Hei!
Olen ammatiltani opettaja. Olen varsin nuori, mutta olen jo ehtinyt kokea aika monta perinteisten kauhukertomusten kaltaista asiaa ja vähän enemmänkin. Väkivaltaiset oppilaat? Ei se niin pahaa vielä ollut. Tulin aikoinaan valituksi ensimmäiseen työpaikkaani epäpätevänä, mitään paperia valinnasta tähän määräaikaisuuteen ei kai kukaan hakijoista koskaan saanut. Ja tietenkin tulin potkituksi hommasta pois heti kun valmistuin ja olisin ollut normaalihintaista työvoimaa. Naiset ovat mitä naiset ovat. Näyttihän se lupaavasti siltä, että työni pian vakinaistetaan, niin oli käynyt monelle saman kunnan palveluksessa ennen minua. Vaimo sai tahtonsa läpi ja rakensimme talon. Home oli kuitenkin päättänyt, ettei minun vielä siihen paikkaan ollut jääminen. Se oli raunioittanut kunnan talouden ja kun ikäluokat vielä pienenivät, niin kuin ne nykyään kaikkialla pienenevät, niin oli kunnan aika säästää ja OAJ:n sääntöjen mukaan nuorimmasta aloitetaan. Saman kunnan toisella koululla jäi eläkkeelle opettaja, jonka työn kuva oli sama kuin minun. Minuahan ei tietenkään voitu valita sinne, kun sen koulun rehtorilla oli tuttu keski-Pohjanmaalla, jonka tytär tarvitsi töitä. Vailla työkokemusta lainkaan pestiin tässä kisassa kunnan vanha työntekijä, josta kukaan ei ollut valittanut ja jota pidettiin työtään kehittävänä ja edistyshaluisena opettajana. Tässä kunnassa koulujen rehtoreilla oli valta valita määräaikaiset tuntiopettajat, lautakuntia ja pykälien tutkimista useamman eri ryhmittymän edustajan välillä ei siis tarvittu.
No siinä vaihe yksi: allekirjoittanut, yhden lapsen ja toisen vielä syntymättömän lapsen isä, lensi pihalle ja komiasti noin miljoonan mummonmarkan asuntolainat niskassaan. Onneksi oli sen verran suhteita itselläkin, että kuulin toisessa kunnassa ehkä olevan ensi vuonna työpaikan tarjolla. Ilman suhteita siitä ei olisi mitään kuullutkaan. Kyseisen sivukylän koulun johtajaopettaja halusi nimittäin myöskin nimetä hommaan jonkun tuttunsa. Harmi vain että se tuttu sattui olemaan vielä valmistumaton ja nyt kaikesta salailusta huolimatta tuli tuntiopettajuuteen myös yksi pätevä hakija. Johtajaopettaja soitti minulle ja ilmoitti, että kaikki tulevat työtoverini haluavat hommaan sen toisen ja että, jos minut valitaan, he varmasti valittavat sivistyslautakuntaan. Niin kävikin. Sivistyslautakunnassa tiedettiin siinä kunnassa, niin kuin useimmissa Suomen kunnista, laista yhtä vähän kuin Marssissa Jasper Pääkkösestä, onneksi olin jo hankkinut tähän mennessä omatoimiseti asiantuntemusta hallintolaista ja virkamiesoikeudesta ja osasin kirjoittaa sellaisen vastineen, että lautakunnan jäsenillä välähti kerrankin mielessä, että heillä saattaa myös olla jonkinlainen vastuu siitä, mitä he täällä huvikseen nuijivat läpi. Sehän oli pelottavaa.
No siinä työpaikassa oltiin vuosi. Juonien, oikeiden ja paranoidisten, saartamina. Toiset hoksasin ajoissa ja ehdin torjua, toiset hoksasin, mutta en ehtinyt tai kyennyt torjumaan, toisia en ehtinyt hoksata ajoissa ja jouduin niiden uhriksi. Juonien punojina olivat jotkin kollegat (vain osa), jotkin poliittiset ryhmittymät ja nämä kaikki tietysti kätkeytyneinä sopivasti lasten vanhempien joukkoon - ja pistivät vielä muksujaankin varsin kiitettävästi asialle. En vieläkään tiedä, oliko se juoni vai silkka fakta, että taloussyistä (homeella näppinsä pelissä täälläkin) jouduin lähtemään vuoden jälkeen tästäkin hommasta ja tuntini pilkottiin kunnan aiemmille viranhaltijoille. Taloni, jonka rakensin, sattuu olemaan tässä mainitussa kunnassa ja kateus oli käsin kosketeltavaa jo heti pian sen valmistuttua. Voi sitä kateellista vahingoniloa, mikä täytti koko ympäristön, nyt kun sain vielä kunnasta lähdöt. Se on täällä sama kuin tulla potkituksi pois taivaasta. Täällä kun ei kukkaan osaa näköjään keksiä itse, mistä saisi leipää vuoltua nenän eteen. Vaan eivätpä puolisavolaiset paskat tienneet, mistä puusta on etelä-Pohjalainen veistetty.
