…
Me olemme tähtiä, ja tähdissä, niissä on kaikki: alku, elon ainekset ja loppu.
Tämä oli optimaalinen paikka tapahtumille, jotka sinä aamuna tapahtuivat. Uusi autereinen aamu, jolloin kosmologian triljoona porttia olivat apposen auki. Ehkä joku huomasi sen. Tai sitten ei. Sillä tietoisuus saattaa olla joskus muussa muodossa, eikä vain osana ihmistä. Istun ryttääntyneessä kolariautossani tuijottaen tuulilasia, jossa on kiven iskusta tullut pyöreä reikä.
Silmiinpistävää oli, että monet kolariautoista olivat uusia ja isoja. Tuntuu siltä, että monet luottivat liikaa abs-jarruihin, ajovakauden hallintalaitteisiin ja muihin turvallisuudentunnetta tuoviin uutuuksiin. Romut siirrettiin moottoritieltä keräyspaikalle, josta hinausfirma kuljetti ne päivän mittaan pois.
Yritän kiivaasti muistella mitä siis sinä aamuna minulle tapahtuikaan. Tuntuu kuin olisin käynyt ehkä tiedon reunamilla. Se tietoisuus saattaa ravistella jollakin omituisella tavalla laaja-alaisena maailmankatsomustani. Jostakin avaruuden kiemuroista, tai ehkä taivaanrannanmaalareilta, saan mieleeni päähänpinttymän, että ihminen ei ole universumin keskipiste, mutta ei universumikaan kaikkeuden. Se on vain yksi universumi multiversumissa. Näin pähkäilen ja selittelen ja päädyn ajatukseen, että kosmologia on maailmoja syleilevä aihe.
Oli aika laskeutua tähän aamuun ja päästä irti tästä jumittuneesta tilanteesta, sillä tähän omaan fantasiaani oli selvästi jäänyt sama levy päälle. Nyt aloin kuin heränneenä kaivata vivahteita, joissa korkean ja matalan taiteen välinen raja häilyisi siististi punaisena lankana kuin muinaisena tulevaisuusunelmana. En ollut lainkaan samalla aaltopituudella niiden tiedemiesten kanssa, jotka väittivät avaruuslentojen olevan mahdottomia. Halusin sädepyssyjen räiskintää lisäämään avaruusscifin ihmeen tuntua, joka kietoutuisi yhteen tieteen ja yhteiskunnan historian kanssa.
Epäonnen hetket muistaa, mutta vihaan ei saa takertua. Sillä viha on kuin myrskyisä reuna, jota joskus on hyvä pysähtyä tutkimaan kuin näkymättömiä aaltopituuksia. Polttava epäoikeudenmukaisuuden tunne olisi pian tipotiessään, sillä en todellakaan ollut mikään tyhmä amatööri tai höynäytetty kätyri.
Oli aika hakea tähti taivaalta, aika tavata kaksoistähteni, jotta matka jatkuisi ja aikahaarukka ylittäisi käsityskyvyn rajat. Olisi siis testattava satoja kohtauksia, joista vain toimivimmat valikoituvat.
Triljoonat vuodet.
Tuulilasikin pitäisi vaihdattaa ajattelen tokkuraisesti, ja samassa kuulen jonkun sanovan:
"Kun tähdet kuolevat, syntyy niiden ytimissä raskaampia alkuaineita aina hiilestä uraaniin. Uudet tähdet syntyvät näistä tähtipölyistä."
Onneksi sentään muistan, että nimeni on Jake. Ja onneksi kukaan ei tiedä, että
Jake = Natasha ja päinvastoin. Siis ihan oikeasti: Natasha on Jake.
Muistaminen on sielu.
Kaksoistähdet tuntevat kuinka sisällämme oli vain suuria kertomuksia. Ikäänkuin kaksinkertaisia suuria kertomuksia, ja yhteinen identiteetti. Miten tärkeäksi aina välillä nouseekaan yksilöllisyys sekä yksityinen kokemus. Siitä huolimatta kaksoistähdille vaikeinta on ehkä tunnustaa, että olemme vain pieniä osia kokonaisuudessa.
