan kuitenkin enemmän huomiota mieheltäni. Muutakin kuin seksiä. Olisi ihanaa, jos hän joskus toisi töistä tullessaan jonkun pienen lahjan tai vaikka järjestäisi vapaaillan (pojan hoitoon), että voisimme mennä vaikka elokuviin. Mutta ei, kyllähän on innostunut kaikesta mitä minä ehdotan, mutta ei koskaan itse tee aloitetta. Minä kuitenkin pyrin aina silloin tällöin piristämään hänen arkeaan tämmöisillä pienillä asioilla. Miksi se ei voisi toimia toistekin päin?
Tiedän, että on tyhmää valittaa tällaisista asioista kun joillakin on ihan oikeitakin huolia, mutta haluan puhua jollekin asiasta. Miehelleni en voi puhua, koska hän on mustasukkaista sorttia ja vain suuttuisi, jos asiasta jotain mainitsisin. Enkä edes halua, että hän tekee jotain kivaa minulle vain koska olen sitä pyytänyt. Sellaiset asiat pitäisi itse tajuta, että niissä olisi jotain ideaa..
Toisinaan mietin, että lähtisin suhteesta. Mutta mihin minä menisin? Olen muuttanut miehen perässä kauas kotikaupungistani, enkä oikeastaan sinne haluaisi palata. Ja onhan minun toisaalta ihan hyvä täälläkin, saan toteuttaa unelmiani (oman yritys perusteilla), mitä en muuten pystyisi.
Minussa vain on puoli, jota mieheni ei varmaankaan koskaan tavoita. Mutta tuskinpa edes löytyy miestä joka molemmat puoleni tavoittaisi. Olen siis kaksonen ja minussa todellakin elää kaksi persoonallisuutta (tai siltä ainakin välistä tuntuu).
Jos minulla ei olisi lasta, olisin varmasti lähtenyt jo monta kertaa. Mutta minun on pakko ajatella myös lastani. Mieheni on ainoa isä, jonka hän on koskaan tuntenut. Ja he molemmat rakastavat toisiaan todella paljon. Haluan olla hyvä äiti, mutta pitääkö minun sen kustannuksella unohtaa omat tarpeeni? Päällisin puolinhan kaikki on hyvin suhteessamme. Vika on vain minussa, en osaa nauttia yhteisestä elämästämme siinä määrin kuin pitäsi. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina ollut hyvin itsenäinen ja parisuhteen myötä olen joutunut tekemään enemmän kompromissejä kuin yksin ollessani.
Tuntuu ihan siltä, että mikään ei riitä. Kun olin yksinhuoltaja, kaipasin lähelleni miestä, tukemaan minua ja jakamaan arkea kanssani. Ja lapseni tietysti tarvitsi myös isän. Nyt kun minulla (meillä) on tämä kaikki, ei se tunnu hyvältä. Välillä minua ahdistaa todella paljon. Kuitenkin rakastan miestäni, enkä missään nimessä haluaisi loukata häntä. En vain voi itselleni ja tunteilleni mitään. Huomaan monesti pohtivani, että tässäkö tämä nyt on? Olenko nyt saavuttanut kaikein mitä elämältä kaipasinkin? Ja ikää minulla on hädin tuskin 21 vuotta.
Olen aina ollut 'kaikki-mulle-heti'-tyyppinen ihminen ja toisaalta minua pelottaa varmasti se, että olen melkeinpä toteuttanut kaikki ne unelmat joista pienenä haaveilin. Suuri kysymys minulle on, että mitäs nyt? Kun kaiken on saanut, niin mitä seuraavaksi?
Kiitos, jos joku jaksoi lukea tämän kaiken. Ja vielä suurempi kiitos niille, jotka jaksavat vastata minulle. Vaikka edes muutaman kannustavan sanan..
Aurinkoista kesää kaikille!:)
Vastaukset 15
Vanhimmat
Miten kuvittelet miehesi tietävän mitä sinä haluat, jos et asiasta hänelle kerro? Ei kaikille tule mieleen, että pitäisi jotain "pientä mukavaa" olla välillä ostamassa ja järjestämässä. Ja millä tavalla miehen mustasukkaisuus liittyy tähän asiaan, millä tavalla miehen mustasukkaisuus estää asioista keskustelua? :)
Kirjoitat olleesi aina "'kaikki-mulle-heti'-tyyppinen ihminen". Sen kyllä huomaa. Ehkä tosiaan pieni itsetutkiskelu olisi paikoillaan. Mutta itsetutkiskelun lisäksi olennaista olisi kyllä kehittää kommunikointia puolison kanssa. Olet vasta 21-vuotias. Haluatko elää miehen kanssa lopun elämääsi? Jos haluat, niin kuinka kuvittelet pystyväsi siihen, jos ette pysty keskustelemaan asioista, ette pysty juttelemaan haaveistanne ym. kun toinen "vain suuttuisi, jos asiasta jotain mainitsisin"?
Kerro,mistä nautit, mitä haluat. Hän ei ehkä koskaan ole kotonaan oppinut hellimään naista, sii ei ole saanut mallia isältään.
