vauvakuumeilijoiden elämäntilanne

Aloitimme "vauvaprojektin" reilu kaksi vuotta sitten. Itse opiskelin vielä tuolloin ja reilu vuosi oli vielä opitoja silloin jäljellä. Miehelläni oli vakituinen työ. Mietin myös silloin, pitäisikö odotella opintojen päättymiseen asti, sillä tiesin, että töiden saaminen omalla alallani tulisi olemaan hankalaa. Onneksi emme jääneet kuitenkaan odottelemaan... "Projektimme" on yhä vain käynnissä, ilman tärpin tärppiä, ja tällä hetkellä olemme lapsettomuushoidoissa.

Plussasäteitä kaikille kuumeilijoille :)

Minä mietin ihan samoja asioita ja pelkäsin.
itse täytän myös 23 syksyllä, ja mietin olemmeko liian nuoria (avo 22)
puolisollani on vakituinen työpaikka.. ei tosin mikään unelmaduuni.. ja minulla itselläni on 2 perustutkintoa, muttei kunnollista vakituista työtä.. tällähetkellä olen sairausloman sijaisena ainakin vielä viikon, mutta sen jälkeen?

pillerit jätin kuukausi sitten ja nyt odottelen ensimmäisiä kuukautisia.
Minä vain päätin, että saa joku "ylempi taho" ottaa tämän homman haltuun.

En vain yksinkertaisesti enää jaksanut murehtia enkä odottaa. Tiedän ettei välttämättä tärppää heti ja jos olisimme odottaneet, että saan vakituisen työn.. niin odottaisimme varmaan vielä 5 vuoden päästäkin.

Toki on monia asioita, jotka pelottaa.. varsinkin näin isot asiat. mutta kaikkea ei pitäisi niin kamalasti kontrolloida ja suunnitella.
Päivääkään en ole kuitenkaan katunut että jätin pillerit pois. välillä hirvittää..kun miettii kaikkea, mutta on tässä aikaa sopeutua.

Olen 26, kolmatta vuotta naimisissa ja opintojeni loppusuoralla. Valmistun syksyllä Miehelläni (31) on vakituinen työ ja tutkinto valmiina. Olen minäkin kuullut, miksi tein vauvan näin "jännään" (=tyhmään) aikaan, kun ei ole gradu valmiina, omistusasuntoa tai työpaikkaa. Minä ajattelin, että ei vauvaa juuri kiinnosta, asummeko omistusasunnossa jne.

Töitä ehtii tehdä loppuelämänsä, mutta koskaan ei tiedä, kauanko vauvaa täytyy yrittää. Olet hyvässä iässä tekemään lapsia. Nyt mietin (5. kuukausi menossa), miksi en tehnyt tätä jo aikaisemmin! Tämä kaikki on aivan ihanaa, elämäni parasta aikaa.

Rohkaisen yrittämään! Uskallan väittää, että koskaan ei ole täydellinen aika yrittää lapsia. Nykyajan ihmisillä on yleensä aina jokin projekti kesken. Kuuntele sydämesi ääntä!

miehen kanssa muutamia päiviä sitten tärkeä päätös että lapsia saa tulla jos on tullakseen. Miehellä on hyvä vakituinen työ ja itse olen määräaikasena töissä, mutta tiedän että alallani tulee olemaan töitä tulevaisuudessakin, joten en kanna huolta töiden saamisestasiitä sitten joskus äitiysloman jälkeen. Olen itse 23v. Kyllähän se aluksi ajatuksena tuntui että hui. Oisko sitä nyt sitten valmis siihen? Ja mielessä pyörinyt monia ajatuksia suuntaan ja toiseen. Hankalaa kun miehen kanssa sovittiin ettei puhuta tästä vielä kenellekään, jos ei tärppääkkään pitkään aikaan vielä niin turhaan saadaan hössötystä aikaan :D tuntuu vaan nyt että olen niin yksin näiden ajatusten kanssa..kun ei ole muita kun oma mies jolle puhua miltä tuntuu. mielessä sata ja yksi kysymystä..ja kun aluksi ajatus äidiksi tulemisesta tuntui pelottavan epävarmalta, mieheni sanoi osuvasti, että meneehän siihen ainakin vielä 9 kk. se on totta. siinä ajassa ehtii kasvaa ajatukseen ja "vauvakuumetta" mulla on ollut jo aika kauan ;) onnea teille yritykseen! Jos haluat keskustella vauva ym.. asioista esim. sähköpostilla, niin ilmoita..

Tulin raskaaksi ollessani 22 vuotta. Opiskelut kesken, avomieheni oli juuri aloittanut ensimmäisessä työpaikassaan ja oli siis koeajalla. Yhteistä elämää oli takana 3 vuotta ja yhdessä asuttu melkein vuosi. Kyllähän se vähän tuntui kauhistuttavalta. En voinut kuvitella tekeväni aborttia. Siinä sitä ryhdyttiin etsimään lasten tavaroita. ja sopeutua ajatukseen lapsesta.

Hormoonit hyrräsi ja ajatus lapsesta toi iloisen virneen naamalle. esikoinen syntyi juuri ennen 23 vuotis päivääni. Sukulaiset kyselivät että joko sitä vihille. Sanoin vain että ei mennä. Toisen lapsemme sain 25 vuotiaana. Vihille menimme muutama vuosi sitten.