Nyt olen kolmannessa paikassa. Tällä kertaa minulla on oikein pysyvä virka. Ei olisi ellen olisi osannut haastattelussa vähän naruttaa, salata juonta koeajan loppuun (ja osittain sen jälkeenkin) ja, ennen kaikkea, ellen olisi suhtautunut uuden työn hakuun kuin sotilas tappamiseen lähitaistelussa. Kaikki käy: kivenmurikka kalloon, peukalot voi työntää silmien kautta aivoihin, kenttälapiolla kaali halki.
Eihän siinä mitään, olisinhan minä voinut luovuttaakin, mutta en nyt kun on nuo lapset. Minä olisin ymmärtänyt yskän jo ajat sitten ja keksinyt jotain muuta hommaa, vaikka vähäpätöisenpääkin. Olisin itseasiassa ajoin vetänyt itseni sangen mielelläni myös hirteen tai jotain muuta sellaista, mutta kun sellaisella ratkaisumallilla on taipumus kulkea suvussa ja lapseni ovat minulle kaikki kaikessa. En halua sellaisen asian määrittelevän heidä loppua elämäänsä, vaikka itse toivon lähinnä kuolemaa.
Nykyinen työni on satojen kilometrien päässä perheestäni. Asun siellä viikot ja tulen viikonlopuksi kotiin. Pienet lapseni tietysti kärsivät siitä. Hehän ovat vain kerran pieniä. Ei meillä kuitenkaan tapella. Eivät he siitä kärsi. Me vain elämme kaikki tätä nykyä kuin sotilasleirissä. Minun elämäni on kuin jossakin erikoisjoukoissa, siitä nauttiminen ei todellakaan ole se pointti. Vaimoni halusi tämän talon ja haluaa sen myös pitää. Siksi emme voi asua yhdessä. Minä mietin vain lapsiani. Talon ja tontin jälleenmyyntiarvoa ja sen ennustettavaa kehitystä tulevaisuudessa, tässä kasvukeskuksen kupeessa. Siitä lapsilleni joskus koituvaa hyötyä. Nykyinen työpaikkani on rakkaalla kotiseudullani etelä-Pohjanmaalla. Se on kuin paratiisi, josta minut kerran karkotettiin, mutta elän sielläkin kuin viidakossa, kuin peto joka on koko ajan valppaana ja valmiina iskemään ensin, upottamaan peukalot vastustajan silmiin, hamuamaan vapaaksi jäävällä kädellä kivenmurikkaa sammalleen joukosta. Pelkään ja tiedän, että karkoitan tällä tavoin paratiisin ennen pitkää, johon niin kauan kaipasin. Tiedän, että tämä pelko syö minut sisältä ja ulkoa ja on se, mikä minut lopulta tuhoaa. Tunnen olevani kuin jostakin kriisipesäkkeestä selvitynyt ihminen, joka on kuitenkin lopullisesti muuttunut, toivottavasti ei lopullisesti. Voisiko tämä olla sitä, mitä nimitetään posttraumaattiseksi stressiksi?
