Todellakin ujous on kirous. Niinkuin niin moni on jo kirjoittanut jotain samantapaista. Kertakaikiaan romahdan kun nään tytön jonka huomaan olevan niin samoilla aaltopituuksilla kuin itse olen. Se on niin mukava nähdä kun tämä alussa minua ihaileva fiksu(?) nuori nainen pikkuhiljaa kyllästyy katselemaan sitä hiljaista, pingottunutta ja epävarmaa, jonka `luuli´(!) olevan jotain ihan muuta. Haluaisin vaan niin löytää ystävän joka ees Pikkusen vaivautus ottamaan selvää millainen Oikeasti olen. Välillä tuntuu että en kertakaikkiaan jaksa tätä. Olisi mukava jutella ihmisen kanssa joka ymmärtää minua. Välillä tuntuu että olen niin yksin asioideni kanssa.
Miksi
jukenukem-
122439
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ihminen, joka on niin sulkeutunut, ettei kerro itsestään mitään ja joka torjuu jokaisen, joka yrittää tulla lähelle, onnistuu murtamaan vahvimmankin ihmisen itsetunnon. Sinä et anna ihmisille edes mahdollisuutta tutustua siihen "oikeaan" sinuun. Ujous on varmasti kirous, mutta totaalinen sulkeutuminen osoittaa aika joustamatonta luonnetta. Ihmissuhde on vuorovaikutusta, ei pelkkää vastaanottamista.
No ei tuo nyt ihan metsään mennyt.. Myönnetään että saatan olla aika sulkeutunut.. Nimittäin niissä tilanteissa/paikoissa joissa joudun näkemään Tiettyjä ihmisiä. Mutta mistäköhän keksit että en olisi antanut mitään mahdollisuuksia?
En voi tunteellisuudelleni mitään. Tarviisin nyt vaan jonkun onnistumisen niin nollautus nuo vanhat jutut mielestä ja todennäköisesti vapautusin pikkuhiljaa enkä ottas noista niin hirveitä stressejä.
Todellakin hieno viesti Emma. Aukaisi minun silmäni. Kiitos tuosta.
Samanlaisia fiiliksiä tulee minullekin toisinaan. Tiedostan itse ujouteni, mutta sitten kun joku tuo sen minulle oikein esiin, niin se saa ajattelemaan vielä enemmän - miten voisin muuttaa itseäni?
Ihastuksen kanssa eläminen on todellakin rankkaa tämmöiselle "hissukalle". Hän voisi olla jopa se oikea (ujon vaistot ;), aika rohkeasti sanottu, mutta sanonpa nyt kuitenkin. Haluaisin kerrankin ITSE myöntää ja sanoa edes sille yhdelle luotetulle, että olen ujo, olethan kärsivällinen.
Minuakin on vaikea lähestyä, mutta kyllä minusta saa puristettua elämääkin, jos vain jaksaa hieman vaivautua ja omaa rentouttavaa vaikutusta. ;) Tunteita (ja sanoja) on vain vaikea heittää esiin noin vain spontaanisti, aina siellä on joku varmistin päällä.
Juu minulla on myös noita tuntemuksia että hän voisi olla `se oikea´ Ehkä.. Se on vaan niin turhauttavaa nähdä unelmiensa nainen, joka elehtii, puhuu ja käyttäytyy aivan samalla tavalla kuin itse omana itsenäni käyttäytyisin. Itse haluaisin tässä vaiheessa lähinnä sanoa hänelle että `et taida nyt yhtään tajuta minkä virheen oot tehny.´ Sen jälkeen kun olen tehnyt valtavan ponnistuksen ja hankkinut häneltä pakit.
Yritin olla tulematta tänne manaamaan, mutta manaan nyt kuitenkin...
Niin, minähän en ole vielä edes saanut pakkeja...kun uskallusta ei löydy minkäänlaiseen aloitteeseen. Eikä sen tarvitsisi olla edes mitään ihmeellistä, vaikka vain sanoa hei tai moi...