(mä luulen, että mun pojasta tulee samanlainen pökkelö)Miten luulet jaksavasi 55v sen miehen kanssa, todella, jos et puhu, etkä kerro haaveistasi? Eikö teillä ole yhteistä unelmaa? Vuodeksi Kiinaan, maailmanympäripurjehdus, oma koti......kahvikuppi kun peipi nukkuu....
HARMI ETTÄ SINULLA ON MIES JA LAPSI KUN ITSE OLET TÄYS KAKARA KASVAA AIKUISEKSI ENSIN.
olin itse 21 kun eka tenavamme syntyi ja mieheni on se HYVÄ MIES!
On ollut aina ja on varmasti vastaisuudessakin.
Miehiltä ei vaan voi odottaa mitään lahjomista ym.yksinkertaisesti miehet eivät ajattele asioista samalla lailla kuin me naiset ja heille rakkauden näyttäminen on se että halutaan vaimoa ja ollaan hyviä isiä.
Jos taas mies jotain joskus toisi,olisin todellä hämmästynyt,sillä miehet ovat logiikaltaan aivan erikaliperiä kuin naiset ja se on vaan hyväksyttävä.
Siis mikä ihme täällä ihmisiä riivaa? Jos joku kaipaa hetken juttuseuraa, niin heti haukutaan pataluhaks ja toivotetaan alimpaan helvettiin.. Luulis että tää palsta ois tarkotettu siihen, että äidit vois vaihtaa ajatuksia keskenään ja tukee toisiaan..
Onpa kiva kuulla todella aikuisen naisen mielipide. Sinulla on ilmeisesti itsetunto aikalailla kohdallaan ja jalat tukevasti maassa. Tuolla ajattelumallilla tulet varmaan olemaan vielä muutaman kerran 15v naimisissa ja lisäksi onnellisesti.
Alkuperäiselle ehdotan, että kerro toiveesi kiertotietä, jos et halua kukkia itse niitä pyydettyäsi. Laita kaveri asialle, ikäänkuin vahingossa.
Mietteesi ovat suoraan, kuin minun omasta elämästäni. Olemme mieheni kanssa 22 vuotiaita ja meillä on vuoden ikäinen poika. Ollaan muutettu uuteen kotiin helmikuussa. Sain unelmataloni mistä olen aina haaveillut, sain ihanan miehen ja terveen, komean pojan. Olen poikamme kanssa päivät vielä kotona kun mies on töissä. Pääsen liikkumaan päivisin autolla, kun miehellä on työauto, minulla omani. Kaiken pitäisi olla niin hyvin ja ihanasti mutta ei kuitenkaan. En ikinä voisi hajottaa oman lapseni, ainutta oikeaa perhettä, mutta silti. Tiedän minäkin kyllä, tilanne ei ole yhtään parempi missään muualla kuin täällä eikä kenenkään mun kanssa. YH-äidin arki varsinkaan ei varmasti herkkua ole pidemmän päälle. En tiedä.. Mulla on vähän sama, että jotenkin tuntuu että suhteemme on ihan kuihtunut, saan hellyyttä ja huomiota vaan seksin aikana, ja meistä on enemmänkin tullut mieheni kanssa vaan kämppiksiä. päivisin mieleni on korkealla ja olen hyvällä tuulella, kun mies tulee töistä kotiin, saatan saada kamalia kiukkukohtauksia ja en todellakaan ole luonteeltani normaalisti sellainen pirttihirmu. Mutta kesä tulee, ja äitienpäivä ja annoin jo miehelleni vinkin, että jos haluaa "yllättää", voi antaa minulle pikku-paketin :) anna sinäkin miehellesi joku pikku vinkki, mitä voisit haluta. Ehkä hän haluaa jotenkin avovaimonsa hyvälle tuulelle ja iloiseksi ja osoittaa rakkautta :)
Täytyy sanoa, että en oikein ymmärrä mikä sinun ongelmasi on? Onkohan niin, että ongelma on juuri se, ettei sinulla ole OIKEITA ongelmia, joten niitä pitää ihan itse kehittää?
Sinun pitäisi miettiä, mitä oikein elämältä haluat. Onko se oma koti ja perhe, hyvä mies, rauhallinen ja hyvä elämä? Jos on, niin sinähän olet sen jo saavuttanut! Nyt voit keskittyä kasvattamaan lastasi, mahdollisesti kehittämään työuraasi, suunittelemaan tulevaisuutta yhdessä perheesi kanssa! Sinulla on koko elämä edessä!
Jos taas tämä ei ole sitä, mitä haluat, niin sinun pitää miettiä, mitä se sitten on? Ja ajattele asioita realistisesti, jos esim. haluat lähteä matkustelemaan maailmalle, niin mieti millaista matkustelusta tulee pienen lapsen kanssa. Kun olet lapsen saanut, sinun on otettava hänet huomioon, olipa oma olosi millainen tahansa. Oma vapaus on väkisinkin vähissä pienen lapsen äidillä!