Olen ammatiltani opettaja. Olen varsin nuori, mutta olen jo ehtinyt kokea aika monta perinteisten kauhukertomusten kaltaista asiaa ja vähän enemmänkin. Väkivaltaiset oppilaat? Ei se niin pahaa vielä ollut. Tulin aikoinaan valituksi ensimmäiseen työpaikkaani epäpätevänä, mitään paperia valinnasta tähän määräaikaisuuteen ei kai kukaan hakijoista koskaan saanut. Ja tietenkin tulin potkituksi hommasta pois heti kun valmistuin ja olisin ollut normaalihintaista työvoimaa. Naiset ovat mitä naiset ovat. Näyttihän se lupaavasti siltä, että työni pian vakinaistetaan, niin oli käynyt monelle saman kunnan palveluksessa ennen minua. Vaimo sai tahtonsa läpi ja rakensimme talon. Home oli kuitenkin päättänyt, ettei minun vielä siihen paikkaan ollut jääminen. Se oli raunioittanut kunnan talouden ja kun ikäluokat vielä pienenivät, niin kuin ne nykyään kaikkialla pienenevät, niin oli kunnan aika säästää ja OAJ:n sääntöjen mukaan nuorimmasta aloitetaan. Saman kunnan toisella koululla jäi eläkkeelle opettaja, jonka työn kuva oli sama kuin minun. Minuahan ei tietenkään voitu valita sinne, kun sen koulun rehtorilla oli tuttu keski-Pohjanmaalla, jonka tytär tarvitsi töitä. Vailla työkokemusta lainkaan pestiin tässä kisassa kunnan vanha työntekijä, josta kukaan ei ollut valittanut ja jota pidettiin työtään kehittävänä ja edistyshaluisena opettajana. Tässä kunnassa koulujen rehtoreilla oli valta valita määräaikaiset tuntiopettajat, lautakuntia ja pykälien tutkimista useamman eri ryhmittymän edustajan välillä ei siis tarvittu.
No siinä vaihe yksi: allekirjoittanut, yhden lapsen ja toisen vielä syntymättömän lapsen isä, lensi pihalle ja komiasti noin miljoonan mummonmarkan asuntolainat niskassaan. Onneksi oli sen verran suhteita itselläkin, että kuulin toisessa kunnassa ehkä olevan ensi vuonna työpaikan tarjolla. Ilman suhteita siitä ei olisi mitään kuullutkaan. Kyseisen sivukylän koulun johtajaopettaja halusi nimittäin myöskin nimetä hommaan jonkun tuttunsa. Harmi vain että se tuttu sattui olemaan vielä valmistumaton ja nyt kaikesta salailusta huolimatta tuli tuntiopettajuuteen myös yksi pätevä hakija. Johtajaopettaja soitti minulle ja ilmoitti, että kaikki tulevat työtoverini haluavat hommaan sen toisen ja että, jos minut valitaan, he varmasti valittavat sivistyslautakuntaan. Niin kävikin. Sivistyslautakunnassa tiedettiin siinä kunnassa, niin kuin useimmissa Suomen kunnista, laista yhtä vähän kuin Marssissa Jasper Pääkkösestä, onneksi olin jo hankkinut tähän mennessä omatoimiseti asiantuntemusta hallintolaista ja virkamiesoikeudesta ja osasin kirjoittaa sellaisen vastineen, että lautakunnan jäsenillä välähti kerrankin mielessä, että heillä saattaa myös olla jonkinlainen vastuu siitä, mitä he täällä huvikseen nuijivat läpi. Sehän oli pelottavaa.
No siinä työpaikassa oltiin vuosi. Juonien, oikeiden ja paranoidisten, saartamina. Toiset hoksasin ajoissa ja ehdin torjua, toiset hoksasin, mutta en ehtinyt tai kyennyt torjumaan, toisia en ehtinyt hoksata ajoissa ja jouduin niiden uhriksi. Juonien punojina olivat jotkin kollegat (vain osa), jotkin poliittiset ryhmittymät ja nämä kaikki tietysti kätkeytyneinä sopivasti lasten vanhempien joukkoon - ja pistivät vielä muksujaankin varsin kiitettävästi asialle. En vieläkään tiedä, oliko se juoni vai silkka fakta, että taloussyistä (homeella näppinsä pelissä täälläkin) jouduin lähtemään vuoden jälkeen tästäkin hommasta ja tuntini pilkottiin kunnan aiemmille viranhaltijoille. Taloni, jonka rakensin, sattuu olemaan tässä mainitussa kunnassa ja kateus oli käsin kosketeltavaa jo heti pian sen valmistuttua. Voi sitä kateellista vahingoniloa, mikä täytti koko ympäristön, nyt kun sain vielä kunnasta lähdöt. Se on täällä sama kuin tulla potkituksi pois taivaasta. Täällä kun ei kukkaan osaa näköjään keksiä itse, mistä saisi leipää vuoltua nenän eteen. Vaan eivätpä puolisavolaiset paskat tienneet, mistä puusta on etelä-Pohjalainen veistetty.
Nyt olen kolmannessa paikassa. Tällä kertaa minulla on oikein pysyvä virka. Ei olisi ellen olisi osannut haastattelussa vähän naruttaa, salata juonta koeajan loppuun (ja osittain sen jälkeenkin) ja, ennen kaikkea, ellen olisi suhtautunut uuden työn hakuun kuin sotilas tappamiseen lähitaistelussa. Kaikki käy: kivenmurikka kalloon, peukalot voi työntää silmien kautta aivoihin, kenttälapiolla kaali halki.