Aivan yllättäen yksi päivän horoskooppi oli kerrankin aivan kuin kirjoitettu minulle (en ota horoskooppeja mitenkään vakavasti yleensä). Enkä toteuttanut sitä, mitä siinä kehotettiin...en taaskaan.
Ujouden takia jää joitakin olennaisia asioita tekemättä. Olen kyllästynyt pettymään itseeni! Sydämessä kaihertaa niin vietävästi. Kuinka selviän tästä, jos mitään ei tapahdu? On yritettävä ajatella, että vielä jotain tapahtuu, mutta tapahtuuko mitään ilman yritystä, omalla painollaan...Äsh, se on niin vaikeaa!
Miksi minusta tuli tällainen ja miten pääsisi varmistimista irti...?
Tämä on herkkä biisi, vaikken tiedä soveltuuko täysin aiheeseen. Jotkut kohdat kuvastavat tilannettani.
Biisi kuunneltavissa osoitteessa:
http://a1765.g.akamai.net/f/1765/10268/1h/decomedia.download.akamai.com/10268/hmc/hmc_tv/tv.htm
Jippu: Kii
Odotin kauan, että heräisit.
Odotan, että huomaat.
En uskalla ääneen sanoa,
kuinka paljon sua rakastan.
Ettet huomaa kun itken.
Kuuntelin, kuinka yötä hengitit.
Kuuntelin surua hiljaa.
Tähtiä katsoin, että unohtaisin,
kuinka lähelle sua pääsisin.
Ettet huomaa, kun itken.
Ettet huomaa, kun itken.
Pidän kii tästä kaikesta,
ettei kyyneleet katoa.
Mä pidän kii susta kovaa,
mä pidän kii liian kovaa.
Olin niin pieni, ettet mua näkisi.
Olin vain sydän, johon sattui.
Kuinka kipuani pelkäsit,
pakenit jotain, jonka kadotit.
Ettet huomaa, kun itken.
Hiekkatielle paljain jaloin,
sateen jälkeen eksyttiin.
Toisiimme kadottiin,
tartuin sinuun kii.
Tartuin kii,
tartuin sinuun kii.
Ettet huomaa, kun itken.
---
Tuo hiekkatie ja sade -juttu:
sen kun pääsisi kokemaan...
Onkohan se niin, että koska olen ujo, myös sen toisen osapuolen on oltava varovaisempi kanssani? Minulle tulee siis enemmän paineita tehdä aloite, koska jos voisin olla niin yllätyksellinen ja murtaa muuria ensimmäisenä, toinen ehkä kehtaisi keskustella rohkeammin.
Tulee kyllä sellaisia tilanteita, että varmaankaan kaikkea ei toimiteta minulle tuosta noin suoraan vain ellei ole yltiöpuhelias ihminen (ja poislukien lähimmät kaverit). Ja juuri se, että monet yrittävät olla tosi ystävällisiä ja kohteliaita - he eivät halua säikyttää minua. Tämä on kyllä aika herttaista - varsinkin jos on kyse vastakkaisesta sukupuolesta.
Sehän siinä onkin, että on ne paineet näyttää todellinen sisimpänsä ja puhua mukavia. Ehkä tutustuessa pystyy vähän laskemaan muurejaan alas, mutta siihen menee aika kauan. Tämähän tässä minun ihastustilanteessa juuri on vaikeaa, kun hänen kanssaan ei pääse kovin usein tekemisiin. Haluaisin löytää ne kaikki mahdolliset paikat, josta hänet voisi löytää. Kotiin on aika masentavaa mennä, siellä voin toki olla se mikä olen, mutta siellä olen yksin. Ja se yksin pohdiskeleminen tosiaan on rankkaa.
