Olen lueskellut tämän palstan tekstejä yövuoron hiljaisina hetkinä ja minusta tuntuu,että taidan olla ihan hirveän kyyninen ja liian maalaisjärkinen naisihminen.Kuten monissa muissakin "sairauksissa" myös itse autistiset,heidän lähipiirinsä ja ystävät jäävät nalkkiin sairauden ihmeelliseen maailmaan,eivätkä enää nää elämää ilman diagnoosin mukanaan tuomaa painetta tai helpotusta.Meillä kaikilla on omat erikoisuutemme ja taivaan kiitos niitä kaikkia ei tarvitse diagnostisoida! Pikkasen kun ottaa etäisyyttä asioihin,niin elämäkin saa monta muuta mukavaa polkua kuljettavaksi :)
Kyllästynyt...
äiti
101073
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
nämä kirjoitukset edustavat vain hyvin kapeaa osaa austistisista ihmisitä, omaisisita ja hoitajista.
Luuletko, että me missään muualla voimme keskustella autistisista lapsistamme/omaisistamme? Eihän kukaan sivullinen ymmärrä mitään, eivät yleensä edes lääkärit tai hoitohenkilökuntakaan, jos he eivät nimenomaan ole autismiin perehtyneitä.
..en tullut tuota ajattelleeksi,vaikka omakin asperger-poika kotona on ilostuttamassa.Silti olen edelleen sitä mieltä että aina ei näe metsää puilta,kun on liian lähellä "sairautta".Ehken vain osaa pukea sanoiksi sitä mitä ajattelen.Itse olen yrittänyt nähdä lapseni vain poikana,jolla on erityisominaisuuksia enkä aspergeriasairastavanapoikana ja näillä on vissi ero.
Ei ole sairaus olla erilainen. Emme pidä somalejakaan sairaina, vaikkemme heitä ymmärrä. Näin myös autistiset ihmiset ilmaisevat itseään eri tavoin kuin nt-väestö. Serkkupoika, joka oli ensimmäisiä diagnosoituja asseja Suomessa, sanoi äsken tavatessamme, että hän on nyt parantunut assissta. Näin voidaan sanoa tapahtuneen lapselle, joka haluttiin sulkea sairaalaan 9 vuotiaana parantumattomana skitsofrenikkona!
Ja tämä nuorimies on todellinen arvostettu ja tunnustettu keksijä!
lastani muuta kuin tavallisena lapsena. Mutta täällä voi sitten puhua vähän niistä oireistakin.
Mene sit pois täältä, äläkä tule takas.
Aloittaja varmaan tarkoitti, että ei kannata ajatella itseään jonain hihhulina, vaan ihan ihmisyksilönä.
Eli, vaikka saa diagnoosin assista, niin välttämättä ei kannata jäädä sen diagnoosin taakse, eikä kannata alkaa tukeutumaan johonkin assiin.
Kannattaa selvittää itselleen omat ominaisuutensa, jotta tietää miten toimia paremmin, mutta ei saa jäädä oman erikoisuutensa taakse.
Lisäksi jatkuva oman assin ajattelu toimii henkistä tasoa laskevana, sillä se tuo omat rajoitteensa myös ajatteluun ja maailmankatsomukseen.
Ritalin...Sinä osasit tiivistää hienosti sen mitä ajoin takaa.Ytimekkäästi asian sanominen on niin tavattoman vaikeeaaaa... Mukavaa kesänalkua teille kaikille..omituisille ja vähemmän omituisille otuksille :)
Olen erkkaopekoulutuksessa. Kumma kyllä - ne opettajista, jotka väittävät olevansa normaaleja - ovat kaikkein omituisimpia?
"Omituisuudesta"..
Vaikka olen as-oireinen, osaan tehdä selkeän eron siitä kuka saa ihmisiä nimitellä ja kuka ei.
Minä saan sanoa itseäni välillä omituiseksi ja joskus varttihulluksi, milloin tyhmäksi, mutta jos niin sanoo joku muu minusta, se on epäkohteliasta ja hyvien tapojen vastaista.
As-oireisto ei estä kantajaansa sivistymästä aidosti - joskaan.. tässäkään ei pitäisi olla kyse myöskään sellaisesta ilmiöstä, että kun edustaa jotakin vähemmistöryhmää, joka on valtaväestöstä poikkeava.. tai yleiseksi muovaantuneesta käsityksestä poikkeavuutta yleensä..
..että pitäisi olla sit jotenkin parempi kuin niidn, jotka sulautuvat siihen vallitsevaan käytäntöön.
Esim. jos nainen on miesvaltaisella alalla hommissa, niin odotukset ovat korkeammalla kuin miehiltä ja vain siksi, että naiseen kiinnitetään enemmän huomiota.
Tai.. tuo on jo onneksi muuttumassa ja naiset ovat sopeutuneet jo aika hyvin miesvaltaisille aloille.
Kyse ei naistenkaan kohdalla ole mistään omituisuudesta suhteessa miehiin.
Kysehän on asenteesta. Haluaako nähdä poikkeavuuden voimavarana ja positiivisuutena.. vaiko sit vain jonakin kummallisuutena, jota saa sorkkia ja ronkkia ja taivastella mielin määrin, niin, että kohteella on mahdollisimman epämukava olo.
Lapsiahan on perinteisesti totuttu kohtelemaan kuin epäihmisiä, mutta kuinka s suu pannaan kun esiin alkaakin nousta itsetietoisia aikuisasseja, joilla onkin älliä ja sana hallussa.
Ymmärrän, ettei omituisista puhujalla ollut takuulla tarkoitus tahallaan loukata.. mutta toisaalta.. vikaa on syissä jos sepissäkin kun ympäri käydään ja yhteen tullaan. Pelkästään assit eivät ole hankalia.
Ongelma onkin kommunikaatiossa ja vuorovaikutuksen uudesta ulottuvuudesta, jossa pitäisi puolin sun toisin osata asettua erilaiseen asemaan kuin se oma on.
Juu.. eikä vaatia sit muilta enempää kuit itseltään - joka tuppaa ihmisiltä usein unohtua oli assi tai ei.