Hiv-pelko

ja olen vm.-82, eli sekin pienentää mahdollisuuttani saada tauti, kun kyseessä tavan suomalainen nainen -84, eikä käyttänyt huumeita.

Mulla oli vähän sama juttu, kesällä olin (tyhmyyttäni) suojaamattomassa yhdynnässä tyypin kaa, jolla oli ollu tosi paljon seksikumppaneita ja oli (sain kuulla myöhemmin) käynyt myös useasti huorissa. Se ei ite tykänny käyttää kortsua, joten en voinu varmax tietää oliko käyttäny edes niitten huorien kaa...joten voin sanoo et olin nää kolme kk ihan hirveessä paniikissa....ja oireitakin tietty löyty...Tänään sain vihdoin vastauksen: negatiiivinen! Huh, en suosittele kenellekkään, KÄYTTÄKÄÄ AINA KORTSUA!!!!

Reima,

et todellakaan ole ainut pelkoinesi. Kerronpa oman tarinani.

Olin juuri täyttänyt kuusitoista sinä kesänä ja ensimmäistä kertaa harrastamassa seksiä loppuun saakka oikeastaan "puolitutun" tytön kanssa. En siis tuntenut häntä kovin hyvin, valitettavasti. Olimme (jo siinä vaiheessa yötä) suht selvin päin ja kaikki meni aluksi ihan ok, mutta sitten huomasin kondomin hajonneen. (Kyllä, osa jäi hänen sisäänsä ja ne piti sitten koettaa noukkia pois..). Tyttö vakuutti olevansa terve ja unohdin asian sitten hetkeksi.

Viikon päästä minulle iski kuume. Tavallista voimakkaampi, 38,5. Voimakkaampi siis minulle, kun normaalisti se flunssassa pysyttäytyy alle 38:ssa. En vieläkään tajunnut panikoida, kunnes vasta jutellessani puhelimessa kaverini kanssa hän vitsaili minulla olevan "klamydian ensioireita". Siinä vaiheessa herkkänä ihmisenä säikähdin. Kaivoin jonkun ihme kaikille 9-luokkalaisille lähetetyn seksivalistuslehden esille ja sieltähän se sitten pärähti silmille. "HIV:n ensioireet voivat ilmetä 2vk:n päästä mm. kuumeiluna.." ja niin edelleen. Eihän hommasta tosin ollut kuin viikko, mutta luulin silti huonon tuurin osuneen kohdalleni.

Tilannetta pahensi se, että sain kuulla tytön olevan varsin villi noissa asioissa ja aloittaneen touhut jo 13-vuotiaana ja pitäneen sen jälkeen varsin vilkasta elämää. Jaiks.

Viikon verran tuskailin hommaa mielessäni enkä oikein pystynyt syömään taikka nukkumaan. Lopulta löysin itseni Auroran päivystyksestä, jossa ystävällinen lääkärinainen hyväntahtoisesti hymähti pelolleni eikä katsonut HIV-testiä edes tarpeelliseksi. Klamydiatestin kuitenkin teki.

En kuitenkaan rauhoittunut vaan pelko kyti kaverien rauhoittelusta huolimatta. Parin kuukauden päästä olisin voinut mennä testaamaan itseni, mutta jotenkin vain lykkäsin ja lykkäsin asiaa. Aloin ajatella tyyliin "no kyllähän tässä nyt helposti pari vuotta menee ennen kuin mitään ilmaantuu" ja työnsin asiaa kauemmaksi pois mielestäni. Tottakai aloin tarkkailla itseäni ja olin huomaavinani kurkkukipua tai muita oireita vähintään kerran viikossa sinä syksynä. Ja tietysti silmiini osuivat kaikki mahdolliset aihetta käsittelevä lehtijutut jne. City-lehti omisti sinä syksynä oikein lähes koko numeron aiheelle ja uutisissa kerrottiin tartuntojen määrän olevan kasvussa ja puhuttiin (=peloteltiin) epidemiasta.

Ole nyt siinä sitten kuusitoistavuotiaana nuorena rahuhallisena ja normaalina, kun päässä jyskyttää aina välillä suunnilleen kuolema.

No, seuraavaan talveen mennessä olin aika tehokkaasti työntänyt asian pois mielestäni. Lähinnä jotain uutisotsikoita tai muita nähdessäni asia palasi hetkeksi mieleeni mutta sain sen työnnettyä sivuun.

Silti pelko kyti mielessäni ja huomasin, etten pystynyt iloitsemaan tavallisista asioista normaalisti, kuten muut ikäiseni. En nyt tarkoita seksiä vaan ihan kaikkia asioita. Opettelin elämään pelkoni kanssa.

Kului kolme vuotta. Sitten aloin ajatella, että "nyt alkaa olla jo aika, että ensimmäiset kunnon oireet ovat käsillä". Aloin taas tarkkailla itseäni ja sain aina välillä hepulin flunssasta jne. Lopulta, lähestyttäessä neljän vuoden "rajapyykkiä", oli elämä jo aika tukalaa. Asia pyöri koko ajan mielessäni ja huomasin selviä pakkoneuroosin oireita itsessäni. (tiedättehän, koetin jotenkin maagisesti suojella itseäni pitämällä asiat aina tietyssä järjestyksessä, tekemällä asiat samalla tavalla jne.. ettei "jotain pahaa tapahdu".) Pelkäsin vastata minulle tuntemattomiin numeroihin siinä pelossa, että tuo tyttö neljän vuoden takaa soittaa ja kertoo olevansa positiivinen. En myöskään uskaltanut poistaa hänen GSM-numeroaan puhelimestani.