Tarkoitus ei ole saarnata, mutta itse kroonisesti sairaana, pahasti allergisen lapsen äitinä ja taloudellisissa vaikeuksissa olevana en oikein ymmärrä ongelmaasi. Minun mieheni ei muista syntymäpäivääni, hääpäivää tms. koskaan, eikä järjestele mitään yllätyksiä. Mutta minä olen suunnattoman kiitollinen, kun hän kantaa vähän aikaa kirkuvaa ja rohisevaa lasta, tai rauhoittaa lasta yöllä, että saan muutaman tunnin nukkua rauhassa.
Onkin se että aina pitää haluta jotain muuta kuin jo on. Kehitys ei muuten mene eteenpäin. Juuri siksi olemme ihmisiä, emme eläimiä.
Mulla oli sama ongelma ex-miehen kanssa. Nyt jälkeenpäin tajuaan että olis kannattanut vaan sanoa että kaaipaisin kuule jotain hemmottelua, mutta kun ei tullut sanottua. Neljätoista vuotta oltiin yhdessä, siis 16 vuotiaasta asti ja sitten vaan sanoin että se on moro nyt. Miehessä ei yleisten mittapuiden mukaan ollut mitään vikaa mutta jotain kuitenkin puuttui. Se on susta kiinni miten se juttu lähtee purkaantumaan. Rähise kerran oikein kunnolla ja katso mitä tapahtuu...
Minulla on ollut hyvä mies elämässäni 27v. olen kamppaillut samanlaisten asioiden kanssa kuin sinäkin. minulla oli joskus suhdekin toisen miehen kanssa, tapasimme harvoin. Mieheni alkoi epäillä ja pelkäsi minun jättävän hänet. Hän alkoi huomioida minua enemmän ja viihdymme hyvin yhdessä. Ja onhan meillä 2 lasta ja 1 lapsenlapsi. Kun mieheni ei halua matkustella, käyn yksin tai ystävien kanssa lomailemassa. Minulla on omiakin harrastuksia, näin en heittäydy marttyyriksi kun mies on metsällä. Tsemppiä!
toiseen mieheen kannattaa ainakin varoa. Jotkut miehet on nimittäin aika herkkiä pistää kattilat jakoon.
Hei!
Oikein säikähdin kun luin kirjoitustasi! Aivan kuin itse olisin kirjoittanut sanasi, LÄHES TÄYDELLISESTI.
Olin avioliitossa 15 vuotta. Koin täysin samoja tunteita. Kaikki oli hyvin, mutta kuitenkaan ei ollut. Kärsin syvällä sydämessäni, vaikka en sitä kauheasti näyttänytkään. Kävimme mieheni kanssa parisuhdekurssillakin. Yritin myös piristää liittoamme, tein ylätyksiä, järjestin kahdenkeskistä aikaa jne. Lopuksi kai väsyin...tunsin, että meillä ei ollut yhteistä, emme olleet ns. samalla kanavalla ja JUURI se, että en kokenut "viihtyväni."
Nyt olen eronnut ja täytyy sanoa, että se on hirvittävä kokemus! Niin paljon tuskaa, kaipausta, itkua- vieläkin. Syyllisyys ehkä pahin tunne, koska hajoitin liittoni.
Olen kuitenkin kohdannut ihmisen, jota olen koko elämäni odottanut! En tiedä saammeko koskaan toisiamme, mutta nyt koen, että olen löytänyt sielunveljen. Tottakai mietin, onko tämä rakastumisen huumaa? Olemme yhdessä keskustelleet siitä hyvin hyvin paljon. Silti koemme molemmat, että olemme kuin luodut toisillemme.
En halua kannustaa sinua eroamaan. Kuuntele itseäsi ja keskustele miehesi kanssa. Jos sinulla on vielä halua yrittää suhteessanne, yritä vielä. Sitten kun halu loppuu, kaikki on myöhäistä, kuten minulle kävi. En jaksanut enää yrittää. Koin, että minulla ei ollut enää mitään annettavaa.
Minä en voi olla kuin kateellinen sinulle. Odotan esikoistamme ja mieheni edelleen lyö.. Henkinen väkivalta vielä pahempaa...
Mutta en voi jättää miestä koska ei olisi varaa asua ilman häntä ja ehkä kuitenkin rakastan häntä..
Itken päivät pitkät kun pelottaa niin kovin ja sitten hän silittää hiuksia ja sanoo ettei ole hätää.. Sitten yhtäkkiä muuttuu totaalisesti...
Älä jää suhteesi vangiksi. Väkivaltaisuus vaan pahenee vuosien saatossa. Rahan takia ei tarvitse elämäänsä elää pelon ja tuskan keskellä. Suomessa on niin hyvä sosiaaliturva, että kukaan täällä ei jää täysin rahattomaksi (varsinkaan pienen vauvan kanssa) jos vaan itse jaksaa olla pitkäjänteinen ja oma-aloitteinen tukien suhteen! Tee jotain jo ennen kun lapsesi syntyy. Anna hänelle terve ja turvallinen kasvuympäristö.