Voi olla myös, että meillä ujoilla on hyvä tarkkailukyky ja osaamme jollakin tavalla arvioida ihmisiä. Itse tunnen löytäneeni sen ainutlaatuisen ihmisen kaikkien niiden muiden joukosta.
Vielä tuli jotain mieleen...
Minua stressaa aivan kauheasti se, että näenkö tätä ihmistä enää kesän jälkeen (luultavasti näen, mutten ehkä niin paljon). On pelko jonkun lähes tuntemattoman menettämisestä. Itseasiassa en haluaisi kesälomalle. Noh, siinä mielessä kyllä haluan, että saa vähäksi aikaa etäisyyttä koulujuttuihin. Koulusta on siis tavallaan tullut minulle parempi koti kuin asuntoni - siellä on mahdollisuus edes nähdä hänet. Sen ihmisen näkeminen vaan antaa voimaa ja toivoa siitä, että ehkä minä vielä...
Niin.. Muistan itsekkin amis ajoilta jotain samanlaisia. Se on vaan että pitäs takoo kun rauta on kuumaa. Minun tapauksessa tämä tyttönen kyllästyi odottelemaan ja löyti jonkun toisen ja oli sitten niin mukava kun tuli aina sen kanssa kaupungilla vastaan. Ei paljoo itseluottamus siitäkään hommasta noussu.
Voi sinua. Ihmismieli on niin kummallinen (varsinkin ujo sellainen).
Tiedostaa, että jotain pitäisi tehdä, mutta kun ei kykene/uskalla.
Tuntuu kyllä siltä, että tämä ihminen on saanut elämäni sekaisin - tai sen arjen. Hän kun on joka hetki mielessä. Kyllä koulujututkin on kieltämättä hieman häiriintyneet, keskittyminen herpaantuu, unenpäästäkään en välttämättä saa heti kiinni. Mutta tietenkin sen ihmisen näkeminen saa minut toisiin sfääreihin.
Miten olenkin saanut itseni tällaiseen tilanteeseen?
Kuinka kauan kestän tätä pyöritystä?
Miten todella selviän kesästä?
Onko tämä kaikki vihje jostain suuremmasta?
Toisaalta mietin, miksei hän voisi sanoa minulle 'moi'. Katseita on vaihdettu ja tiettyä huomaavaisuuttakin on ollut ilmassa. Olenko minä se varsinainen (ujo) este? Vai olemmeko molemmat vain niin jännittyneitä toistemme seurassa? Pidän häntä kuitenkin ulospäinsuuntautuneempana kuin mitä minä olen...Yritän koko ajan skarpata ja toitottaa itselleni, että enää et jätä yhtään tilaisuutta käyttämättä. Niin, mitenköhän käy...se pettymyksen tunne on kyllä aika murskaava.
Tämä koko juttu on jotenkin saanut minut miettimään enemmän itseäni ja ujouttani. Ja tietenkin näen suuren osan negatiivisessa mielessä, koska tämä kulminoituu niin suurena kompastuskivenä minulle niin suuressa asiassa.
Mäkin todella ujona ihmisena kerran tartuin härkää sarvista kiinni. En tiedä miten uskalsin, koska todellakin olen sitä luokkaa ettei melkein uskalla edes toista katsoa, mutta kännykän avulla otin yhteyden häneen. Oltiin silloin samassa koulussa ja näin häntä viikoittain. No se juttu kuivui kokoon kyllä vaikka käytiin treffeillä useammin kuin kerran. Lopulta koko ihminen paljastui aivan erilaiseksi kuin kuvittelin ja hän löysi toisen...
En kuitenkaan kadu tota kokemusta. Tajusin ainakin etten odota liikoja ihmisiltä ja aseta heitä jalustalle vaikka en edes tunne heitä. Nyt vaan kaipaan ihastumista, kun on ollut aika pitkä hiljaiselon kausi tässä ilman koulua...
Onnea sinne, jos on vieläkin vaikeaa :)