Lopulta neljän vuoden tullessa täyteen pakotin (ja ystävät pakottivat) itseni testiin. Olin kerran jo lähes matkalla lääkäriasemalle, mutta peruin viime hetkellä. Toisella kerralla yhtenä heinäkuisena lauantaina lopulta uskaltauduin verikokeeseen. Hoitaja oli oikein miellyttävä ja hoiti asian rutiininomaisesti. Jotain höpöttelin tyyliin, että "työnantaja vaatii" tms. mutta häntä ei juurikaan tuntunut kiinnostavan. Tulokset luvattiin seuraavaksi tiistaiksi tai keskiviikoksi.

Nuo neljä päivää olivat tähänastisen elämäni pisimmät. Sain lieviä rauhoittavia, että pystyin edes jotenkin nukkumaan ja hetkeksi unohtamaan asian. Ajattelin koko ajan mielessäni, että "mitä jos". Samalla koetin järkeillä ettei minulla ole mitään mahdollisuutta olla HIV-positiivinen ja toisaalta valmistauduin hyppäämään junan alle. Olin päättänyt (luullakseni), etten aio elää HIV-positiivisena hetkeäkään. Luin varmaan rippikoulun jälkeen ensimmäistä kertaa elämässäni raamattuakin. Lopulta koetti tiistaiaamu ja tiesin, että tulokset tulisivat puoleltapäivin (tai seuraavana päivänä samaan aikaan).

Soitin vapisevin käsin lääkäriasemalle ja kysyin, ovatko tulokset tulleet.

- Juu, kyllähän nämä täällä ovat, vastattiin.
- No, mitäs se näyttää? Kysyin.
- Ööh, valitettavasti minä en voi niitä tässä kertoa, mutta voin toimittaa tämän meidän päivystävälle lääkärillemme, jolta voit sitten kysellä.

Kerkesin panikoida jo kunnolla. Miksi ihmeessä lääkärille? Sitten selvisi, että vain lääkäri saa antaa tiedot puhelimitse. Päätin lähteä hakemaan tuloksen itse. Taisin ylittää kaikki nopeusrajoitukset ja omat ennätykseni matkalla lääkäriasemalle. Lopulta viiden pitkän odotushuoneessa kulutetun minuutin jälkeen hoitaja ojensi tulokset minulle. Haa, ei kirjekuorta. Lupaa hyvää, ajattelin. Olin päättänyt avata tulokset vasta ulkona, mutta kun paperi ei ollut kirjekuoressa, vilkaisin sitä heti.

" HIV-A vasta-aineet NEG."

Minun piti istua alas ja lukea rivi moneen kertaan. Sitten lopulta asia valkeni. Hyppäsin niin lujaa ilmaan, kuin jaloistani lähti ja huudahdin ilosta. Hoitajat katsoivat, kuin hullua..

Olin luonnollisesti helpottnut, mutta en ehkä niin paljon kuin olin odottanut. Se helpotus alkoi sitten vähitellen viikon kuluessa ja elämä alkoi taas hymyillä. Kesää ja kesälomaakin oli onneksi vielä viikko jäljellä ennen töiden alkua.

Pähkäilin tuon neljän vuoden aikana lukuisasti, miten piina loppuisi, kun vain kävelisin testiin. Samalla heti perään yleensä ajattelin, että niin loppuisi elämäkin, jos huono tuuri kävisi. Halusin mielummin elää tietämättömänä edes vähän pidempään kuin lopettaa kaiken siihen paikkaan.

Uskomatonta kyllä, suoritin lukion kolmessa vuodessa ihan tyylipuhtaasti ja elin tietääkseni (ainakin ulkoisesti näytin elävän) ihan normaalisti.

Mietin usein myös, olisinko joutunut tuohon kaikkeen, jos kaverini ei olisi vitsaillut alunperin minulle sukupuolitaudin mahdollisuudesta. Todennäköisesti olisin. Kyllähän HIV:istä puhuttiin muuallakin.

Jos jotain positiivista pitää ajatella koko jutusta, niin pari asiaa tulee mieleen. Sain tavallaan aloittaa elämän "uudestaan" ja kokea taas kunnolla iloa - vapautuneesti. Lisäksi tuon neljän vuoden aikana tein päätöksen, etten eläessäni tule harrastamaan yhden yön suhteita. Seksi ja kaikki siihen liittyvä sekä oma terveys on liian hienoa pilattavaksi pelehtimällä jonkun ventovieraan kanssa.

Nyt ainut huoli on, että siirtyykö pelko muihin sairauksiin, esim. syöpään. (Sairaalloinen sairaudenpelko, joo.. tiedän.) Oli miten oli, mikään ei tunnu HIV:n rinnalla niin pahalta. HIV:iin kun liittyy sellainen sosiaalinen häpeä ja jotenkin "saastaisuus" ja muutenkin suuri negatiivinen lataus. Eikä siihen ole vielä oikein täysin varmaa parannuskeinoa, vaikka kuulemma kovaa vauhtia on tulossa.

Näin minulla. Jos jotain haluaisin muille samassa tilanteessa nyt oleville sanoa, kannustaisin ehdottomasti sinne testiin. Monen vuoden piina on energian ja elämänilon haaskausta. Valitettavasti näemmä jotkut asiat pitää opetella kantapään kautta..

Pahoittelen pitkää viestiäni. Piti päästä purkamaan koko juttu..

Jos joku haluaa keskustella asiasta lisää, saapi lähettää minulle postia. Osoite on

[email protected]