Eihän siinä mitään, olisinhan minä voinut luovuttaakin, mutta en nyt kun on nuo lapset. Minä olisin ymmärtänyt yskän jo ajat sitten ja keksinyt jotain muuta hommaa, vaikka vähäpätöisenpääkin. Olisin itseasiassa ajoin vetänyt itseni sangen mielelläni myös hirteen tai jotain muuta sellaista, mutta kun sellaisella ratkaisumallilla on taipumus kulkea suvussa ja lapseni ovat minulle kaikki kaikessa. En halua sellaisen asian määrittelevän heidä loppua elämäänsä, vaikka itse toivon lähinnä kuolemaa.
Nykyinen työni on satojen kilometrien päässä perheestäni. Asun siellä viikot ja tulen viikonlopuksi kotiin. Pienet lapseni tietysti kärsivät siitä. Hehän ovat vain kerran pieniä. Ei meillä kuitenkaan tapella. Eivät he siitä kärsi. Me vain elämme kaikki tätä nykyä kuin sotilasleirissä. Minun elämäni on kuin jossakin erikoisjoukoissa, siitä nauttiminen ei todellakaan ole se pointti. Vaimoni halusi tämän talon ja haluaa sen myös pitää. Siksi emme voi asua yhdessä. Minä mietin vain lapsiani. Talon ja tontin jälleenmyyntiarvoa ja sen ennustettavaa kehitystä tulevaisuudessa, tässä kasvukeskuksen kupeessa. Siitä lapsilleni joskus koituvaa hyötyä. Nykyinen työpaikkani on rakkaalla kotiseudullani etelä-Pohjanmaalla. Se on kuin paratiisi, josta minut kerran karkotettiin, mutta elän sielläkin kuin viidakossa, kuin peto joka on koko ajan valppaana ja valmiina iskemään ensin, upottamaan peukalot vastustajan silmiin, hamuamaan vapaaksi jäävällä kädellä kivenmurikkaa sammalleen joukosta. Pelkään ja tiedän, että karkoitan tällä tavoin paratiisin ennen pitkää, johon niin kauan kaipasin. Tiedän, että tämä pelko syö minut sisältä ja ulkoa ja on se, mikä minut lopulta tuhoaa. Tunnen olevani kuin jostakin kriisipesäkkeestä selvitynyt ihminen, joka on kuitenkin lopullisesti muuttunut, toivottavasti ei lopullisesti. Voisiko tämä olla sitä, mitä nimitetään posttraumaattiseksi stressiksi?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voi olla hyvinkin. Minkälaista traumaa ajattelit? Et kertonut myöskään minkä aineen opettaja olet, ja se jäi minua kiinnostamaan.
Minulla on vanha traumakokemus takana lapsuudesta. Ja epäilen sen aiheuttavan stressiahdistusta ajoittain. En käytä mitään lääkitystä ja olen oppinut elämään ongelmani kanssa.
Itse olen hoitoalan koulutuksen omaava, mutta löysin kädentaidoista itselleni ohjaajan työn. Tämä on vähän erilaista työtä, mutta viihdyn paremmin tässä ja tuollaiset stressioireet, mitä sinullakin tuntuu olevan, on minulla nyt huomattavasti vähentyneet.
Huomasin itse, että vain kun teen käsilläni jotain askartelua tai käsityötä unohdan ympäristöni tarkkailun. Ja sitäkautta osasin hakeutua lähinnä harrastusteni pohjalta uuteen ammattiin, vaikka olin jo 45v.
Minä olin aikaisemmin koko ajan valppaana ja jotenkin ylivirittyneessä tilassa. Minusta tuntui että minun on varottava ja tarkkailtava kaikkea, ihmisiä ja ympäristöni. Olen kuitenkin nainen, mutta minulla on ollut vastaavanlaisia ajatuksia siitä kuinka minun tulisi puolustautua mahdollista hyökkäystä vastaa. Hassua.
Käy ihmeessä puhumassa mielenterveystoimistossa ongelmistasi. Joskus vain neljän käyntikerran jälkeenkin jo asiat selkenevät.
"Vaan eivätpä puolisavolaiset paskat tienneet, mistä puusta on etelä-Pohjalainen veistetty."
Kerro ihmeessä tarkemmin, mistä alueesta puhut...ainakin Kymenlaaksossa tuppaa olemaan outoa = kateellista porukkaa ja sitä vastoin Pohjanmaalla mielestäni oikein rentoa ja reilua.