Korkealla lentelevät perhoset, korkealla lentävät tarkkanäköiset kotkat. Siellä hallitsematon saa ottaa takapakkia ja antaa tilaa infernaalisille energianpurkauksille. Alkuaineet, joista koostumme syntyvät tähdissä ja niiden supernovissa. Maailmanaikkeus toimii neljässä ulottuvuudessa, joista ihmiset kykenevät aistimaan kolme. Taivaansinessä saa enemmän tulista ilmaa, puhdistavaa tulenliekkiä, kuin lähellä maan pintaa lennellessään. Taivaansinessä opetellaan päästämään irti ja vapautumaan kohti uutta. Opetellaan rakastamaan lähimmäistä, ei kuristamaan.
Natashallekin oli viimein aika tehdä tajunnanlaajennus. Matka auringon yli tähyilemään kaukaista tähteä kuin pyhiinvaelluskohdetta. Matka kuvaan, joka on kuin kehystetty taulu. Ylivalottunut kuva, jonka näkymän voi tulkita vapaasti.
…
Me olemme tähtiä, ja tähdissä, niissä on kaikki: alku, elon ainekset ja loppu.
Tämä oli optimaalinen paikka tapahtumille, jotka sinä aamuna tapahtuivat. Uusi autereinen aamu, jolloin kosmologian triljoona porttia olivat apposen auki. Ehkä joku huomasi sen. Tai sitten ei. Sillä tietoisuus saattaa olla joskus muussa muodossa, eikä vain osana ihmistä. Istun ryttääntyneessä kolariautossani tuijottaen tuulilasia, jossa on kiven iskusta tullut pyöreä reikä.
Silmiinpistävää oli, että monet kolariautoista olivat uusia ja isoja. Tuntuu siltä, että monet luottivat liikaa abs-jarruihin, ajovakauden hallintalaitteisiin ja muihin turvallisuudentunnetta tuoviin uutuuksiin. Romut siirrettiin moottoritieltä keräyspaikalle, josta hinausfirma kuljetti ne päivän mittaan pois.
Yritän kiivaasti muistella mitä siis sinä aamuna minulle tapahtuikaan. Tuntuu kuin olisin käynyt ehkä tiedon reunamilla. Se tietoisuus saattaa ravistella jollakin omituisella tavalla laaja-alaisena maailmankatsomustani. Jostakin avaruuden kiemuroista, tai ehkä taivaanrannanmaalareilta, saan mieleeni päähänpinttymän, että ihminen ei ole universumin keskipiste, mutta ei universumikaan kaikkeuden. Se on vain yksi universumi multiversumissa. Näin pähkäilen ja selittelen ja päädyn ajatukseen, että kosmologia on maailmoja syleilevä aihe.
Oli aika laskeutua tähän aamuun ja päästä irti tästä jumittuneesta tilanteesta, sillä tähän omaan fantasiaani oli selvästi jäänyt sama levy päälle. Nyt aloin kuin heränneenä kaivata vivahteita, joissa korkean ja matalan taiteen välinen raja häilyisi siististi punaisena lankana kuin muinaisena tulevaisuusunelmana. En ollut lainkaan samalla aaltopituudella niiden tiedemiesten kanssa, jotka väittivät avaruuslentojen olevan mahdottomia. Halusin sädepyssyjen räiskintää lisäämään avaruusscifin ihmeen tuntua, joka kietoutuisi yhteen tieteen ja yhteiskunnan historian kanssa.
Epäonnen hetket muistaa, mutta vihaan ei saa takertua. Sillä viha on kuin myrskyisä reuna, jota joskus on hyvä pysähtyä tutkimaan kuin näkymättömiä aaltopituuksia. Polttava epäoikeudenmukaisuuden tunne olisi pian tipotiessään, sillä en todellakaan ollut mikään tyhmä amatööri tai höynäytetty kätyri.
Oli aika hakea tähti taivaalta, aika tavata kaksoistähteni, jotta matka jatkuisi ja aikahaarukka ylittäisi käsityskyvyn rajat. Olisi siis testattava satoja kohtauksia, joista vain toimivimmat valikoituvat.
Triljoonat vuodet.
Tuulilasikin pitäisi vaihdattaa ajattelen tokkuraisesti, ja samassa kuulen jonkun sanovan:
"Kun tähdet kuolevat, syntyy niiden ytimissä raskaampia alkuaineita aina hiilestä uraaniin. Uudet tähdet syntyvät näistä tähtipölyistä."