Elämässä on aikoja joita ei voi ennakoida. vakituinen työ ei välttämättä ole vakituinen. Kaksi työtöntä samassa taloudessa voi olla raskasta. Mutta jos lapsia ei olisi... En tiedä mitä tekisin. Tulisin hulluksi. Lapset on tuoneet ainakin meidän perheeseen vakautta ja turvallisuutta. Päivääkään en vaihtaisi pois.

Rahaa tietysti ei ole niin paljoa. Mutta ei ne lapset muista vanhempana oliko lapsuudessa kaikki viimeistä huutoa. Ne muistaa sen kun äidin kanssa leivottiin ukko-pullia ja tehtiin majoja pihalle. Ja sen että sitä ihanaa polkupyörää piti odottaa.

Taloudellisesti tiukin vaihe on se kun nuorin lapsi on yli 3 vuotias ja esikoinen ei ole koulussa. Ne paljon parjatut hoitomaksut...

Kuulostaa ihan sopivalta ja oikealta teille aika tehdä lapsia. Itse olen pähkäillyt vuoden verran tehdäkö vai ei, kun minulla ei ole vakityötä. Miehellä vielä vuosi opintoja jäljellä. Nyt ymmärrän, että aika käy ja vakityötä voin joutua odottamaan vielä vuosiakin. Me alamme yrittämään heti kun minulle on yksi leikkaus tehty, tai niin pian kuin sen jälkeen on mahdollista.
Mielestäni ne kaikein tärkeimmät asiat meillä kuitenkin on kohdallaan. Rakkautta riittää ja mieheni on juuri se jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni, muutenkin tuntuu juuri sopivalta ottaa tuo suuri askel eteenpäin elämässä.
Rohkeutta ja onnea yrityksiin teille :=)

kiitoksia positiivisista mietteistä!
Helpottaa kovasti kun on joku (miehen lisäksi, sen ajatustoiminta on aika erilaista...) paikka missä purkaa mieltään. Tosissaan ei ole aikeena ruveta "vauvantekohommia" yleisesti tuttavapiirissä julistamaan, ties kuinka pitkä projekti sitä on edessä... Eli "juttukaverit" ovat enemmän kuin vähissä!

Tälläiset asiat on todellakin aika "hui"-juttuja, valtavia päätöksiä, kannustus on varmaan aina tervetullutta itse kullekin :)

Minä 30v, mies 32v. Molemmilla vakituiset työt, naimisissa 1 v. Yritystä noin vuosi ilman mitään viivanpätkää. Taidan hankkia sen koiran.

Tutulta kuulostaa teidän purkaukset. Oon ite 26. Opinnoista gradu on vielä tekemättä, mutta työelämä määräaikaisena kutsui 1 1/2 vuotta sitten ja sinne jäin. Miehellä 27 vakkariduuni. Meillä päätös vauvan hankkimisesta tehtiin jo yli vuosi sitten, mutta pillereiden poisjättö sai ihon niin hurjaan kuntoon, että se piti hoitaa ensin, eikä samalla tietysti saanut tulla raskaaksi. Nyt sitten on lääkitys vihdoin takana ja ekaa kertaa oikeasti jännitän, tuleeko ne menkat ensi viikolla vai ei.

Nurinkurista tosiaan ensin syödä pillereitä vuosia raskaaksi tulemisen pelossa ja sitten toivoa, ettei olisi niitä koskaan aloittanutkaan. Mut ainakin iho-oireet sai todella tuskastumaan ja päätinkin, etten enää ikinä syö pillereitä. Kukaan ei ainakaan mua etukäteen varoitellut niiden lopettamista mahdollisesti seuraavista vaikutuksista, ja koin ne teininä ainoaksi ja parhaaksi vaihtoehdoksi.

Mutta nyt siis pahin on toivottavasti(!) takana. Jos hyvin käy, jään kotiin tekemään sen gradun ja kasvattamaan mahaani. Mahdollinen vauva kun on vihdoin saanut mut motivoitumaan opintojen loppuun saattamiseen. Mekään ei haluta vauvan hankinnasta turhaan kenellekään kuulutella ennen kun pahin keskenmenon riski on ohi, eli lähes yksin olen ajatuksineni ja kysymyksineni. Onneksi on kuitenkin netti ja kanssasisaret täällä. Miehelle kun tämä aika ei (luonnollisesti?) ole yhtä erikoista kuin minulle, koska minussahan ne muutokset fyysisesti ensin tapahtuvat.

Näin ollen aurinkoa ja plussaonnea kaikille kohtalotovereille!

Meillä ollaan oltu yhdessä reilu kymmenen vuotta. Kihloissa miltein 9 vuotta. Naimisissa kohta 2 vuotta. Kumpikin olemme valmistuneet hyviin ammatteihin (taloushallinto ja insinööri).

Velkaa ei ole, tosin asumme asumisoikeusasunnossa. Rahaa on säästössä, kun ei ole oikeaa omanlaista asuntoa löytynyt, jonka olisi tehnyt mieli ostaa.

Itselläni on ollut usean vuoden ajan vauvakuume, mutta kun mies ei ole ollut valmis, niin hänen pätöstään olen kunnioittanut. Tosin nyt sunnuntaina plussasin. Yritystä takana vain kuukausi. Joten pienokainen on tervetullut kotiimme kissamme hännänvetäjäksi.