Onneksi sentään muistan, että nimeni on Jake. Ja onneksi kukaan ei tiedä, että
Jake = Natasha ja päinvastoin. Siis ihan oikeasti: Natasha on Jake.
Muistaminen on sielu.
Kaksoistähdet tuntevat kuinka sisällämme oli vain suuria kertomuksia. Ikäänkuin kaksinkertaisia suuria kertomuksia, ja yhteinen identiteetti. Miten tärkeäksi aina välillä nouseekaan yksilöllisyys sekä yksityinen kokemus. Siitä huolimatta kaksoistähdille vaikeinta on ehkä tunnustaa, että olemme vain pieniä osia kokonaisuudessa.
Korkealla lentelevät perhoset, korkealla lentävät tarkkanäköiset kotkat. Siellä hallitsematon saa ottaa takapakkia ja antaa tilaa infernaalisille energianpurkauksille. Alkuaineet, joista koostumme syntyvät tähdissä ja niiden supernovissa. Maailmanaikkeus toimii neljässä ulottuvuudessa, joista ihmiset kykenevät aistimaan kolme. Taivaansinessä saa enemmän tulista ilmaa, puhdistavaa tulenliekkiä, kuin lähellä maan pintaa lennellessään. Taivaansinessä opetellaan päästämään irti ja vapautumaan kohti uutta. Opetellaan rakastamaan lähimmäistä, ei kuristamaan.
Natashallekin oli viimein aika tehdä tajunnanlaajennus. Matka auringon yli tähyilemään kaukaista tähteä kuin pyhiinvaelluskohdetta. Matka kuvaan, joka on kuin kehystetty taulu. Ylivalottunut kuva, jonka näkymän voi tulkita vapaasti.
…
Vastaukset 6
Vanhimmat
Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Joka kerta, kun katson mikroskooppiin, tunnen lapsenomaista iloa. Sama pätee avaruuteen. Englannin kuningas Yrjö sanoi kerran piispalle esitellessään teleskooppia: "Tulkaa lordi piispa, niin näytän Teille tien taivaaseen." Me olemme tähtien lapsia.
"Jake = Natasha ja päinvastoin" Tämä kaksoishenkilöllisyys jäi kiinnostamaan. Miksi autossa oli juuri Jake eikä Natasha? Miksi kaksoishenkilöllisyys oli salainen? Ovatko he kenties sama henkilö multiversumin kahdessa rinnakkaisessa maailmassa?
"Natashallekin oli viimein aika tehdä tajunnanlaajennus." Oliko Jake ehtinyt ajallisesti hänen edelleen, toimisiko Natasha samassa ruumiissa toisena mielenä vai eri ruumiissa yhteisenä mielenä?
tämä on vain osa laajemmasta jutusta,
joten jääkin hämäräksi
ja jollakin tavalla himmeäähän tää teksti on tarkoitus ollakin
minä vasta harjoittelen scifi / fantasia -juttuja
-
koska on hyvin harvinaista herkkua saada arvosteluja, niin täällä ainakin lukijoita on suht paljon
joku sitten arvosteleekin
kiitos!
Katkelma on tosiaan hieman hankala kritisoida, koska motiivi jää avoimeksi.
Määrän sijaan kannattaa satsata laatuun. Kielessä on runsaasti hiomista. Olisi mukava lukea sama ote huolella editoituna.
Sä oot lukenut Enki Bilalia.
sarjakuvista
Corto Maltese on mulle aina ollut ykkönen
luen kyllä sarjakuviakin,
joskus jopa piirrän niitä itsekin,
ihan vain piirtämisen ilosta kun sille päälle sattuu
Minä ihailen kaikkea kokeellista. Ja tässä oli sitä jotakin, rikkonaisia ajatuksia, ja silti jonkinlainen punainen lanka. Etenkin tuo ajatus salatusta kaksoispersoonasta oli jollain lailla hieno. Oli se sitten henkilön kuvitelmaa tai ei.
Avaruuden fysiikasta minä en tosin mitään tiedä.
[ Joskus kauan sitten kävin tällä palstalla itsekin, tosin toisella nimellä (ja toisella identiteetillä?). Tämä muistuttaa niiden silloisten suosikkieni parhaimpia. ]